kun olin lapsi, meillä oli fyysistä väkivaltaa

olen onnistunt katkaisemaan sukupolvien kierteen: olen kolmesta lapsestani vanhinta tukistanut muutaman kerran useita vuosia sitten, sain lopetettua sen, ja kahteen nuorimpaan en ole koskenut ikinä. Edelleen kuitenkin saatan "kiehahtaa", jolloin huudan. En pelottavasti, muttaa varmaan rasittavasti. En yleensä lapsille, vaan miehelle. Mies kestää sen ihan hyvin, rakastaa mua silti, en huuda jatkuvasti. Sen sijaan äitini kehtaa arvostella sitä, minkälaisen naisenmallin annan lapsille, kun huudan miehelle (joskus). Mun mielestä sillä ei olis varaa. Ja riippumatta siitä, millainen äiti hän itse oli, niin miksi mun pitäis olla täydellinen. Eikö riittävän hyvä äiti ja vaimo riitä?