Lue keskustelun säännöt.
Pelottaa hirveästi että poikani on jotenkin " erilainen" :-(
28.08.2006 |
Todella suloinen 2v2kk mutta joitain piirteitä on mitkä minua huolestuttavat. Esim. puhe tuntuu olevan erilainen kuin muilla samanikäisillä, puhuu jotenkin paljon kovemmalla äänellä ja töksäytellen. Lapsi myös puhuu todella paljon, selittää ja höpöttää. Tänään muskarissa ollessamme eräs toinen äiti tuijotti meitä pitkään kun poikani puhui omintakeisella tyylillään innoissaan :-( Samoin poika on aika arka muita aikuisia kohtaan.
Pitää kai ottaa neuvolaan yhteyttä, pelottaa vaan jos ne heti diagnosoivat lapseni joksikin Asperger lapseksi tai jotain. Haluan että lapseni on normaali!!!!!! En halua että hän leimautuu " erilaiseksi" . Nyyh!
Kommentit (10)
Puhuu paljon, höpöttää omia juttujaan ja mielikuvitus tuntuu olevan vilkas. Hyvin arka ja herkkä, mutta myös iloinen ja reipas. Lisäksi joitain pakkomielteitä, kuten autot. Olen joskus miettinyt, että onkohan poikamme normaali, mutta en juuri enää. Päiväkodista tulee vain kehuja ja meille hän onkin aina ollut " normaali" . Älä huoli, nykyään noita diagnooseja tehdään pienestäkin. teillä on varmasti ihan normaali lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on reipas ja toimelias pikkupoika, joka arastelee vieraita. Ihan normaaliahan se on, varsinkin jos on kotihoidossa. Viisas lapsi ei luota keneen tahansa.
Kysy muskarissa seuraavaksi tuijottelevalta äidiltä että onko hänellä jotain kysyttävää!
Puheenkehityskin on yksilöllistä. Pidä oman lapsesi puolta äläkä ala nähdä hänessä eilaisuutta. Eniten vahingoittaa perheen sisäiset asiat kuin jonkun muskariäidin tuijottelut.
Puhu neuvolassa, niin saat varmasti paremman mielen.
Ainakin meillä on, enkä olen hokannut ajatella että se olis jotenkin outoa.
Meidänkin 2.3v " pakkomielteenä" autot. Ollut jo pienestä pitäen....=)
onko AP:n poika normaali vai ei - totean vaan, että oli niin tai näin. Mahdollisimman aikainen diagnoosi tai asian seuraaminen on vaan hyväksi. On totta ettei AS-diagnoosia eikä monia muitakaan tehdä noin pienille - mutta jo pelkkä diagnoosivaiheeseen pääsy tutkimuksissa kestää meilkein vuoden. Sitten kestää taas pahimmillaan lähes vuoden ennenkuin lapselle saadaan oikeanlainen päiväkotipaikka etc.
Eivät ne mitkään tutkimuset lasta leimaa - voivat vaan pois sulkea jotain epäilyjä ja jos jotain löytyy, saadaan oikeat tukitoimet lapselle vaan mahdollisimman ajoissa.
Terv. 5-vuotiaan äiti joka harmittelee, että lapsi vasta nyt pääsi oikeanlaiseen päiväkotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän pojan " outoutta" ei otettu tosissaan kerhossa eikä koulussa, koska siellä meni hyvin. Erityisopettajat ja koulupsykologi ja kaikki muutkin olivat sitä mieltä, että ihan normaali lapsi, vaikka sosiaalisesti hän oli tosi kömpelö. Mutta kun keskiarvo oli 10, niin mitä muulla oli väliä! Nyt hän on 18-vuotias ja jo niin leimautunut, ettei saa kaverin kaveria. Olen hakemassa nyt pojalle apua voimakkaan masennuksen takia ja toivottavasti hän saa Asperger-diagnoosin, koska olen ihan varma, että se hänellä on; ainakin vahvasti siihen suuntaan piirteet viittaavat.
en halua, en halua, mutta kun on ja sille ei voi mitään. kieltämällä asian vahingoitat vain lasta.
lapsesi voi olla myös aivan terve, mutta erillainen persoona. voit odotella vielä ja tunnustella. hae apua, kun olet varma ettei kaikki ole ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa otta kantaa lapsesi erilaisuuteen mutta tuon pelon tunteen tiedän erittäin hyvin.
Omalla pojallani on dysfasia ja olen tehnyt TODELLA suuren surutyön asian kanssa. Luulin todella pakahtuvani kun ihmiset ympärillä vihjailivat erilaisuudesta. Itse en halunnut nähdä mitään vikaa lapsessa.
Ensimmäisen kerran puheterapiaan meno, sieltä neurologille, ensimmäinen epikriisi; nämä kaikki ovat olleet minulle pieniä maailmanloppuja.
Ja se kun päiväkodin hoitaja sanoi minulle että lasta ei voida siirtää isompien ryhmään vaan parempi paikka olisi erityisryhmässä.. Ajattelin että nyt loppuu happi. Jotenkuten pystyin olemaan naama peruslukemilla, mutta kun pääsin autoon..... Tunnin itkin ja paruin. Ei ollut ketään kelle kertoa. paitsi miehelle :-(
olen ihaillut erityislasten äitejä jotka ovat sinut lapsensa erilaisuuden kanssa. Minä alan asian nyt hyväksyä; neljä vuotta diagnoosista!!
Kovan elämänkoulun olen läpikäynyt. En saanutkaan sellaista lasta jonka lapsellisuuksissani luulin saavani.
Nyt vasta olen alkanut huomaamaan niitä ihania puolia joita lapsessani on. ihanan herkkä ja taiteellinen pikku dysfaatikkoni!
mutta tiedätkös - en vaihtaisi häntä " normaaliin" lapseen.
Hän on hyväkäytöksinen lukutoukka, toiset huomioon ottava ja aina kohtelias. Tietää mielettömästi asioista koska lukee koko ajan, ja hän osaa keskustella aikuisen kanssa todella fiksusti - ja pitää siitä. Vieraiden seurassa hän ei ole tuppisuu kuten melkein kaikki murrosikäiset pojat ovat, vaan keskustelee sujuvasti monella kielellä.
Hän on saanut kahdesti hyvän käytöksen stipendin koulussa, ja kaikki kouluaineet sujuvat hyvin.
Enpä vaihtaisi häntä keskimääräiseen vastaavan ikäiseen poikaan, en ikinä. Niitä hampuusin näköisiä huonokäytöksisiä pärinäpoikia en kaipaa.
Pelkäätköhän ap nyt oikeasti poikasi puolesta vai itsesi puolesta?
Jos on jotenkin " outo lintu" leimautuu olipa sitä diagnoosia tahi ei.