Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen maailman hirvein äiti ja tiedän sen
01.06.2013 |
Mulla on 12v poika jolla adhd ja tunne-elämän häiriöitä (tunne-elämässä pienemmän tasolla, mielialaongelmia), ollut pienryhmissä koko kouluikänsä. Lisäksi alle kouluikäisestä lähtien ollaan oltu neurologian ja psykiatrian puolen hoidossa, nytkin terapiaa jatkunut kolmatta vuotta ja lääkitys käytössä. Ollaan myös oltu vuosien varrella useamman kerran erilaisissa perhekuntoutuksissa. Nyt en tiedä onko masentunut vai mikä, tekee jatkuvasti kiusaa sisaruksilleen (tahallaan ärsyttää sanallisesti ja fyysisesti, jatkuva tappelu milloin kenenkin kanssa), vanhemmille ei kuitenkaan suoraan uhmaa mutta varastelee kotoa rahaa ja herkkuja, uhmaa kieltoja, lähettelee törkeitä tekstareita tuntemattomille (!) yms. Kiusaamisista ja muista tulee rangaistukseksi pelikieltoa useimmiten, mutta ei taida tästä mitenkään välittää. Tänään itsekin sanoi ettei välitä vaikka saisikin pelikieltoa ja siitä seurauksena sanoin sitten että vaihdetaan rangaistus sitten arestiin omassa huoneessa. No nyt poika sitten marttyyrinä huutelee huoneestaan että haluaa kuolla ja aikoo tappaa itsensä. On ennenkin tällaisia puhellut, psykiatrian puolella ei asiaan ole mitenkään puututtu/reagoitu vaikka olen näistä kertonut. Jotenkin järkyttävältä tuntuu äitinä tällaiset puheet enkä oikein tiedä miten niihin pitäisi reagoida. Toisaalta varmaan oikeakin "hätähuuto" mutta toisaalta tuntuu vaan manipuloinnilta ja "kostamiselta" kun tietää että niistä puheista järkytyn.
Ja miksi sitten olen se maailman hirvein äiti: mulla tuli ajatus että oikeastaan olisi hyväkin että yrittäisi oikeasti itsensä tappaa, pääsisi varmaan jonnekin osastolle ja minä näin eroon jatkuvasta hullunmyllystä pojan kanssa kun tuntuu etten osaa häntä oikein kohdella ja hoitaa kuitenkaan. Ja vielä hirveämpi ajatus: jos poika joskus puheensa toteuttaisi, olisin tietysti suunniltani ja surullinen, mutta entäpä jos kuitenkin tulisi sellainen helpotus-olo? Että ei tarvitse enää taistella? Vihaisin itseäni varmaan ikuisesti jos oikeasti tuolla tavalla ajattelisin ja silti tällä hetkellä tuntuu että saattaisin ajatellakin, ainakin pieneltä osalta.
Miten voi olla näin hirveitä ajatuksia? En voisi ikinä nimelläni näitä asioita kenellekään myöntää, vaan tänne anonyymisti juuri ja juuri kehtaan kirjoittaa. Ärsyttää kun tuntuu ettei psykiatrian puolelta saa kunnon apua ja tukea, vain pari kertaa vuodessa kontrollikäynnit ja puheet siitä miten "seuraillaan tilannetta". Toisaalta jos 2x/vko terapia ei auta niin mikä sitten, lääkityksen vaihto? Mielialalääkettä ei nyt ole käytössä, kannattaisiko sellaista yrittää vaatia? Miten voisin omaa asennettani muuttaa hyväksyvämpään suuntaan, varmaan sekin vaikuttaa jos lapsi vaistoaa että äiti ei enää häntä jaksaisi :( Isä onneksi jaksaa olla kannustavampi ja rakastavampi kuin minä, mutta lapsella onkin kyllä parempi suhde isäänsä kuin minuun (asutaan siis kyllä ihan yhdessä koko perhe).
Kommentit (5)
Ap jatkaa..
Meillä on myös aikoinaan ollut lastensuojelu kuvioissa mukana, nimenomaan koska meitä vanhempia syytettiin psykiatrian puolen toimesta pojan ongelmista, jotka koulunaloituksen yhteydessä räjähtivät käsiin (kun ei pärjännyt isossa luokassa). Pojalla ei ole mitään aspergeria diagnosoitu, mutta piirteitä löytyy kyllä ihan varmasti häneltäkin (mm. ottaa kaiken todella kirjaimellisesti, ei ymmärrä abstrakteja vertauksia tai leikinlaskua vaan ottaa sen kiusaamisena jne on muutenkin jotenkin "eriskummallinen" ikätovereihinsa nähden, ei ole oikeastaan kavereita paitsi yksi muutamaa vuotta nuorempi poika naapurista). Oikeastaan vasta yksityisen puolen lastenneurologilta saatiin lopulta neurologinen diagnoosi (adhd) ja siihen lääkitys, sitä onneksi ollaan nyt suostuttu kunnallisella puolella jatkamaan kun nähtiin että se levottomuuteen ja ylivilkkauteen hyvin auttoi.
Millään tavalla ei kyllä meitä vanhempia ole tässä vuosien varrella tuettu tai autettu, ainoastaan noilla perhekuntoutuskursseilla on kysytty meidänkin jaksamista ja koitettu jopa antaa hyviä vinkkejä (joita valitettavasti kyllä kaikkia oltiin ehditty jo etukäteen kokeilla). Voisin suositella kakkosellekin jollekin tällaiselle kurssille hakeutumista Kelan maksamana jos vain mitenkään mahdollista, itse olen kokenut ne tähän mennessä eniten apua tuoviksi ja että siellä ei ketään syytelty.
Kiva kuitenkin kun kirjoitit, on vaikea löytää ketään kellä olisi edes etäisesti samankaltaisia kokemuksia vaikea lapsen kanssa elämisestä, kaikilla tutuilla tuntuu olevan täydelliset lapset ja täydellinen elämä ja äiti jaksaa askarrella rakastavien ja kilttien lasten kanssa päivät pääksytysten.. Turhauttaa kun ei jaksa aina olla se ymmärtävä ja rakastava äiti joka ottaa lapsen kiukun ja murheen empaattisesti vastaan ja osaa sanoa oikeat sanat ja halia surun pois (kun lapsi antaisikin koskea..).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että, iso halaus ap.lle. Ei ole kokemusta vastaavasta, mutta kyllä meidän ihan terve 4-vuotiaskin haluaa usein kuolla kun olen kieltänyt häntä ja huutanut vaikkapa pikkuveljen tönimisestä. Hän haluaa satuttaa itseään ja välillä hakkaa nyrkeillä päätään. En tiedä olenko ollut liian ankara, mutta kyllä hän positiivista palautettakin saa usein, sekä syliä ja halia.
Kyllä kaikenlaisia tunteita saa olla, eri asia on huutaako ne lapselle päin naamaa vai pitääkö sisällään. Ei se lapsi sitä tiedä että olet ajatellut kauheita, vaikka toki lapsi huomaa ja vaistoaa helposti asenteemme häntä kohtaan. Ei se sisällä pitäminenkään hyvä juttu ole... Oletko saanut vertaistukea muilta samantyyppisesti oireilevien lasten vanhemmilta? Jotenkin tuntuu että jotain tukea tarvitset, ei ihminen kaikkea jaksa, eikä tarvistekaan jaksaa.
Niin, itsekin välillä, hetkellisesti vihaan lapsiani, vaikka he ovatkin enimmäkseen suloisia. Viimeksi toissayönä olis tehnyt mieleni lyödä kaksvuotiasta kun hän heräsi aamuyöllä parkumaan ja oli taas pakko ottaa viereen nukkumaan. Olin niin väsynyt ja toivoinnkerrankin saavani nukkua yön ilman sitä pyörivää ja heiluvaa tapausta. Tiedän että lapsen voi opettaa rauhoittumaan omaan sänkyynsä, mutten ole vielä jaksanut sitäkään prosessia... Tunsin syyllisyyttä vaikken muuta tehnytkään kun tiuskin unisena parkuvalle lapselle että olis nyt jo hiljaa...
Tsemppiä, koita saada apua lapsellesi ja itsellesi vertaistukea!
Haluan kanssa vaan sanoa, että kiitos kun jaoitte tuntonne, kiinnostavaa lukea! Itselläni on kaksi ns. normaalia pikkusta, eikä sitä vielä tiedä, mitä kaikkea voilkaan olla edessä!! Jaksamisia teille ja tosiaan kaikenlaisia ajatuksiahan voi olla, kunhan niitä ei oikeesti toteuta... Toivottavasti saatte apuja itsellenne ja lapsillenne!
Lainaan netistä, kun en osaa paremmin itse muotoilla (muutta ajatuksena siis sanoa, että ei tunteet, negatiivisetkaan, tee sinusta huonoa äitiä, tunteet on tunteita eikä niille voi mitään jne):
"Tunteet ovat osa elämää, eikä niitä voi paeta. Kaikki tuntevat joskus mukavia ja toisinaan vähemmän mukavia tunteita. Vähemmän mukavat tunteet voivat olla kipeitä ja vaikeita, mutta niitä ei pidä tukehduttaa. Erilaisille tunteille pitää antaa ”lupa olla olemassa”.
Kipeältä tai vaikealta tuntuvia tunteita ei ole hyvä padota sisäänsä. Niitä voi oppia purkamaan tavalla, mistä on hyviä seurauksia. Jokainen löytää varmasti omat tapansa tunteiden purkamiseen. "
Tuo teksti on täältä, kannattaa ehkä tutustua, vaikka tuo nyt onkin nuorille tarkoitettua tekstiä:
http://www.vaestoliitto.fi/nuoret/aggressio/tunteiden_hallinta/
Alue: Aihe vapaa
Voi ap! :( Minulla on 6-vuotias poika, jolla melkein samat ongelmat (+ lisäksi autismikirjon syndrooma) ja olen ihan sukset ristissä hänen kanssaan. Olen itkenyt, raivonnut, lyönytkin lasta kun olo on ollut niin toivoton: "miksi sinä käyttäydyt noin?? miksi olet jatkuvasti pahantuulinen, arvaamaton, aggressiivinen?? pitääkö oikeasti jokaisesta asiasta taistella??". Pojan välinpitämättömyyden vuoksi nykyelämämme on yhtä helvettiä, juoksemme psykiatrilla ja osastolle mennään elokuussa. Lastensuojelu on kuvioissa mukana. Jatkuvasti saa olla selittelemässä itseään näille ihmisille, eivät he ymmärrä. Säälivät vaan poikaa kilpaa ja kyselevät epäolennaisia, kukaan ei saa hänen käytökselleen loppua eikä saa sitä muutettua vaikka minullekin niitä hienoja neuvoja tuputetaan. Viimeksi purskahdin palaverissa itkuun ja huusin että on se nyt helvetti, kun minua syytetään ja epäillään milloin mistäkin, mutta kukaan ei osaa sanoa miksi lapsi käyttäytyy noin! En minä aina ollut väsynyt; minä väsyin lapsen käytöksen myötä! Hän löi ja potki muita jo silloin, kun jaksoin vielä hyvin! Eikä kukaan usko...nyökkäilevät vain ja katsovat toisiaan kulmat kurtussa.
Minä ja neurologi katsoimme lääkityksen hyödyttävän poikaa, samaa ajateltiin eskarissa. Nyt kuitenkin psykiatria ei suostu sitä aloittamaan. Uskon, että ap:n tapauksessa lääkitys voisi pelastaa paljonkin.
Miksi kukaan ei ole meidän äitien puolella näissä? Miksi vain lapsi saa apua, jos hänkään? Liian usein apu jää teorian tasolle.
Minä olen muuttamassa pois, koska en pysty enää auttamaan tai edes sietämään poikani käytöstä kunnolla. Romahdin loppuvuodesta viimeksi kunnolla, enää ei mielenterveyteni kestä tätä arkea.