Epätodellinen olo läheisen kuolemasta

Niin siis minulla on nyt mennyt viikkoja ja jotenkin tuntuu, että se epätodellinen olo senkun kasvaa eikä hälvene.

Menetin molemmat työelämässä olevat vamhempani viime vuonna. Ehkä se puoli vuotta menee sumussa, autopilotilla. Nyt on muuttanut elämänkatsomustani niin että ajattelee tämän kaiken olevan muutenkin väliaikaista. Että kun ihminen kuolee niin voidaan sanoa että se oli hänen viimeinen päivänsä maan päällä....jatkot jossain. Ehkä naivistista mutta minun selviytymiskeino.

jaksamista!

8 kk:tta rakkaan ihmisen poismenosta ja odotan näkeväni hänet uudestaan pian, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Purskahtelen itkuun melkein päivittäin, viimeeksi neljästi tänään.

Isäni kuoli viime kuussa rankan sairastelun jälkeen, siunaus oli tämän kuun alussa. En ole tainnut vieläkään oikein sisäistää sitä asiaa, että en voi enää hänelle soittaa silloin kun äitini kiukuttelee minulle turhasta, tai kun pitää kysyä jotain missä isäni voisi minua auttaa. Jotenkin odotan, että isäni tulee kyläilemään luokseni, kun olen hiljattain muuttanut, mutta eihän niin tule käymään, ellei kummituksia ole olemassa.

Voimia kaikille omaisensa menettäneille!

Kiitos teille! Eli tämä on siis täysin normaalia enkä ole mitenkään menettämässä mielenterveyttäni. 

Lisäksi olen alkanut tajuta elämän rajallisuuden tarkemmin ja jotenkin pelätä sitä, että ehtisin kuolla itsekin ennen kuin tästä selviän jaloilleni ja saan elää 'tavallista', hyvää elämää jälleen. 

Ap

Nyt on kulunut 2 vuotta läheisen kuolemasta ja nyt vasta alkaa elämä voittaa. Kesti varmaan vuoden tajuta, että läheinen "lopullisesti" poissa.

[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 21:32"]Pieru perse saatana kusi perkele natsi alexander stubb neekeri anime halosen rektum haima maksa kyrpä :DDD

[/quote]

Etkö muuta keksinyt?

Itse menetin rakkaan mummoni 13 vuotta sitten. Vaikka kuolema oli tiedossa oleva ja osin myös toivottu niin silti edelleen on päiviä jolloin ikävöin mummoani. Kaipaan häntä ja olisin niin halunnut hänen tutustuvan mieheeni. Tiedän, että mummoni olisi häneen tykästynyt.

Vaikka kyseessä olikin vanhempi ihminen, niin hän oli minulle rakkaampi kuin oma äitini. Hän minut kasvatti suurimmaksi osaksi ja hän oli ninulle se suurin tukipilari elämässäni. Nyt ei enää ole sitä vahvaa tukipilaria vierelläni kulkemassa ja se on paha paikka minulle. :(

[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 21:34"][quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 21:32"]Pieru perse saatana kusi perkele natsi alexander stubb neekeri anime halosen rektum haima maksa kyrpä :DDD

[/quote]

Etkö muuta keksinyt?

[/quote]

Siinähän oli jo koko sanavarasto

Epätodellinen olo on läsnä lähes jatkuvasti, arkisissa asioissa kuten esim. jotkut biisit jotka tuo muistot mieleen vuosienkin takaa. Vaikka ikävä on kova niin toisaalta on hienoa muistella vanhoja ja uskoa jälleennäkemiseen, mikäli jotain tietoisuutta kuoleman jälkeen on.

Mä menetin äitini jo useampi vuosi sitten ja silti saatan ihan spontaanisti vieläkin ajatella että soitanpa äidille ja kerron tämän jos jotain erikoisempaa tapahtuu. Silloin alussa, ensimmäiset kuukaudet tunsin tosi vahvasti äidin läsnäolon kotonani, ihan kuin hän olisi siinä, istuisi tuolilla tai seisoisi ovella..mutta näkymättömänä ja ääneti.

Ihan sama tilanne täällä, kuukausi sitten kuoli hyväkuntoinen sukulainen äkilliseen sairaskohtaukseen. Itse kun en ole se läheisin läheinen, mutta ehdottomasti yksi lempisukulaisiani miehen puolelta (monen muunkin, oikeasti kiva ihminen eikä vain kuoleman takia kehuta) niin tilannetta on vaikea tajuta. Monesti ajattelen, että näin vain unta kun yksi toinen sukulainen soitti ja kertoi asiasta. Mutta totta se on. Pari vuotta itseäni vanhempi ihminen. 

Ehkä ap reagoit normaalisti poikkeavaan tilanteeseen, vaikkakin se on sinusta poikkeavaa käytöstä. Näin minun kriisi-ihminen kuvaili minun käytöstäni. 3

Ensimmäinen vuosi läheisen menetyksen jälkeen on pahin, erityisesti kaikki juhlapyhät, jotka oli tottunut viettämään kyseisen henkilön kanssa. Vaikka veljeni kuolemasta on jo 12 vuotta, niin edelleen tulee sellaisia välähdyksiä, että tämä tai tuo asia pitää muistaa kertoa hänelle tai kysyä häneltä. Samanlaisia välähdyksiä tulee myös muista läheisistä. Suru kyllä muuttaa muotoaan, siitä tulee suloisen haikea. Jaksaa jo muistella poismennyttä ja ja nauraa hänen toilailuilleen. Mutta eihän se ikävä koskaan lopu, se siirtyy vain vähitellen taka-alalle.

Nykyään vaan tuntuu, että suru ei ole enää oikein salonkikelpoista. Suruasukin vaihdetaan jo heti muistotilaisuuden jälkeen johonkin kepeämpään ennen kuin lähdetään ajelemaan kotiin. Työelämässä katsotaan kieroon, jos pukeutumisella osoittaa, että on menettänyt läheisen omaisen. Onhan se tietysti niinkin, ettei vaatteilla surra, mutta jos joku tuntee, ettei voi pukea ylleen riemunkirjavaa vaatepartta, vaan ehkä valitsee joksikin ajaksi hillittyä tummaa, jopa mustaa, ei siihen pitäisi kenelläkään olla nokan koputtamista.

Aina sanotaan että vuosi siihen menee.. Kaikki joulut, juhannukset, syntymäpäivät, kesälomat pitää kertaalleen kokea ilman sitä läheistä niin sitten tottuu(tai turtuu)

Menee siihen tajuamiseen ja sopeutumiseen aikaa, sitä kauemmin mitä läheisempi henkilö on kyseessä. Läheisen työtoverin kuoleman jäälkeen meni nelisen vuotta ennen kuin lakkasin odottamasta että hän ilmestyy kuitenkin kuten ennenkin yhtä aikaa aamulla työpaikan pihaan niin kuin aina ennenkin. Hänen projekteihinsa tarttuminen ja niiden jatkaminnen oli tosi vaikeaa ja usein kyyneleet silmissä luin hänen muistiinpanojaan. Nyt kun aikaa on kulunut seitsemän vuotta ei enää tuollainen itketä ja voin muistella häntä lämmöllä ja huumorillakin.
Äidin kuolema oli epätodellista monta vuotta, ensimmäinen vuosi oli tietysti pahin. Voimianiin ap:lle kuin kaikille muillekin läheisen menettäneille.

Ystäväni kuoli 11 päivää sitten. En todellakaan ole tajunnut asiaa, vaikka kuolemaa osasi odottaa; hän kuoli syöpään. Syöpä vei hänet nopeasti mennessään, vielä kuukausi sitten oli toki sairas, mutta käytiin ulkona syömässä ja teatterissa.

Ja nyt sitten yhtäkkiä häntä ei enää ole. Tunteeni on jotenkin hölmistynyt. Tulee päivittäin tilanne, jossa tartun puhelimeen ja meinaan soittaa tai tekstata jotakin. Sitten muistan, että se ei käy päinsä. En osaa vielä edes surra. Hänen fb sivuillaan on kymmeniä kauniita kirjoituksia, en ole osannut kirjoittaa sinne yhtään mitään.

Isäni kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen 10 vuotta sitten. Ensimmäiset puoli vuotta meni ihan täydessä sumussa, toimin autopilotilla. Asian aktiiviiseen käsittelyyn ja ymmärtämiseen meni varmaankin seuraavat puoli vuotta. Edelleen on joka päivä ikävä isää, mutta olen jo asian hyväksynyt.

Sellainen hyvä puoli tuossa menetyksessä on se, että enpä ole sen jälkeen elänyt tulevassa tai haikaillut menneitä. Tiedän, että saatan kuolla koska vaan, ja niin saattaa kuka tahansa läheiseni. Kannattaa siis elää tässä ja nyt, mahdollisimman hyvin. Rakastaa täysillä niitä keitä rakastaa, eikä elää vain jotain tulevaisuuden tavoitetta varten. Ja toisaalta, läheisen kuolema on yksi pahimpia asioita, mitä elämässä voi käydä, ja selvisin siitäkin hengissä... Eli ihan pienet murheet asettuu kyllä mittakaavaan.

Tuo on varmaan aika yleistä nykyään. Meillä on niin hyvä terveydenhuoltosysteemi että monista varmaan tuntuu että ihminen on kuolematon tai kuolee joskus vanhana.  Nykyihminen ei vaan enää jotenkin tajua miten herkästi henki voi lähteä, ja että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Ja vaikak yrittäis tajutakin niin sitä on vaikea silti käsittää.