Vihaan itseäni!!! Miksi olen tälläinen nössö mitäänsanomaton luuseri?

Käyn pari kertaa viikossa äiti-lapsi ryhmässä, mulla on kaksi pientä tyttöä jotka viihtyvät siellä hyvin. Siellä käy myös eräs toinen äiti jolla tismalleen samanikäiset lapset. Hän on tosi mukava ja hakeutuu aina lähelleni koska varmasti haluaisi ystävystyä. Minustakin se olisi hirveän kivaa kun olen todella yksinäinen vaikka kaupungissa olenkin asunut jo monta vuotta. Mutta mä en vaan saa itsestäni irti mitään :( Mun on tosi vaikea ensinäkin puhua siellä kerhossa sen hälinän ja muun takia + että jos joku kuuntelee mitä juttelen. Tää toinen äiti yrittää aina kysellä ja on tosi ystävällinen mutta mä meen ihan lukkoon. Menen lukkoon vaikka kerhonpitäjä yrittää jotain keskustella kanssani, niitä näitä. Olen itse tosi ystävällinen ja kohtelias mutta musta saa varmasti tosi varautuneen kuvan kun en osaa sanoa mitään.

Ahdistaa kun olen tälläinen, luuseri :(

Olen tällä viikolla molempina kerhopäivinä kävellyt kotiin otsa kurtussa ja ahdistus rinnassa kun ajatus kuluneesta kerhopäivästä ja mun väkinäisestä olosta kalvaa mieltä. En pysty normaalisti edes puhumaan lapsista tai niiden kanssa kun ahdistun siitäkin. :(

Olen varmaan ikuinen erakko.