En tykkää lapsestani

Tämä on ihan hirveä tabu enkä uskalla kertoa siitä kenellekkään. Kun odotin lastani kaikki oli ihanaa. Minulla oli suht helppo raskaus ja ympärillä rakastava mies ja ystäviä. Kaikki joilla jo oli lapsia kertoi miten paljon tulen rakastamaan vauvaani heti ensisilmäyksellä. Niin ei käynyt. Synnytin vauvaani alateitse ja synnytys meni ihan hyvin. Kun näin vauvaani katsoin sitä ja mietin "Onko toi nyt siinä?". Pettyneenä en tuntenut mitään rakkautta vauvaani kohtaan ja minulle syntyi kamala kammo siitä että hän kuolisi unessaan, en ehkä uskaltanut rakastaa häntä kovan menettämispelon takia.
Hän ei kuollut ja on terve iloinen tyttö nykyään. Miksi en kykene rakastamaan lastani vieläkään? Hänen pitäisi olla tärkeintä maailmassa minulle mutta kun ei ole. Tottakai hoidan lastani ja luen ja leikin ja sanon päivittäin hänelle rakastavani häntä, ehkä jopa ylikompensoin välillä. Mutta en edest tykkää lapsestani, mikää tuntuu kamalalta sanoa mutta minusta tuntuu että pyörittäisin kellon takaisin jos voisin. Miksi tunnen näin? Onko joku kokenut samaa?

P.S en ole masentunut, nautin kyllä muuten elämästä, en vaan lapsestani.