Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yksin kuolemaan jättämisestä! Kokemus!
25.09.2014 |
Juuri putkista irrotettu henkilö saattaa kouristella ja rohista, sitä on todella raskasta seurata vierestä odottaen milloin on viimeinen korahdus. Siis todella henkisesti raskasta. Mitä läheisempi ihminen sitä hirveämpää. Toisinaan tämä kuoleminen saattaa kestää 2 päivää, en tiedä kenen järki kestäisi valvoa vieressä kuunnellen ja katsoen. Tuota korinaa ja kouristelua ei oikein voi estää mitenkään ja sen seuratessa tulee tuntemus että toinen kärsii ja halu lievittää rakkaansa oloa. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä, vaan nykyinen lainsäädäntö hyväksyy ainoastaan laitteista irroittamisen muttei aktiivista armomurhaa. Tämän vuoksi moni vanhempi, puoliso, lapsi lähtee sairaalasta yksin kotiin itkemään ja odottamaan suru-uutista, sillä harva pystyy elämään tuollaisen kuoleman vierestä seuraamisen jälkeen.
Itse en kestänyt kahta tuntiakaan. Menin kotiin. Soitto tuli vasta puolentoista vuorokauden kuluttua, mieheni oli kouristellut ja korissut niin kauan. Hän oli aivokuollut, mutta hengityslaitteiden poiston jälkeen keho sinnitteli elossa noinkin kauan. En olisi ikimaailmassa kestänyt valvoa vieressä ja vahtia jokaista hengityspysähdystä oliko se tässä.
Olkaa ymmärtäväisiä. Tuo on todella raskas tilanne. En tiedä miten olisin pystynyt olemaan läsnä jos tuo olisi ollut oma lapseni, aivan hirveän järkyttävä tilanne.
Voimia vanhemmille ja uskoa tulevaisuuteen.
Kommentit (11)
No ei se syöpäkuolemakaan aina niin kaunista ole! Etenkään jos ptls ei ole ehtinyt saada7viitsitty hankkia kipupumppua, eikä lääkkeen annostelu muuten syystä tai toisesta hoidu niin, ettei ihmisen tarvitse kärsiä viimeiseen hengenvetoon asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:21"]Tuossa ei ole mitään pahaa että lähtee pois kun ei itse kestä. Yleensähän se kuolevakin on jo siinä kunnossa tuossa vaiheessa ettei todellakaan tajua mitään siitä enää onko siinä joku läheinen vai ei. Näin joko sen perussairauden tai sitten lääkkeiden takia.
Olen itse ollut kerran tuollaisessa tilanteessa jossa läheinen kuoli, luonnollisesti sairauteen. Itselleni tuli toisenlainen reaktio: minä olin jotenkin kauhean tyyni yllättäen. Minusta tuntui että se ihminen itse oli jo jotenkin poistunut, ja kouritseleva ja tempova kroppa oli pelkkä tyhjä kuori, mekanismi joka oli rikki ja veti viimeisiään. Toivoin vaan ihan rauhallisin mielin että kuolema tulisi äkkiä. Yllätyin täysin tuosta reaktiostani, koska olen yleensä ihan valtava itkupilli joka en meinaa kestää paljon pienempiäkään surullisia asioita murtumatta täysin.
[/quote]
Tuliko romahdusta myöhemmin?
Kysyy toinen rauhallinen yleensä-itkupilli, joka edelleen odottaa romahdusta 2v tapahtuneen jälkeen.
Ollaan ymmärtäväisiä, me ihmiset ollaan niin erilaisia. Vaikeissa paikoissa ei etukäteen osaa sanoa, miten reagoisi?
Omaa lastani en jättäisi koskaan! Äiti kuoli syöpään morfiinihöyryissä ja kädestä pidin kiinni kun lääkäri varmisti, että elämä tosiaan päättyi.
Tuossa ei ole mitään pahaa että lähtee pois kun ei itse kestä. Yleensähän se kuolevakin on jo siinä kunnossa tuossa vaiheessa ettei todellakaan tajua mitään siitä enää onko siinä joku läheinen vai ei. Näin joko sen perussairauden tai sitten lääkkeiden takia.
Olen itse ollut kerran tuollaisessa tilanteessa jossa läheinen kuoli, luonnollisesti sairauteen. Itselleni tuli toisenlainen reaktio: minä olin jotenkin kauhean tyyni yllättäen. Minusta tuntui että se ihminen itse oli jo jotenkin poistunut, ja kouritseleva ja tempova kroppa oli pelkkä tyhjä kuori, mekanismi joka oli rikki ja veti viimeisiään. Toivoin vaan ihan rauhallisin mielin että kuolema tulisi äkkiä. Yllätyin täysin tuosta reaktiostani, koska olen yleensä ihan valtava itkupilli joka en meinaa kestää paljon pienempiäkään surullisia asioita murtumatta täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:21"]Tuossa ei ole mitään pahaa että lähtee pois kun ei itse kestä. Yleensähän se kuolevakin on jo siinä kunnossa tuossa vaiheessa ettei todellakaan tajua mitään siitä enää onko siinä joku läheinen vai ei. Näin joko sen perussairauden tai sitten lääkkeiden takia.
Olen itse ollut kerran tuollaisessa tilanteessa jossa läheinen kuoli, luonnollisesti sairauteen. Itselleni tuli toisenlainen reaktio: minä olin jotenkin kauhean tyyni yllättäen. Minusta tuntui että se ihminen itse oli jo jotenkin poistunut, ja kouritseleva ja tempova kroppa oli pelkkä tyhjä kuori, mekanismi joka oli rikki ja veti viimeisiään. Toivoin vaan ihan rauhallisin mielin että kuolema tulisi äkkiä. Yllätyin täysin tuosta reaktiostani, koska olen yleensä ihan valtava itkupilli joka en meinaa kestää paljon pienempiäkään surullisia asioita murtumatta täysin.
[/quote]
Mun sisko oli tuollainen, ja musertui vasta muutama päivä kuoleman jälkeen. Mä taas panikoisin ja oksensin viime hetkillä, ja kun kuolema koitti, niin rauhotuin ja lopetin itkemisen.
Minä seisoin isäni rinnalla, silittelin ja pidin kädestä kiinni. Hän oli rauhallinen, joten kestin sen hyvin itsekin. Ehkä liiankin, paniikki iski vasta puoli vuotta kuoleman jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nojoo, mutta nämä vanhemmathan ei nähneetkään mitään kuoleman merkkejä. Toki he jaksoivat 2TUNTIA istua vauvan kanssa ja jättivät hänet kuolemaan.
Tätähän tämän ketjun aloittaja haki....
[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:26"]
Minä seisoin isäni rinnalla, silittelin ja pidin kädestä kiinni. Hän oli rauhallinen, joten kestin sen hyvin itsekin. Ehkä liiankin, paniikki iski vasta puoli vuotta kuoleman jälkeen.
[/quote]
Minulle kumma kyllä ei ole iskenyt koskaan kovin vahvana. Itkeskelin kyllä parin viikon aikana kuolemasta kotona silloin tällöin. Mutta olin ihan työkykyinen ja pystyin itse päättämään milloin sallin itselleni ajatella ja ikävöidä edesmennyttä. Tämä oli minulle uutta, luulin aina ennen että suru vaan vie ja sille ei voi mitään että itkuhuutaa päivä- ja viikkokausia. Ja jo parin viikon päästä tuntui, että mitä minä tässä itken, sillä ihmisellä ei ole enää mitään hätää, ei ikinä, joten tässä minä vaan vollotan itseäni ja omaa ikävääni siitä mitä minulta on riistetty, en sitä ihmistä. Niin itsekäs suru tuntui jotenkin tyhjältä, ja niin se vaan loppui.
Kumma kyllä, en ole tuon jälkeen pelännyt enää omaakaan kuolemaa enkä kenenkään läheisten. Jotenkin kuolemasta on tullut hyvin luonnollinen asia minulle. Viimeksi minulta kuoli rakas 15-vuotias koira pari viikkoa sitten, ja taas se sama äärimmäinen rauha ja tyyneys oli läsnä, tunne siitä että kaikki on hyvin, kuoleman hetkellä. Kärsin kyllä paljon kärsimyksen äärellä, mutta kuolemassa ei enää kärsimystä ole.
t. 4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo luonnolliset kuolemat ovat kovin erilaisia kuin aivovaurioisen hengityskoneessa olleen ihmisen. Syöpään kuollaan paljon siistimmin. Ihan vain huomiona monia erilaisia kuolemia nähneenä. Jokainen kohtaa kuoleman aina yksilöllisellä tavalla.
Alue: Aihe vapaa
Mulla rakas omainen teki kuolemaa kolmisen viikkoa. Jokaisena päivänä oli läsnä se tietoisuus, että viimeisiä hetkiä hänen kanssan eletään. Oltiin omaiset hänen vierellään vuorotellen yötä päivää ja onneksi saimme sen noin järjestymään. En tiedä minkä verran omainen tiedosti asioita, mutta itse uskon ja toivon että hän aisti läsnäolomme ja sai siitä turvaa. Kuoleman hetki oli rauhallinen ja itse olen kiitollinen että sain pitää kädestä kiinni vimeiseen asti.