Huhhuh, kärsin kaikista mahdollisista ajatusvääristymistä

Olen miettinyt, että voiko tällainen ajattelutapa olla synnynnäistä? Monesti väitetään, että on kyse kasvatuksesta. Mutta niin kauan kuin muistan, olen pitänyt itseäni arvottomampana kuin muita. Jo alle kouluikäisenä muistan pitäneeni itseäni tyhmänä ja ansainneeni sen, että kaveri löi minua. En osannut puolustautua. En muista ollenkaan sellaista aikaa, että olisin pitänyt itsestäni tai kokenut olevani hyvä jossakin.

Millainen ihminen edes olisin, jos "parantuisin"??!

ap

Tottakai se tulee suurimmaksi osaksi kasvatuksesta, mutta kyllä sun pitää mennä ammattiauttajalle että saat käännettyä tuon positiiviseksi, ei ole mitään syytä kärsiä koko ikäänsä tuollaisesta. Mikähän pahempi rangaistus vielä tulisi, kuin tuollainen ahdistava iloton elämä?

Mieti millainen lapsuudenperheesi oli? Arvostivatko vanhempasi sinua tai muita ihmisiä, itsejään?

Tutkittu juttu muuten että masentuneet ovat realisteja kun taas normaaleilla ihmisillä on ruusunpunaa laseissaan jonka voimin kestävät paremmin.

Jos tuntuu siltä että haluaisit muutosta muttet kykene, niin ainakin minulle apua on ollut seuraavista:

-monelle eri ihmiselle asioistani puhuminen (sain monia eri näkökulmia asioihini omani lisäksi)

-terapia (eniten auttoi oikeastaan se että selitin tilanteeni vieraalle ihmiselle, jolloin tilanteeni selkeni itsellenikin)

-liikunta (juoksin itselleni selkeän pään ja selkeän vyötärön :D)

-ssri-lääkitys

Välttelin itse lääkitystä kaksi vuotta, kunnes tulin siihen tulokseen että haluan kokeille vaikka pelkäsin että se vaikuttaisi persoonaani jollain tavalla. No, ei vaikuttanut, mutta teki muutosten tekemisen mahdolliseksi. Depressio on se joka lamaa ihmisen, persoona vaikuttaa siihen mitä ihminen haluaa tehdä. Depressio kun poistuu on ihminen vihdoin vapaa toimimaan itselleen luontaisella tavalla - tai näin tämä on ainakin minulle toiminut.

Se rangaistus olisi todennäköisesti todellinen epäonnistuminen ja häpeään joutuminen, jos erehtyisin luulemaan itsestäni liikoja.

En oikeastaan usko, että kukaan ammattiauttajakaan voisi minua tässä asiassa muuttaa. En itse näe mitään vaihtoehtoa ajattelutavalleni, vaikka ymmärränkin lukemastani, että se on sairas. Pystyn myös vastaamaan oikein ja tiedän mitä pitäisi ajatella, vaikken itse pysty niin ajattelemaan. Esimerkiksi stressitasostani huolestuneen työterveyshoitajan puhuin helpottuneeksi ja vakuutin hänet siitä, että kaikki on hyvin ja minulla on jo ratkaisut kaikkeen.

Miksi se olisi kasvatuksesta ja miksi aina lähdetään siitä, että jokainen voisi muuttua? Ovatko kaikki ihmiset muka hyviä ja onnellisia?

ap

Olen epäonnistunut, ja olen tehnyt häpeällisiä asioita, eikä ketään kiinnosta. Kaikkein vähiten minua itseäni: olen oppinut virheistäni, en toista niitä enää, joten häpeässä ja sen pelossa vellominen olisivat vain turhaa energian tuhlausta.

T: 4

Tai voisihan se tietysti olla ihan kiinnostavaa tietää, millainen olisin toisenlaisena persoonana. Jos lääkeet tai terapia minusta sellaisen tekisivät. En vaan taida edes päästä sellaiseen, koska onnistun aina apua hakiessanikin puhumalla kumoamaan itseni. Noin kävi työterveydessä. Menin sinne todella niissä ajatuksissa, että haluan pääni hoitoon, että kajahdan stressistä. Mutta niin vain huomasin puhuvani kaiken parhain päin ja lähdin pois soimaten itseäni turhasta vellomisesta ja märehtimisestä ja siitä, että pitikin mennä näyttämään heikkouden merkkejä ulospäin, kun itsekin pystyin järkeilemään, ettei niissä ollut mitään järkeä.

ap

P.s: Kaikki ihmiset eivät ole hyviä tai onnellisia, mutta jo se että sinulla on joku käsitys siitä miten vahingoitat itseäsi ajatuksillasi velvoittaa sinut tekemään asialle jotain - jos pystyt.

No, kirjoitat asiasi lapulle, huomenna uudestaan terkkariin, ojennat lapun etkä sano mitään. Eiköhän toimi.

Pahinta mitä voi tapahtua että saat vaikka slaagin kuolet. Mutta mitä väliä kuolemalla on, jos itse ajattelet itsellesi noin kamalan elämän?

Eihän kuolema ole pahin vaihtoehto ollenkaan. Pahin on häpeään joutuminen ilman että pääsisin mihinkään pakoon. Että pitäisi esim. töissä käydä, kun on munannnut itsensä aivan täydellisesti. En kuitenkaan voi elävänä päästä pois, koska perhe sitoo paikalleen.

ap

Ketä se sinun munaamisesi noin paljoa kiinnostaa? Oikeasti?

Ja missä työssä voi edes munata noin massiivisesti? Ja kysyn tätä nyt siitä perspektiivistä että olen esimerkiksi kolaroinut Helsingin keskustassa isolla kulkuneuvolla. Useasti.

Ymmärrän oikein hyvin, ettei munaamiseni kauheasti muita kiinnosta ja että kaikki munaavat. En vain itse pysty olemaan itseni kanssa, kun olen toiminut typerästi. Muistan edelleen ala-asteen ensiluokilta (30 vuotta sitten) pari tilannetta, joissa toimin typerästi ja joita vieläkin häpeän. Muistot tulevat elävinä mieleeni ja sellainen kiemurteleva tunne, kun yritän karistaa muistot ja häpeän. Jos pienet asiat aiheuttavat tuon, niin entäpä isot!

Tiedän, että ajatus on naurettava ja että kukaan muu ei varmasti muista noita tapahtumia ala-asteelta, tuskin ajattelivat niitä silloinkaan kahta minuuttia pidempään.

Ja kun toimin typerästi, rankaisen itseäni. Aikoinaan sinkkuna rankaisin itseäni harrastamalla seksiä oikein iljettävien miesten kanssa, se oli minulle oikein.

ap

Hei, ymmärrän täysin! Mä olen myös suossa itseni kanssa. Se on pikkuhiljaa paljastunut vuosien myötä, että en mä olekaan vain "herkkä" tai "itsekriittinen", vaan oikeasti kyvytön nauttimaan mistään itsekseni, en edes tiedä mistä minä pidän, kun olen kameleontti ja haluan miellyttää muita ihmisiä etten joutuisi häpeämään itseäni tai pettymään itseeni.

Kaivelen vanhoja mitättömiä mokia menneisyydestäni vaikka tiedän rationaalisesti ettei siihen ole mitään syytä. Tai sitten joskus mokaan ihan tosi pahasti, esim. kolmisen vuotta sitten humalassa, enkä vieläkään oikein uskalla kävellä tietyillä kulmilla koska en halua törmätä niihin ihmisiin jotka kanssani silloin olivat. Sen humalakerran jälkeen soitin kriisipuhelimeen koska en vain pystynyt olemaan itseni kanssa, tunsin olevani paha, huono ja läpipaska ihminen. Nojoo, kun oikein mietin niin en edes kehtaa ostaa sipsipussia kaupasta ellen psyykkaa itseäni olemaan välittämättä muiden "arvostelusta", eli oikeastaan siitä että itse morkkaan itseäni kun tekee mieli rasvaa ja suolaa.

Ehkä omakuvani rima on liian korkealla enkä pysty sitä saavuttamaan, tai ehkä itseni mitätöiminen johtuu pitkäkestoisesta masennuksesta/ahdistuksesta?

Käyn nyt kunnan psykiatrisella polilla, missä kartoitetaan tilannettani. Vaikka viimekin käynnilläni minun oli vaikea todistella itselleni miksi muka moista tarvitsisin, kun mullahan on näennäisesti kaikki ihan hyvin, en ole kajahtamassa ja pystyn käymään töissä. Olen kuitenkin päättänyt käydä siellä juttelemassa ja sopinut että aloitan lääkityksen, koska siellä juttelu sai minut käsittämään että tämä ajatusmalli saattaa johtua masennuksen aiheuttamasta aivokemiaalisesta häiriöstä, eikä olekaan "minä". En ole vain tajunnut että olen ollut masetunut vuosikausia. Ole luullut että olen vain herkkä ja hieman ahdistuvaa sorttia. Olen mm. rypenyt syyllisyydessä viikkotolkulla jo opiskeluaikoia kun en voinut mennä kursseille kun olin maanantaina kysynyt tyhmän kysymyksen tunnilla. Piilottelin kotona verhojen takana että naapurit eivät näkisi että en olekaan opinnoissani. Ei siksi että minua kiinnostaisi mitä naapurit ajattelevat minusta, vaan siksi että olen ikäänkuin piilossa itseltäni jos kukaan ulkopuolinen ei ole todistamassa.