Mä inhoan mun miehen lapsia.

Lasten äiti ei ole kuvioissa. Kyseessä 10-vuotias tyttö ja 8-vuotias poika. Minusta he ovat ylivilkkaita, huonokäytöksisiä ja kovaäänisiä kitisijöitä. Koko ajan pitäisi olla tekemistä ja ohjelmaa ja härdelliä, joka päivä hirveä huuto ja mekastus. Kaikki on huonosti, mikään ei ole hyvin, on tylsää, on kuuma, on kylmä, on nälkä, on pissahätä vaikka juuri kävi vessassa ja söi tynnyrillisen ruokaa.

Minun pitäisi koko ajan olla viihdetoimisto ja järjestää ohjelmaa, juosta perhoshaavin kanssa ja kantaa reppuselässä. Koko ajan pitäisi ostaa kaupastakin herkkuja. Minä ja lapseni olemme outoja, laitan pahaa ruokaa, istun väärin, komennan liikaa, kommennan liian vähän, en huomioi heitä vaikka juuri äsken rakensin majaa kaksi tuntia.

Itselläni on 9-vuotias tyttö, joka on huomattavasti helpompi lapsi. Osaa välillä olla hiljaa ja rauhassakin, jopa istua hetken paikallaan ja odottaa vuoroaan. Muutimme miehen taloon mieheni pyynnöstä pari viikkoa sitten, ja lapseni on jo otettu tivolilasten hampaisiin.

Tekee pahaa katsoa kun lasta riepotetaan milloin missäkin, tuupitaan, päälle hypitään, lelut varastetaan ja ne rikotaan. Lapseni ei saa hetkeäkään olla rauhassa ja lukea kirjaa, hänenkin pitäisi viihdyttää uusia sisarpuoliaan jatkuvasti ja osallistua ties mihin. Tyttöni kieltäytyessä (nätisti) alkaa korviavihlova parku.

Yritän vältellä miehen lapsia aina kun vain voin, vaikkei se tietenkään onnistu. Olen sanonut lapsellenikin, että ei ole pakko tehdä mitään mikä pelottaa/ei halua. Mutta pakkohan on puuttua, kun lapseni alistetaan kotileikeissä vasten tahtoaan konttaamaan koirana pihoilla ja lattialla polvet ruvella.

Kieltoja ja pettymyksiä nämä tivolilapset eivät siedä. Muistavat pettymykset pitkään ja kasvattavat niitä mielessään. Kukaan, edes mies, ei jaksa kuunnella joka ilta ulinaitkua yläkerrasta.

Epäilen, että tällä 10-vuotiaalla on jokin mt-ongelma. Saa silmittömiä itkupotkuraivareita, jolloin käy pikkuveljensä ja lapseni kimppuun, huutaa, itkee, karjuu, potkii, lyö ja puree. Viedessäni sekoilevan tivolilapsen jäähylle, huiskii melkein silmille ja huutaa "MÄ TAPAN SUT!" jne.

Tivolilapset pitävät minua ja lastani siis vain palvelijoina ja tahdottomina leikkikamuina. Olen puhunut tästä miehelle, joka kieltäytyi keskustelemasta aiheesta eilen.

Inhoan noita lapsia. En halua olla ohjelmakeskus lapsille, joista en välitä. Rakastan omaa lastani, en muiden, mutta mies haluaisi minun jäävän. On ehkä parasta lapselleni, että muutamme pois. Mutta en halua jättää miestä, jota rakastan. Hän on vain tehnyt epäonnistuneita lapsia.