Väsynyt avautuminen kiusaajista

Tuli tässä mieleen, että mikä meitä ihmisiä vaivaa? Tai osaa meistä. Miksi meitä ei kiinnosta aidosti kantaa vastuuta omasta ja läheistemme hyvinvoinnista, vaikuttaa hyvää edesauttavasti asioihin, joihin meillä todella on mahdollisuus vaikuttaa? Aivan pienissä hetkissä ja kohtaamisissa. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen on mielestäni kirjaimellisesti käsittämättömän alkeellinen ja kestämätön käyttäytymisongelma, jotenkin primitiivisen eläimellinen ja lapsellinen "keino turvata" omaa reviiriään ja olemassaoloaan. En käsitä, minkälaiset vanhemmat näillä kiusaajalapsilla on? Miksi heillä on niin paha olla (sekä vanhemmilla että lapsilla), että toisen kärsimys ei tunnu miltään, paitsi ehkä tyydyttävältä? Ja kuinka vielä aikuisuuteenkin tuo epävarmuus omista kyvykkyyksistä ja omasta paikastansa yhteisössä kantaa niin, että kyräillään kuin sekavat kasvuikäiset itsensäetsijät jauhaen paskaa työtovereista ja kaivaen tähän aihetta aivan naurettavan mitättömistä, ei-itselle kuuluvista kyseisen henkilön henk koht asioista? On kiva saada kiksejä vertaisensa pahasta olosta. Ottaa se pieninkin moittimisen aihe, jolla saa kullattua oman kurjuutensa ja nostettua itsensä ihan himppasen "paremmaksi" ihmiseksi.

Minulle ajatus on sairas ja vieras. Koen ennemminkin ahdistusta siitä, etten voi tehdä kanssaihmisten hyväksi enempää. Olen iloinen kasvatuksestani, mutta surullinen myös, koska en osaa tätä elämän peliä. Olen sinisilmäinen idiootti, joka hymyilee aidosti kun minulle hymyillään, nauraa mukana, vaikka muut nauraisivat minulle, on ihminen ihmiselle oli hän kuka tahansa ja vaikka tästä puhuttaisiin selän takana "huhhuhh, alkanut sitten kaveeraan TON kanssa" ja vilpittömästi liikuttuu kadehtimisen sijaan toisten onnesta. Tiedostan ja tajuan, että minua pidetään varmaan yksinkertaisena. Kun en lähde mukaan "Ai sentään näittekös Kaijan sukkahousut tänään, EI HERREGUUUUD, hahahhaa kyllä oli naurussa pitelemistä, miten se kehtaa!? Aikuinen nainen ja tollanen hame ja siis niin, asiasta toiseen, kuulitteko että ne muuten eroo sen miehen kaa? Saletisti pettää kun onhan se Kaija lihonnu. Hirvee kaksari nykyään!"-keskusteluihin. Hymähdän ja voin pahoin, melkein kirjaimellisesti. En "Kaijan" takia, vaan noiden päällikkökurjimusten ja heidän jutuilleen nauravien ja niitä myötäilevien lampaiden takia. Harmittaa olla niin kädetön, en voi sanoa mitään, koska nämä ovat kai ne 'oikeat' käytösnormit ja niissä mennään. Teen työelämästäni helvetin enkä varmaan maailmaa pelasta, jos näitä tuulimyllyjä vastaan lähden taistelemaan. Mutta en kyllä pelasta tällä turpa kii -meiningilläkään.

Nämä on näitä ikuisuusongelmia, mutta tuli tarve kirjoittaa, joten kirjoitin. Ja olisi kiva jutella aiheesta, koska se koskettaa mua itseäni paljon. Lähimmäisestä välittäminen, ilman mitään uskonnollista aspektia asiaan. Olen itse syömishäiriöstä ja vakavasta masennuksesta toipunut (/toipuva) ja enemmän kuin mitään haluan auttaa omalla panoksellani ihmisiä siinä, missä itse olin hetki sitten.

Joten kiltit te jotkut "kiusaajat", älkää lytätkö näitä ihmisiä lisää alas päin. Heidän kurjuutensa lisäys ei ole lisä teidän elämäänne. Toisen lyttääminen ei ihan oikeasti nosta yhtäkään kovin korkealle. Se näyttää vain suurelta avunhuudolta teidän itsenne suunnalta.

N23