Oletteko varautuneet siihen, että jäätte yksin?

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 08:05"]

Siinä kysymys. Eli oletteko tehneet mielessänne tai konkreettisesti mitään varasuunnitelmia sen varalle, että mies lähtee toisen matkaan yhtäkkiä tms.?

[/quote]

Siis mitä varasuunnitelmia?

En ole muutoin, kuin tiedostamalla sen mahdollisuuden. Ei siis mitään käytännön järjestelyjä ole, mutta tavallaan henkisesti olen varautunut. Se on kuitenkin sitten sen ajan murhe, jos niin käy. Toivon kuitenkin osaavani asennoitua niin, että pärjäämme sen sijaan, että romahtaisin täysin.

Olen miettinyt. Mies omistaa koko omaisuutemme ja vaikka olemme naimisissa, niin varmasti pystyy vaikeuttamaan mun elämää eron tullessa tosi paljon jos haluaa. Ei kyllä ole sen luonteinen, että haluaisi lastensa elämästä vaikeaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ei mulla mitään varsinaista varasuunnitelmaa ole, mutta todennäköisesti pakkaisin heti tavarani ja vaihtaisin maisemaa. Työkkäriin ilmottautuisin ja toivoisin saavani töitä mahd.pian uudesta kaupungista. Jos saadaan jaettua omaisuus nopeasti, niin mulle ei tule paljon hankaluuksia, muuten joudun varmaan sossun luukulle. Kuolemantapauksessa tilanne olis paha mun kannalta. Tai niin mä olen käsittänyt.

Muuttaisin varmaan lapsuuden kotitalooni synnyinseudulleni.

5. Kirjoituksestasi löysin sen jonka itse näin lapseni menettäneenä olen joutunut kohtaamaan, oma elämä ei lopu siihen että lapsi kuolee -elämä joka on tässä jää elämättä- minulla meni vuosia ennenkö sisäistin sen että lapseni elämä ei ole omaani ja että oma elämä jatkuu vaikka lapseni ei elä. On minun tehtävä elää ja sillä voi jotain tehdä yhä. 

Vaikka lapseni kuoli niin yhdistin oman elämäni vasta omaan selviytymiseeni kun mietin että jos minä alkoholisoituisin tai kuolisin niin se olisi äidilleni sama murhe minkä minä koin kun lapseni kuoli. 

Järjestys kuolemalle tulee joskus luonnottomasti väärässä järjestyksessä mutta lapsiakin kuolee ja silloin pitää asian kanssa elää, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla elossa tai kuolla. Alkoholillakin turrutettu äiti tai isä on menettänyt lapsensa siinä missä se joka ei käytä alkoholia. Kipua ja surua ei voi mitata, se ei ole suurempaa jos sekoaa. Eikä ihminen ole vahvampi jos "selviää" arjesta ilman että päätyy pakkopaitaan tai alkaa ryyppäämään. Itse en käyttänyt lääkkeitä, halusin vaan tuntea enkä turruttaa niitä. Minulla ei ollut enää muuta kuin muistot ja tunteet. Kunnes huomasin että pitää jaksaa elää hetkessä.

Kuolema tulee kaikille ja silloinkin postilaatikkoon tippuu laskuja.

Oma elämä lähti varmaankin asteittain nousemaan kun käsitteli asioita päässään mutta isoin oli oivallus että elämäni on tässä yhä. Se on murjottu ja rikki mutta jotenkin pitää maksaa laskuja ja kesän eka mansikka tai uusiperuna on aina oma ihana juttu.

Pohdin elämääni niin että jos jätän itseni hoitamatta niin millaisen elämän pieni tyttöni saa? Hänkin menetti isosiskonsa ja menettääkö hän äitinsäkin? Vai onko minulla joskus kaunis nainen lapsena joka sanoo että hän on onnellinen. Tahdon rakentaa elämää hänen onneaan ajatellen ja se tarkoittaa myös sitä että olisin itsekin onnellinen.

Se että tunnen surun ja menetyksen lisäksi muutakin ja että ne täyttää sydämen onnella on vain hyvä. Minulla oli joskus kaksi ihanaa lasta joista toinen kuoli ja eloonjääneellä ei saa olla elämä tuskaa ja menetystä pelkästään vaan myös parantumista.

Tavallaan. En ole heittäytynyt kotiäidiksi, vaan pitänyt duunini, omaisuus on puoliksi, mitään avioehtoja ei ole. Eli jos mies toisen naisen matkaan lähtee, aika paljon joutuu jättäämään taakseen. Ja se sitä todnäk estikin, kun se toinen nainen kuvioihin tuossa muutama vuosi sitten pelmahti. Huomasikin, että "ai, mulle ei jääkään tää omakotitalo ja lasten huoltajuus" vaan vaimo viekin puolet rahoista ja lapset mennessään.

Isompi "ongelma" taloudellisesti on jos mies kuolee, sillä mun palkalla ei ton tönön velkoja maksella, ja sen myyminen voi olla haasteellista kun lapset omistaa kuitenkin sitten puolet. 

Tziisus oikeastiko jollekin on MIEHEN LÄHTEMINEN suurin elämänmuutos johon pitää varautua??!!! Elämässä on paljon, paljon dramaattisempiakin muutoksia kuin se että parisuhde rikkoutuu, huhhuh!

Ystävän mies kuoli kolme viikkoa sitten tapaturmaisesti. Sivusta tässä olen seurannut sitä hätää ja yrittänyt olla avuksi. Ei tuollaiseen voi täysin varautua mutta toki pitää olla sen verran itsenäinen että kykenee ajattelemaan kriisin tullen että elämä jatkuu, tapahtui mitä tahansa. Sillä pääsee pitkälle.

Jos mies kuolee tai lähtee, niin ei tartte sen kummempia varasuunnitelmia. Sen sijaan ajattelin kyllä tehdä miehelle ohjeet siihen miten toimia jos mulle sattuu jotain.

Kyllä se aika raadollinen tilanne on, jos mies lähtee toisen matkaan. Paljon on kuitenkin pelissä omilla työvuosilla hankittua omaisuutta jos miehelläkin. Nyt näin äitiyslomalla ja kenties pienellä korvauksella hoitovapaalle jäänen, niin olen kyllä kuullut, että mies alkaa sitten juuri siinä kohtaa väittää hankkineensa ja omistavansa kaiken, varsinkin jos se toinen nainen siinä kohtaa livahtaa kuvioon kun oma vaimo on jatkuvasti väsynyt ja happaman maidon hajuinen hoivatessaan parhaan kykynsä mukaan pienokaista, eikä jaksa sekstailla niin usein kuin ennen. 

Pitääkö sitten varutua? Tottakai- mä en ainakaan haluaisi sitä mahdollisuutta, että jäisin puille paljaille. Mies tietysti tienaa muutenkin euromääräisesti enemmän, niin hän saa luvan hankkia lapselle kaiken tarvittavan- minähän annan jo kaiken aikani, sitä ei voi rahalla mitata.

En ja ollaan oltu yhdessä 18vuotta. Suomessa ei kuole kukaan nälkään vaikka tuloja ei olisi. Mies jättää, jos haluaa ja sille ei mitään voi.

No tavallaan. Tilastollisesti ja elintapojen ja ammatin perusteella on todennäköistä, että mieheni kuolee pari-kolmekymmentä vuotta ennen minua, joten onhan siihen syytä varautua. Voi hän toki lähteä aikaisemminkin "jonkun mukaan".

Minä olen tähdännyt siihen, että mitään varasuunnitelmaa ei tarvitse tehdä, vaan elämä jatkuu sitten suurin piirtein kuten tähän astikin, paitsi ilman miestä. Minulla on työ ja omaisuutta, ystäviä ja sukulaisia sekä harrastuksia, jotka jatkavat olemistaan ja mielihyvän tuottamistaan minulle siinäkin tilanteessa, että mies poistuu kuviosta. Suruhan se toki on, mutta ei mikään katastrofi.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 08:05"]

Siinä kysymys. Eli oletteko tehneet mielessänne tai konkreettisesti mitään varasuunnitelmia sen varalle, että mies lähtee toisen matkaan yhtäkkiä tms.?

[/quote]

Tuollaista vaihtoehtoa en ole koskaan harkinnut. Kummassakaan avioliitossani sellainen ei ole ollut varteenotettava vaihtoehto. Elämme toisin.

Sen sijaan ensimmäinen mieheni kuoli kyllä yllättäin, kun meillä oli 7 pientä lasta.

Suru oli valtava, mutta muuten selvisimme ihan ok.

Nykypäivänä kuulee ja näkee niin paljon yllättäviä eroja että sitä on väkisin alkanut miettiä että näin voi käydä myös minulle.

Kukaan ei ole turvassa siltä mahdollisuudelta, että mies tai vaimo lähtee toisen matkaan!

Olen miettinyt vähän missä asuisin, muuttaisinko ja kuinka taloudellisesti selviäisin yksin. Mitään konkreettista en ole asian eteen tehnyt enkä tee, vain ajatuksissa.

Mitä se varasuunnitelma tarkoittaa? Kyllä kai nyt jokainen tietää ja ymmärtää, että elämä voi muuttua: kumppani voi kuolla tai suhde voi ajautua ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Fakta on, että tulotaso usein tippuu eron myötä, mutta ei Suomessa kukaan kadulle eron takia joudu. Tilanne eletään sitten, kun se tulee vastaan: muutto pienempään asuntoon ja/tai eri alueelle, omaisuuden myymiset, huoltajuudesta ja lasten luonapidosta sopimiset joko sulassa sovussa tai ammattilaisten avustuksella, taloudelliset ja arjen järjestelyt...Kaikkihan riippuu tilanteesta ja esim. siitä, kuinka suotuissa tai riitaisissa väleissä erotaan. Ääritapauksissa yhteiskunta takaa perustoimeentulon ja apua arjessa.

On hyvä parisuhteessa ollessaankin muistaa, että elämä voi yllättää. Mutta eihän kukaan voi elää elämäänsä uhkakuvien perusteella: Mitä, jos mies löytää toisen? Mitä, jos lapsi sairastuu vakavasti tai vammautuu? Mitä, jos huomenna iskee maailmanlaajuinen luonnonkatastrofi? - Eihän sitä muuta voisi tehdäkään kuin varautua erilaisiin ikäviin mahdollisuuksiin; jäisi elämä tässä ja nyt elämättä.

Monille ero tarkoittaakin suuria elämänmuutoksia. Kotiäiti, joka on ollut poissa työelämästä miehensä tulojen turvin, voi päätyä uudelleen työmarkkinoille tai vaikka uudelleen koulutettavaksi. Voipi olla, että hän päätyy sosiaalitoimiston luukullekin. Tarkoittaako tämä sitä, ettei kukaan voisi jäädä kotirouvaksi, kun täytyy aina miettiä sitä pahinta mahdollista vaihtoehtoa?

Mulla on niin paljon muutakin elämässä, että jos kuluttaisin aikaa tuollaisiin varasuunnitelmiin, murentuisin. Kyllä elämä aina jotenkin kannattaa.

Olen toki ajatellut, mutta elän elämää päivä kerrallaan. Nyt menee hyvin kuten kaikki edelliset 12 vuottakin. Olen kotiäitinä, mutta toki töihin menisin jos mieheni lähtisi. Ei siinä sen kummempaa. Pystyn kyllä työllistämään itseni.

Pitämällä hyvää huolta parisuhteesta ja sitä kautta pitämällä eron mahdollisuus äärimäisen pienenä. Kuolemalle  ja onnettomuuksille ei aina voi mitään, mutta ei siihen voi ja kannata sen erityisemmin valmistautua. Äitini oli ikänsä kotiäitinä ja jäi yllättäen leskeksi alle 50-vuotiaana ja ihan hyvin on pärjännyt.

No meillä on lainaturva sen varalta jos mies kuolee, vammautuu tai sairastuu. Muuten olen huonosti varautunut, mies hoitaa melkein kaikki raha-asiat. Avioehtoa ei ole mikä on mulle etu, olen pienituloinen ja mies jättituloinen. Käytännön elämässä pitäisi opetella huolehtimaan laskujen maksusta, vakuutuksista, auton ja talon huollosta jne. Muuten selviäisin kyllä miehen menetyksestä. olen vahva ihminen ja selvinnyt monesta vaikeasta paikasta ennenkin. Se että mies jättäisi minut on kyllä kaukaa haettu ajatus, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

9, oletko muuttanut suoraan vanhempiesi luota naimisiin? Kai nyt laskut osaa jokainen aikuinen maksaa..