Lue keskustelun säännöt.
Onko muilla miestä, jolla ei ole kavereita?
26.08.2013 |
Omalla miehelläni ei ole, tai siis on, mutta asuvat kaukana miehen synnyinkaupungissa. Ketään aikuisiällä, tai edes opiskeluiden kautta saatua ystävää ei ole. tuntuu jotenkin surulliselta, mies sanoo ettei asia häiritse, mutta onkohan niin. miehellä ei ole ketään jolle voisi soittaa ja pyytää kaljalle, tai pelaamaan tai mitään. aina ollaan kaksistaan, mikä välillä sapettaa, kun haluaisin olla joskus yksin kotona.
miehellä on kyllä kivoja työkavereita ja viihtyy työssään, mutta ei kuitenkaan innostu, jos ehdotan heidän kylään kutsumista tai että mies järkkäis poikienillan heidän kanssaan tms.
Kommentit (27)
Meillä ei ole kummallakaan kavereita. Ei kaivata muita kuin toisemme. Kummatkin oltu aina erakkoluonteita, ei sinkkunakaan ollut kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, mun mies on tollanen eikä se häiritse sitä tippaakaan.
Joo, mun miehellä ei myöskään ole oikeita kavereita asuinseudullamme. jossain kauempana on pari ystävää nuoruudesta, mutta eivät he usein pääse tapaamaan; kaikilla on vastuullinen asema työmekään hyvin eri-ikäiset lapset jne.
Hänellä on kyllä työn kautta todella paljon "suhteita", mutta niistä mikään ei ole johtanut sellaiseen ystävyyteen, että elämää jaetaisiin luontevasti myös vapaa-ajalla.
Mielestäni puolisoni ihmissuhteita leimaa aina vähän erikoinen epätasapaino; hän "ystävystyy" vain jonkun urheiluvalmentajansa kanssa ( joka mielestäni on maksettu "ystävä", eli lähtökohta on jo epätasapainossa ) - ja kun treenikausi loppuu, niin loppuu tämä "ystävyyskin" .Hän on käynyt jo vuosia urheilemassa samojen tyyppien kanssa ja nämä tyypit pitävät kyllä yhteyttä keskenään ( perheineen ), mutta miestäni ja meidän perhettämme ei milloinkaan ole pyydetty mukaan. Esimerkkejä olisi lukemattomia. Perheemme sosiaalinen elämä on täysin minun ystävieni ja minun sukulaisteni varassa. Olen siihen erittäin kyllästynyt.
Kateellisena kuuntelen omien ystävieni juttuja siitä, miten he ovat olleet puolisioittensa kavereiden luona illallisilla ja reissuissa, kolme-ja nelikymppisissä, häissä..jne. Meillä kaikki juhlat ja ylipäätään kaikki kutsut tulevat vain minun puoleltani.
Oon sitä mieltä, että näissä "meidän" miehissämme on pakko olla joku sellainen vika, mistä syystä heistä ei joko pidetä tai sitten he - joko tiedostaen tai tiedostamattaan - antavat jostain syystä käytöksellään tosi vahvan viestin siitä, etteivät he halua tosissaan tutustua ja siksi kukaan ei pyydä heitä mukaan.
Sinänsä ihan hullua, koska tiedän, että puolisoani noin yleisesti pidetään hauskana ja puheliaana kaverina, joka ainakin ennen vanhaan oli kovin haluttua seuraa mm. baariin ja hänen työtänsäkin tehdään pitkälti "persoonalla", joten mikään syrjäänvetäytyvä tyyppi hän ei missään nimessä ole.
Mutta joku hänessä on "vikana", en vaan ymmärrä mikä.
Vai olenko mä vaan maailman ainoa vaimo, joka valittaa siitä, että puoliso haluaa olla niin paljon perheensä kanssa? :D
Minun mieheni on samanlainen. 39v ja muutama lapsuudesta asti oleva ystävä joita tapaa ehkä vuoden välein. Heillä on jo perheet ja meillä ei vielä ole. Työkavereita miehelläni on mutta ei oikein halua heidän kanssaan viettää aikaa. Minulla on taas todella paljon ystäviä ja olen tosi sosiaalinen mutta miestä ei haittaa vaikka näenkin viikottain ystäviäni. Hän harrastaa omia juttujaan ja on mielellään kotona. En valita :)
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 20:38"]
Joo, mun miehellä ei myöskään ole oikeita kavereita asuinseudullamme. jossain kauempana on pari ystävää nuoruudesta, mutta eivät he usein pääse tapaamaan; kaikilla on vastuullinen asema työmekään hyvin eri-ikäiset lapset jne.
Hänellä on kyllä työn kautta todella paljon "suhteita", mutta niistä mikään ei ole johtanut sellaiseen ystävyyteen, että elämää jaetaisiin luontevasti myös vapaa-ajalla.
Mielestäni puolisoni ihmissuhteita leimaa aina vähän erikoinen epätasapaino; hän "ystävystyy" vain jonkun urheiluvalmentajansa kanssa ( joka mielestäni on maksettu "ystävä", eli lähtökohta on jo epätasapainossa ) - ja kun treenikausi loppuu, niin loppuu tämä "ystävyyskin" .Hän on käynyt jo vuosia urheilemassa samojen tyyppien kanssa ja nämä tyypit pitävät kyllä yhteyttä keskenään ( perheineen ), mutta miestäni ja meidän perhettämme ei milloinkaan ole pyydetty mukaan. Esimerkkejä olisi lukemattomia. Perheemme sosiaalinen elämä on täysin minun ystävieni ja minun sukulaisteni varassa. Olen siihen erittäin kyllästynyt.
Kateellisena kuuntelen omien ystävieni juttuja siitä, miten he ovat olleet puolisioittensa kavereiden luona illallisilla ja reissuissa, kolme-ja nelikymppisissä, häissä..jne. Meillä kaikki juhlat ja ylipäätään kaikki kutsut tulevat vain minun puoleltani.
Oon sitä mieltä, että näissä "meidän" miehissämme on pakko olla joku sellainen vika, mistä syystä heistä ei joko pidetä tai sitten he - joko tiedostaen tai tiedostamattaan - antavat jostain syystä käytöksellään tosi vahvan viestin siitä, etteivät he halua tosissaan tutustua ja siksi kukaan ei pyydä heitä mukaan.
Sinänsä ihan hullua, koska tiedän, että puolisoani noin yleisesti pidetään hauskana ja puheliaana kaverina, joka ainakin ennen vanhaan oli kovin haluttua seuraa mm. baariin ja hänen työtänsäkin tehdään pitkälti "persoonalla", joten mikään syrjäänvetäytyvä tyyppi hän ei missään nimessä ole.
Mutta joku hänessä on "vikana", en vaan ymmärrä mikä.
Vai olenko mä vaan maailman ainoa vaimo, joka valittaa siitä, että puoliso haluaa olla niin paljon perheensä kanssa? :D
[/quote]
Minun miehessäni ei ole ainakaan mitään "vikaa". On fiksu, osaa olla hauskakin mutta on aina oma itsensä, ei esitä mitään. On sellainen kuin on. On aina viihtynyt enemmän yksin ja omissa oloissaan, kova tekemään töitä. Haluaa mielellään olla vain yksin tai minun kanssani kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sama ongelma! Ennen ei ehkä häirinnyt miestä niin paljon kuin minua, mutta nykyään häiritsee häntäkin. Ehkä siksi kun meillä on lapsia, eikä päästä enää yhdessä joka paikkaan ja voisi tosiaan olla mukava, että kun tarvitsee tai haluaa hengähdystaukoa, olisi joku jota pyytää lenkille, leffaan tai "yhdelle" extempore. Häät ja polttarit oli stressin aihe siinä mielessä, että ketä sinne kutsuisi tai tulisi. Ja nyt tulossa kolmekymppiset, joita kovasti haluaisi juhlia, muttei ole sellaista porukkaa, ketä kutsua.
Minua taas harmittaa (niin kuin miestäkin) kovasti se, ettei meillä ole myöskään kovin paljon perhetuttuja. Minulla on kyllä kavereita, mutta monella ei ole lapsia ja niilöä joilla on, on sattumalta paljon sisarusten perheitä tai muita ystäväperheitä, joita tavata. Jokainen vappu ja uusi vuosi yms. vietetään siis keskenään. Se vaivaa kovasti.
No mulla ei ole miestä, mutta itselläni ei ole yhtään kaveria. Ei ole ollut vuosikymmeniin. Jos mulla olisi edes se mies niin tilanne ei kyllä häiritsisi mua ollenkaan. Kyllä se yksi ihminen riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies ainakin on hyvin vahva mielipiteissään ja vaikka on pidetty ja sosiaalinen niin monikaan ei vaan taida jaksaa hänen tosikkouttaan. Hänellä ei siis ole käytännössä kavereita lainkaan.Lisäksi hän ei ole sellainen supermaskuliininen äijä mies. Musta tuntuu että miesten kaveripiireissä noi äijät on kovemmassa huudossa
Mun miehellä on kavereita, lapsuudenkavereita jotka asuvat n 5 km säteellä meistä. Tapaamme lähes viikottain esim kaupassa tai koululla, käymme perheinä toistemme luona kylässä useamman kerran vuodessa pitkän tai lyhyen kaavan mukaan ja olemme hyvin läheisiä.
Mutta - viimeisen 17 vuoden aikana miehet on olleet keskenään iltaa viettämässä (jonkun luona, ei baarissa) ehkä kerran kaksi. Mun mies kokee ettei heillä ole oikeasti mitään keskusteltavaa kokonaisen illan mitalle koska kaverit puhuvat vain lapsista, heidän harrastuksistaan ja valmentajista yms. Meilläkin lapset harrastaa mutta se ei ole elämän ainoa sisältö, mun miestä kiinnostaa monet eri asiat tässä elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On sillä 1 jota tapaa silloin tällöin. Hyvin harvoin istuvat iltaa missään.
Miksi sulla ei ole kaveria?
Käytkö jumpalla tai töissä? Onko sinulla lapsia? Harrastatko mitään?
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 20:47"]
No mulla ei ole miestä, mutta itselläni ei ole yhtään kaveria. Ei ole ollut vuosikymmeniin. Jos mulla olisi edes se mies niin tilanne ei kyllä häiritsisi mua ollenkaan. Kyllä se yksi ihminen riittää.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just keskustelin aiheesta mieheni kanssa. Sanoi, että oikeastaan voisi olla ihan kivakin, jos olisi joku kaveri. ongelma on kuulemma vain se, kun kaikilla tuntuu jo olevan vakiintunut kaveriporukka mihin on vaikea ängetä mukaan ja harva kuulemma enää jaksaa tällä iällä (30+) tutustua uusiin ihmisiin. - Mä uskon, että tää nyt on joku itseluottamuskysymys tai miehisyysjuttu, että koetaan hankalaksi kahdenkeskiset kaveruussuhteet. miesten on kai helpompi toimia laumassa?
Ei tämä kai muuten mua haittaisi, mutta on suuri vastuu olla miehen ainoa kaveri. Olisi kiva, jos miehellä olisi joku toinen kaveri plakkarissa, jos mua ei vaikka huvittais lähtee hänen lempibändinsä keikalle tai juoksulenkille. nyt koen, että mun pitää mennä ja tehdä mieheni mieliksi, jotta hänen ei tarvis yksin.
miehessäni ei mielestäni ole mitään vikaa, päinvastoin, hän on hauska, älykäs ja omaa mielenkiintoisia ajatuksia. tosin hänelle saattaa olla vaikeaa olla oma itsensä puolituttujen seurassa. ujouskohtauksen saadessaan voi vaikuttaa tylyltä/tylsistyneeltä. ei siis ole sosiaalisesti erityisen lahjakas. ap
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 20:56"]
Miksi sulla ei ole kaveria?
Käytkö jumpalla tai töissä? Onko sinulla lapsia? Harrastatko mitään?
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 20:47"]
No mulla ei ole miestä, mutta itselläni ei ole yhtään kaveria. Ei ole ollut vuosikymmeniin. Jos mulla olisi edes se mies niin tilanne ei kyllä häiritsisi mua ollenkaan. Kyllä se yksi ihminen riittää.
[/quote]
[/quote]En käy missään, enkä jaksa enää harrastaa, olen sairaseläkkeellä.
Mä en ikinä ole ollut pidetty ihminen, kukaan ei ole "tunkenut" kaveriksi vaikka työpaikoilla yms. olen aina jonkun kanssa toimeen tullut.
En enää jaksaisikaan pitää yhteyttä, ja ehkä nuorempanakin olisin voinut olla innokkaampi siinä yhteydenpidossa, mutta toisaalta ei kukaan ole ollut innokas minunkaan suuntaani.
Opin kai jo peruskoulussa ettei kukaan oikeasti pitkän päälle halua olla kaverini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tää taitaa olla aika yleistä et miehillä ei ole paljoa tai ollenkaan kavereita? :o
En voi tietenkään kaikkien puolesta yleistää, mutta omalla kohdallani voin sanoa, että olen suht sosiaalinen ja puhelias ihminen erityisesti naisten kanssa. Miespuolisia kavereita onkin sitten vain 3, kaikki entisiä koulukavereita joita näen hyvin harvoin. Koen, että ongelmani ystävystyä miesten kanssa, yleisen tason motivaatio-ongelmani elämässä, sekä syrjäänvetäytyväisyyteni johtuvat hankalasta isäisä-suhteestani
Meillä on muutamia yhteisiä pariskuntaystäviä, joiden kanssa yhteydenpito sujuu aika lailla naisten kautta (taitaa olla tyypillistä). Minulla on lisäksi "omia" kavereita, miehellä ei niinkään - paitsi työkavereita, joiden kanssa ovat ihan hyvissä väleissä mutta eivät vapaa-ajalla tapaile.
Eipä ole minunkaan miehellä ainuttakaan ystävää, on aina sanonut ettei häntä häiritse asia mitenkään, minä kuulemma riitän. On ihan rento ja seurallinen mies eli ei ole tuppisuu seurassakaan mutta toisten miesten jutut autoista sun muista vehkeistä ei kuulemma nappaa. Tai joku jalkapallo ja lätkän peluu ei ole ikinä innostanut häntä. Mieluummin nököttää tietsikan äärellä illat pitkät ja pelaa jotain pelikoneen ilmaisia pelejä kuin että lähtisi jonnekin kaljalle. Toisaalta on ihan hienoa, että kultsi viihtyy kotona, pystymme puhumaan mistä tahansa asiasta keskenämme ja meillä on pääosin tosi kivaa yhdessä. :)
Miehet ei elä samassa todellisuudessa (nuoretkaan) kun naiset. Naiset ystävystyy nopeemmin kun taas miehet elää vieläkin kilpailuyhteiskunnassa.. se vaikuttaa tosi moneen juttuun. Mulla on tosi paljon tuttuja mutta vähän kavereita ja juominen on valitettavasti ainut yhteinen harrastus näitten kanssa. Ennen oli hirviporukat ja autopajat missä äijät kokoontu tai rakennustalkoita. Ei kaikkia ukkoja kiinnosta kaupoissa pyöriä ja jotain lattea vetää trendikahviloissa tai playkkaa pelata. Miesten maailma on muuttunut aika paljon 90-luvusta tämän kaupungistumisen myötä.
Niin no teillä on toisemme.Toisilla ei ole edes sitä puolisoa.
Meillä taas on toisinpäin. Miehelläni on todella paljon kavereita ja tutuja, mutta itselläni on tuskin ketään "omaa" kaveria. Tilanne häiritsee miestäni enemmän kuin minua...