Erolapsen "väärät" tunteet ja syyllisyys niistä
Avaudunpa nyt anonyyminä, kerran siihen on mahdollisuus.
Vanhempani erosivat ollessani 10-vuotias. Ero ja siitä seuranneet asiat ovat vaikuttaneet niin minuun kuin sisaruksiini syvästi ja kauaskantoisesti. Ero oli todellinen shokki ja sen jälkeen elämä mullistui täysin eikä hyvällä tavalla. Me lapset jäimme vanhempiemme eron jalkoihin ja siitä on seurannut jos jonkinlaista henkistä vammaa. Lapsuudesta saakka vanhempien eron aiheuttamat tunteet ovat olleet kiellettyjä, oireilua vanhemmat eivät suostuneet näkemään ja raivostuivat aina jos asiasta yritti keskustella. Edelleenkään asiaa ei voi ottaa esille. Tunteistani on syyllistetty ja syyllistetään edelleen. Lapsena ei saanut tuntea tai osoittaa mitään negatiivista tunnetta vaikka koko elämä meni uusiksi ja vanhemmat muuttuivat täysin tunnistamattomiksi. Ja nyt aikuisena kun osaisi jo yhdistää oman mielen oireiluja vanhempien eroon, ei asiasta saa puhua koska pitäisihän aikuisen ihmisen olla jo yli jostain lapsuuden tapahtumista. Miten asiasta voi päästä yli jos sitä ei saa koskaan käsitellä?
Ero tuli yllättäen. Yhtäkkiä vanhemmat (lapsen näkökulmasta) alkoivat vihata toisiaan. Meitä lapsia käytettiin säälimättä aseina toisia vastaan. Piti tasapainoilla koko ajan tiedossa että jos teet jotain mikä miellyttää toista vanhempaa, loukkaat samalla toista. Menetimme rakkaan lapsuuden kodin, vanhempien uusissa kodeissa ei ollut omia huoneita meille lapsille. Piti reissata edestakaisin kahdessa vieraassa paikassa joissa meille ei ollut sijaa. Uudet puolisot vaan marssitettiin yllättäen eteen ilmoitusluontoisesti. Jos toinen vanhempi antoi rahaa tai jotain, toinen otti sen pois. Jos toinen vanhempi pyysi tekemään jotain niin toinen kielsi tekemästä sitä. Kumpikin kielsi puhumasta tästä tai tuosta toiselle vanhemmalle ja toinen tahollaan vaati kertomaan. Viha toista vanhempaa kohtaan kohdistui meihin lapsiin usein. Tuntui kuin olisi ollut sekä liittolainen että vihollinen omalle äidilleen ja isälleen. Molemmat vanhemmat alkoivat elää omaa elämäänsä ja meidän piti vaan sopeutua. Kaikki oireilu oli kiellettyä. Jos mitenkään osoitti sitä miten pahalta tuntuu siitä syyllistettiin säälimättä. "Haluatko sinä että äitisi/isäsi on onneton?! Mikset anna äitisi/isäsi olla onnellinen?"
Seurauksena hirveä murrosikä jolloin ei ollut turvapaikkaa eikä mitään pysyvää elämässä. Karmea varhaisaikuisuus kun heti kun lain vaatima elatusvelvollisuus päättyi joutui tyhjän päälle ja vanhemmat huutelivat taholtaan että pyydä tukea siltä toiselta, minä olen kaikkeni jo antanut. Masennus, itsetuhoisuus, riittämättömyyden tunne. Ahdistus ja halu vain kuolla pois ja siitä pikkuhiljaa oman elämän rakentaminen ja nyt kun asiaa pystyisi käsittelemään ja siitä haluaisi puhua, niin eikö siitä pitäisi jo aikuisen ihmisen olla yli? Mitä nyt jotain lapsuuden asioita enää märehtimään, ole hiljaa ja elä elämääsi.
Kiitos.
Kommentit (11)
Huh. Ap:n kertomus on hyvä malliesimerkki siitä, miten avioeroa EI saa hoitaa. Olen pahoillani puolestasi, ap - kai käyt psykologilla terapiassa, hyötyisit siitä varmastikin...?
Toisinkin voi nimittäin olla. Itselleni vanhempien ero (olin muuten samanikäinen kuin ap eli kymmenvuotias) oli melkeinpä helpotus. Loppui iänikäinen riitely ja mykkäkoulu. Vanhemmat kykenivät olemaan aikuisia eron jälkeen, eivät parjanneet toisiaan meille, eivätkä kieltäneet meitä lapsia suremasta ja suuttumastakaan. Tietysti muutto uuteen kotiin ja ero kavereista kirpaisi, mutta kyllä meille luotiin sija uudessakin elämässä.
Itse olen ajatellut, että jos minulle ja miehelle tulisi ero, pyrkisimme pitämään lapset kotona niin, että me vanhemmat muuttaisimme vuoroviikoin entiseen kotiin lasten luo. Ympäristön, kaveripiirin ja koulujen pysyminen silloin, kun vanhemmat eroavat, olisi tärkeä tukitekijä: kaikki ei muuttuisi yhtä aikaa, yhdessä rysäyksessä.
Että tuo toimisi ainakin ensin alkuun, myöhemmin voisi sitten miettiä uusia ratkaisuja, kun lapset ovat tottuneet siihen eroasiaan.
Eli: liian heppoisesti ei saisi erota, mutta toisaalta ei mikä tahansa avioliittokaan ole säilyttämisen arvoinen. Ja jos erotaan, lapsilla pitää olla oikeus olla surullisia ja vihaisia siitä, mitä tapahtuu. Ja vanhempien rooli on olla aikuinen ja kestää se kapinointi - ja yrittää säilyttää toimivat suhteet entiseen puolisoon.
Selvimmin seuraus näkyy näin aikuisiällä omassa parisuhdekäyttäytymisessäni. Onneksi nyt jo tiedostan ja osaan "pysähtyä ja hengittää" silloin kun alkaa trauma ottamaan vallan.
Olen parisuhteessa pakonomaisesti miellyttämässä toista ja täysi tossukka, pelkään varsinkin suhteen alkuaikoina hysteerisesti sitä että toinen jättää minut joten mukaudun kaikkeen. Pakenen konflikteja ja olen herkästi päättämässä suhdetta. Pienenkin riidan aikana valmistaudun eroon ja minulla on kiire olla se joka eroaa jotten tulisi hylätyksi. Tämän takia ensimmäiset parisuhteeni olivat hyvin lyhyitä.
Nykyinen mieheni tiedostaa ongelmani ja on osannut tukea ja jopa kertoi minulle miksi käyttäydyn kuin käyttäydyn ennenkuin itsekään sitä ymmärsin. Mieheni on myöntänyt että parisuhde kanssani on välillä aika raskasta juurikin koska olen nin herkkä ja käyttäydyn kuin minun olisi jatkuvasti oltava ansaitsemassa hänen rakkautensa ja kuin rakkaus voisi loppua kuin seinään. Lisäksi koen ahdistusta ja syyllisyyttä edelleen siitä että olen vaivalloinen puoliso näine traumoineni ja omituisen käytökseni vuoksi. Nyttemmin kun parisuhde on jo pitkällä, osaan jo luottaa siihen että minunkaan ei tarvitse olla aina täydellinen ja aina miellyttävä, eikä se että välillä riidellään tarkoita sitä että rakkaus loppuu ja suhde päättyy. Työstän itseäni ja tunne-elämääni jatkuvasti, mutta eniten minua vaivaa se että en edelleenkään saa enkä voi puhua vanhemmilleni asiasta. Pitää vain "sopeutua ja pärjätä" niinkuin aina.
ap.
Lue läheisriippuvuudesta. Ja ei, se ei ole nimensä mukaisesti riippuvuutta läheisestä (saatat olla hyvinkin itsenäinen), mutta sen syntyyn vaikuttavat juuri mainitsemasi kaltaiset olosuhteet, joissa negatiivisten tunteiden esiintuominen on kiellettyä. Yleensä asiat nousevatkin pintaan omien lasten myötä.
Asiaa kannattaa käsitellä jonkun muun kuin omien vanhempien kanssa. Heiltä et tule saamaan haluamaasi (turvallisuuden tunnetta, jota jäit lapsena/nuorena vaille), etkä todennäköisesti edes ymmärrystä tilanteeseen.
Lukeminen auttaa ymmärtämään. Ja ehkä päättelemään, selviätkö tilanteesta yksin pohtimalla ja ystävien avulla, vai kannattaisiko käydä ammattilaisen luona juttelemassa. Moni asia on ainakin itselle auennut ihan toisella tavalla, kun olen tutustunut oireisiin ja niiden syntytapoihin!
Ap, olet todella oikeassa, tuo vaikuttaa hyvinkin parisuhteessa. Oikeastaan parillakin eri tavalla: ensinnäkin tosiaan niin, että traumat ja huono itsetunto tekevät sinusta ylireagoijan. Koet, että sinun pitää jotenkin "ylläpitää" harmoniaa, vaikka normaaliin perhe-elämään kuuluvat myös erimielisyydet ja suuttumiset - ilman, että niistä seuraa ero ja katastrofi.
Mutta myös niin, että toistat alitajuisesti kotoa oppimiasi rooleja siitä, miten mies ja nainen elävät parisuhteessa, ja millaisia vanhempia he ovat (äidin rooli - sinulla tosin ei vielä taida olla lapsia?). Saatat tiedostamattasi toistaa sitä, miten äitisi reagoi ristiriitoihin, miten riiteli ja osoitti tunteitaan.
Aika hurjaa, oikeastaan. Olin miehen kanssa yhdessä vaiheessa parisuhdeterapiassa, ja siellä juteltiin terapeutin kanssa siitä, että me toistamme helposti parinkin sukupolven rooleja omassa elämässämme, eli siis traumat ja elämändraamat voivat vaikuttaa kahdenkin sukupolven ylitse.
7
Ap, ikävää että sun vanhemmat eivät ole aikuisia! Käsitelkää asiaa sisarusten kesken?
[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 12:30"]
Selvimmin seuraus näkyy näin aikuisiällä omassa parisuhdekäyttäytymisessäni. Onneksi nyt jo tiedostan ja osaan "pysähtyä ja hengittää" silloin kun alkaa trauma ottamaan vallan.
Olen parisuhteessa pakonomaisesti miellyttämässä toista ja täysi tossukka, pelkään varsinkin suhteen alkuaikoina hysteerisesti sitä että toinen jättää minut joten mukaudun kaikkeen. Pakenen konflikteja ja olen herkästi päättämässä suhdetta. Pienenkin riidan aikana valmistaudun eroon ja minulla on kiire olla se joka eroaa jotten tulisi hylätyksi. Tämän takia ensimmäiset parisuhteeni olivat hyvin lyhyitä.
Nykyinen mieheni tiedostaa ongelmani ja on osannut tukea ja jopa kertoi minulle miksi käyttäydyn kuin käyttäydyn ennenkuin itsekään sitä ymmärsin. Mieheni on myöntänyt että parisuhde kanssani on välillä aika raskasta juurikin koska olen nin herkkä ja käyttäydyn kuin minun olisi jatkuvasti oltava ansaitsemassa hänen rakkautensa ja kuin rakkaus voisi loppua kuin seinään. Lisäksi koen ahdistusta ja syyllisyyttä edelleen siitä että olen vaivalloinen puoliso näine traumoineni ja omituisen käytökseni vuoksi. Nyttemmin kun parisuhde on jo pitkällä, osaan jo luottaa siihen että minunkaan ei tarvitse olla aina täydellinen ja aina miellyttävä, eikä se että välillä riidellään tarkoita sitä että rakkaus loppuu ja suhde päättyy. Työstän itseäni ja tunne-elämääni jatkuvasti, mutta eniten minua vaivaa se että en edelleenkään saa enkä voi puhua vanhemmilleni asiasta. Pitää vain "sopeutua ja pärjätä" niinkuin aina.
ap.
[/quote]
minä olen juuri samanlainen, ja vanhempani ovat yhä naimisissa ja aikovat ollakin. Kyse on läheisriippuvuudesta, ja se lähtee ilmiöstä, josta ei saa puhua Eikä kyseenalaistaa. Sinun ilmiösi nimi on avioero, minulla Hallitseva isä.
Samoja kokemuksia täällä, itselläni oireet aktivoituivat saatuani esikoisen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen puhjettua. Onneksi olen pystynyt keskustelemaan näistä asioista äitini kanssa, mutta sitä on vasta aikuisena tajunnut miten paljon ero lopulta vaikuttikaan kaikkeen elämässä...
Tuo seikka, ettei saa näyttää kielteisiä tunteita, näyttää olevan lapsen kannalta tosi haitallista. Ole seurannut tällaisia aikuisia lapsia - joiden vanhemmat eivät ole eronneet, mutta muuten vain nyrpeää naamaa ei saa näyttää.
mutta asiaan : kamalaa, että sinulle kävi näin. Onneksi tiedostat asian, ja toivottavasti pystyt tunnistamaan, miten tuo kirjoittamasi heijastuu tähän päivään. ja kun pystyt antamaan vanhemmillesi anteeksi, olet vapaa menneisyydestäsi.
Äidin ja isän suhde on lapsen koti. Kun vanhemmat ymmärtäisivät vastuunsa mutta ei kun ne omat jutut vaan menee liaan usein edelle, ei jakseta ajatella asioita lapsen kannalta ja saatetaan saada suurta tuhoa aikaan lapsen elämään..tuleviin vuosiin jopa aikuiselämään, sinne ne lapsuuden traumat seuraavat.
Itse seuraan hyvän ystäväni eroa tai oikeammin sitä, miten sitä ei saa käsitellä. Äiti vakuuttaa lasten voivan hyvin ja olevan onnellisia ja saattaa jopa heittää, että eikös niin, ja lapset toki äitiä miellyttääkseen vakuuttavat, että hyvin menee. Isä taas on ihan rikki ja siellä pitää varoa, mitä sanoo, koska isä ei kestä kaikkea ja sittenhän isä menetetään lopullisesti. Vanhin ei uskalla puhua erosta, vaikka oltaisiin ihan kahden kesken. Menee aivan paniikkiin, kun varmaan miettii, että kenen puolella tässä pitäisi olla. Lapsiparat.
Ja tämä siis on sopuisa ero, missä vanhemmat eivät riitele eivätkä käytä lapsia lyömäaseina. Mutta oletuksena on, että kun ollaan niin sopuisia, niin lapsetkin ovat onnellisia ja tyytyväisiä tilanteeseen eikä muuta mahdollisuutta ole.
Ero on lapselle aina rankka kokemus.
Siksi on tärkeää, että lapsella olisi joku, jolle voisi puhua. Jos omille vanhemmille ei voi.