Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yksinäisyydestä
12.02.2014 |
Tänään mä havahduin siihen, että olen ihan sairaan yksinäinen. Tilasin netistä uusia vaatteita, ja hain paketin postista tänään. Kotona mallailin vaatteita ja yhtäkkiä tajusin, että mitä hittoa mä tilaan vaatteita kun ei niitä koskaan kukana muu kuitenkaan näe kuin minä itse. Mitä sillä on väliä miltä mä kotona näytän, ja kaupungilla/kaupassa tms. on näin talvella takki kuitenkin päällä. Mä en käy missään kenenkään kanssa koskaan, koska mulla ei ole yhtään kaveria saati ystävää.
Mulla on kaksi lasta, toinen vähän alle 1 ja toinen vähän alle 3. Mieskin mulla on, mutta se tekee reissutyötä ja on nytkin seuraavat 2kk poissa. Mulla on yksi sisko, mutta se asuu ulkomailla ja on ihan erilaisessa elämäntilanteessa, joten ei olla hirveästi jutuissa. Olen lasten kanssa kotona, joten mitään työkavereita ei ole. Kouluaikaiset kaverit ovat pikkuhiljaa hävinneet, vaikka olen yrittänyt pitää yhteyttä. Ongelma on varmasti siinä, että muilla on omilla työpaikoillaan/kouluissaan omat kaveripiirit, ja tällainen "ylimääräinen" ei-mihinkään kuuluva kaveri jää sitten vähän yli. Mua kiusattiin melkoisen ranskasti, niin henkisesti kuin fyysisestikin koko yläasteen, ja se romutti itsetunnon ihan täysin. Lukiossa sairastuin ensin anoreksiaan ja sitten bulimiaan, ja niinä aikoina lähti viimeisetkin ystävät. Tai siis ehkä mä omalla käytökselläni hääsin ihmiset ympäriltäni pois, kun en halunnut tehdä muuta kuin oksentaa kotona tai olla lenkillä. Paranin siitä kyllä sittemmin, mutta kai sekin jälkensä on jättänyt siihen valmiiksi olemattomaan itsetuntoon.
Mä olen 24 vuotias, ja ihan tavallinen ihminen. Aika ujo uusien ihmisten seurassa, mutta tutustumisen jälkeen jutuista ei tule loppua. Mua ahdistaa nyt ihan mielettömästi tämä tilanne, se kun ei ole ketään kelle kertoa iloista ja suruista, ja toisaalta kukaan ei soita mulle ja kerro omia ilojaan ja surujaan. Ahdistaa niin, että tuntuu ettei henki enää kulje. Mä en muista milloin joku olisi viimeksi halannut ja sanonut että olen tärkeä, tai milloin joku olisi edes kysynyt mitä kuuluu. Tuntuu, että mä olen ihan turha ihminen, että mun elämä valuu vaan hukkaan.
Onko täällä muita samassa tilanteessa olevia? Haluaisiko joku vaikka jutella mun kanssa täällä, jakaa kokemuksia ja tuntemuksia?
Kommentit (8)
Mulla ihan samanlainen tilanne :( Tiedän tunteesi! Mullakin on mies, mutta ei asuta yhdessä. Lapsia ei ole. Koiria mulla on 3, jotka tuo iloa onneksi elämään. Kavereita ei ole ja muakin kiusattiin koko ala ja yläaste, enkä tiedä miksi. Ihan normaali, tavallinen nainen olen siinä missä muutkin.
Tänäänkin oon itkeny tätä omaa pahaa oloa ja yksinäisyyttä. Olo on ahistava, sydän hakkaa ja tuntuu että seinät kaatuu päälle.
Miehenki kanssa meillä on niin eri elämäntilanne.. Mies käy vakitöissä ja mä vaan kyhnötän kotona.. Olen hakenut opiskelemaan, eri paikkakunnille ja eri aloille, en ole vielä päässyt. Kaikki tuntuu turhauttavalta, kun mikään ei vaan onnistu. Olen hakenut myös jotain työhommia, edes siivousta että vähänkään saisi ylimääräistä rahaa. En ole päässyt mihkään, mihin olen hakenut.
Oon niin masentunu etten pääse tästä suosta enään ylös. Mies ei oikein osaa kuunnella, tuntuu että hänkin on nykyään niin kaukanen mulle :(
Joo, en viitti kauheeta romaania alkaa kirjoittamaan. Mutta sanon vain sen sulle vielä, että et todellakaan ole yksin! Meitä samanlaisia, yksinäisiä ihmisiä on todella paljon, vaikka aina ei siltä tunnukaan!
Tsemppiä sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 23:09"]
On kai sulla vanhemmat tai muuta läheistä sukua? Mä ystävystyin serkkuni kanssa uudestaan nyt aikuisena. Kotona myös olen lasten kanssa, kouluaikaisia ystäviä/kavereita muutama. Perhekerhoista olen myös löytänyt samanhenkistä porukkaa, täällä noita kerhoja on useampi viikossa. Piristää heti päivän, kun siellä käy. Myös koululaisten kaverien äideistä tullut hyviä tuttuja
[/quote]
No vanhemmat on joo, mutta ei ne nyt ystäviä ole. Mun vanhemmat on lisäksi melko nuoria, joten heillä on omat menonsa ja kiireensä. Harrastavat paljon ja heillä on paljon omia ystäviä jne. Muita sukulaisia ei tässä lähellä ole. Isovanhemmat asuvat toisella puolella suomea samoin kuin serkut, ja lisäksi yksikään mun serkuista ei ole vielä edes täysi-ikäinen........
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 23:15"]
Onko teillä siellä perhekerhoja?
[/quote]
on ja mä olen niissä välillä käynytkin. Niissäkin vaan muilla äideillä tuntuu olevan omat kuppikuntansa ja uusia katsotaan vähän nenänvartta pitkin. Useimmiten mulle ei ole tullut kukaan juttelemaan. Mä olen aloittanut kyllä joka kerta keskustelun jonkun kanssa, mutta se keskustelu tuntuu päättyvän aina siihen kun keskustelukumppanin joku kaveri tulee paikalle, he alkavat jutella keskenään jostain "Miian miehen uudesta autosta", ja mä jään kuin nalli kalliolle... En ymmärrä miten noihin porukoihin pääsisi mukaan. Ei tunnu onnistuvan millään, sillä kaikilla on jo ne omat piirit joihin ei ilmeisesti uudet ole tervetulleita.... :/
AP
Ota rohkeasti yhteys vanhoihin ystäviin ja pyydä rohkeasti kahville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millä paikkakunnalla asut? Mulla on ihan sama tilanne täällä. Ja saman ikäiset muksut.
Et ole ainoa. :) Sama juttu, tosin olen jo yli 30-v.
Mutta tuo sinun teksti kuulostaa hyvin paljon omilta ajatuksilta.
Kerhot ja avoimet päiväkodit on tuttuja. Ne hetkeksi piristää, mutta en ole ystäviä niistä löytänyt. Löydän kyllä aina juttuseuraa, mutta ystävystyminen on ihan eri asia.
Alue: Aihe vapaa
On kai sulla vanhemmat tai muuta läheistä sukua? Mä ystävystyin serkkuni kanssa uudestaan nyt aikuisena. Kotona myös olen lasten kanssa, kouluaikaisia ystäviä/kavereita muutama. Perhekerhoista olen myös löytänyt samanhenkistä porukkaa, täällä noita kerhoja on useampi viikossa. Piristää heti päivän, kun siellä käy. Myös koululaisten kaverien äideistä tullut hyviä tuttuja