Lue keskustelun säännöt.
Kun suhde on ihan umpikujassa.
08.05.2013 |
Eli tilanne on se, että mitään todellista pahaa ei ole tapahtunut, ei väkivaltaa, ei pettämistä. Pitkäaikainen etääntyminen on tapahtunut, ja nyt on varmasti juuri se hetki suhteessa, kun on vihdoin aikaa todella katsoa toista ihmistä ja todeta, että tuollaisen kanssako tässä elän?
Mitään todellisia lämpimiä tunteita ei ole. Ei seksuaalista halua toista kohtaan, vaikka seksiä välillä onkin. En ikinä himoitse miestäni, himoitsen seksiä ja usein ajattelen jotakuta muuta aktin aikana.
Olemme aikanaan ajautuneet yhteen, kaksi omalla tavallaan rikkonaista ihmistä. Olemme tosi erilaiset, enkä löydä miehestäni mitään sellaisia piirteitä, joista innostuisin, ja joiden kautta tuntisin yhteenkuuluvuutta ja arvostusta.
Mies on hyvä, mies on kiva, mies on älykäs ja ihan ok ulkoisestikin. Minä vaan en tänään taas yhtään jaksa tätä elämää, jossa ei ole mitään aikuisten välistä todellista yhteyttä.
Niin ja lapsia on 3kpl. Nuorinkin nyt siinä iässä, että tällaisten asioiden pohtimiseen alkaa olla aikaa.
Työelämä ja ystävyyssuhteet on tosi ok. Pitäisikö niiden riittää?
En ole varsinaisesti onneton. Tiedän vaan, että tämä päättyy joskus, miksi ei siis jo nyt? En halua elää tällaista parisuhdetta enää, en olisi halunnut elää alun alkaenkaan.
Kommentit (6)
No mites teidän yhteinen aika perheenä? Miten sujuu? Entä onko teillä yhteistä huumoria tai keskustelua, vai miten kommunikointi sujuu? Seksuaalisuus voi vaihdella laatuaan ja halun intensiteettiä vuosien varrella, joten sen vuoksi en lähtisi. Mutta tuo yhteyden puute, kerro siitä konkreettisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 22:32"]
Olisiko se elämä kuitenkaan yhtään sen parempaa jonkun muun kanssa. Jos arki sujuu niin tarviiko olla jotain "suurta yhteyttä" ja intohimoa. Eikös se ole aika ruusunpunainen unelma, että pitkässä suhteessa näin olisi. Voi olla että olen väärässä, mutta joskus näitä pohdin kun itseänikin arkinen suhde ahdistaa. Jossain intohimoisessa suhteessa voisi olla muita ongelmia. Kaikkea ei voi saada ja se on oikeasti niin surullisen totta. Arkisessa suhteessa voi kuitenkin yrittää parantaa suhdetta ja luoda sitä yhteyttä. Jos edes vällillä seksi sujuu niin onhan se arvokas asia suhteessa.
[/quote]
Niin siis en mä kaipaa ketään muuta rinnalleni. En odota mitään unelmien prinssiä. Tuntuu vaan väärältä olla ja elää sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei oikeasti halua olla ja elää. Tai että sitä tunnetta ja niitä syitä olla yhdessä joutuu aina ihan toden teolla miettimään ja etsimään.
Mietin sitäkin, miksi en tässä suhteessa pysty elämään itseni näköistä elämää? Olen tehnyt paljon sellaisia kompromisseja, jotka sotivat itselleni erityisen tärkeitä asioita vastaan. En syytä niistä miestäni, itse suostuin, kun en pohtinut asioita tarpeeksi. En vaan tiedä pystynkö tässä paikassa, näissä kulisseissa muuttamaan elämääni tarpeeksi omannäköiseksi.
Mieheni ei myöskään osaa kannustaa, rakastaa tai arvostaa minussa mitään sellaisia asioita, joita toivoisin puolisoni ja ystävieni minussa arvostavan ja rakastavan. En saa ikinä mitään tukea mihinkään. Ei siksi, että hän olisi ilkeä, vaan siksi, että olemme aivan liian erilaiset. Olen niin yksin.
Ja mieluummin olisin ilman tuollaista ihmistä, joka kaikin tavoin korostaa tätä yksinäisyyttä, en usko että oikeasti yksin tuntisin oloani yhtään näin huonoksi. Minulla on paljon ystäviä, jotka voisivat tulla täyttämään sitä emotionaalista paikkaa, joka nyt on varattu miehelleni, mutta joka ammottaa tyhjyyttään.
Emme iloitse toisistamme. Yritämme kyllä, mutta se on teeskentelyä.
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 22:34"]
No mites teidän yhteinen aika perheenä? Miten sujuu? Entä onko teillä yhteistä huumoria tai keskustelua, vai miten kommunikointi sujuu? Seksuaalisuus voi vaihdella laatuaan ja halun intensiteettiä vuosien varrella, joten sen vuoksi en lähtisi. Mutta tuo yhteyden puute, kerro siitä konkreettisemmin.
[/quote]
Yhteinen aika perheenä on ihan ok. Välillä jopa tosi kivaa. Huumori on itselleni mielettömän tärkeä asia elämässä ( olennainen osa ammattianikin), ja siinä mm. kaipaisin niin paljon enemmän todellista vastaparia.
Keskustelu ei todellakaan suju, ikinä. Ajaudumme heti umpikujaan, emme ole samaa mieltä mistään, ja yleiset arvomme eivät kohtaa. Mies on suht pehmeä persu, minä olen suht kova viherpiipertäjä. Nämä eivät kuitenkaan ole niitä avainasioita.
Keskusteluongelman ydin on se, että mies ei juurikaan ajattele mitään syvällisempiä. Ei hänellä ole sellaisia arvoja, joiden mukaan haluaisi lapsemme kasvattaa. Ei hän ole kiinnostunut pohdiskelemaan asioita, vaan on sellainen tyypillinen halki poikki ja pinoon-insinööri.
Hän myös jättää minut yksin silloin kun yritän keskustella tuntemuksiini ja suhteeseemme liittyvistä asioista. Välillä hyvin vittumaisestikin. Vaikka mä en enää pitkään aikaan ole märissyt, syyllistänyt tms. Vaan oikeasti yrittänyt avata ihan tavallista keskustelua mahdollisimman neutraalisti.
Perkele, kun näitä kirjoittaa, alkaa tajuta, että meillä on oikeasti asiat just kommunikoinnin ja toisen arvostuksen kohdalla ihan päin persettä.
Kuinka vanhoja teidän lapset ovat? Jos ovat pieniä niin silloin ainakin kannattaa harkita vakavasti ja odottaa ehkä vielä jokunen vuosi. Väsymys voi vaikuttaa mielialaan ja siihen miten parisuhteen kokee. Riitelettekö paljon?
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 22:59"]
Kuinka vanhoja teidän lapset ovat? Jos ovat pieniä niin silloin ainakin kannattaa harkita vakavasti ja odottaa ehkä vielä jokunen vuosi. Väsymys voi vaikuttaa mielialaan ja siihen miten parisuhteen kokee. Riitelettekö paljon?
[/quote]
Lapset ei ole enää pieniä enkä ole väsynyt, pieninkin on jo 5 vuotias, ja elämä menee periaatteessa painollaan.
Emme edes riitele paljoa, meininki on vaan sellaista hyistä, että molemmat loukkaantuu aika pienestä aika helposti. Aiemmin riideltiin paljon enemmän, nyt tuntuu, että heti kun tulee jotain pientä, niin jostain sisältä kumpuaa sellainen pettymys ja tarve laittaa tilanne heti kärkeen "jäihin", jotta se ei kummemmaksi muuttuisi.
Olen harkinnut menemistä johonkin parisuhdeterapeutille. Aivan sama tuleeko mies mukaan, en ala ainakaan maanitella. Haluan vaan jollain tapaa nyt tämänkin tilanteen selvittää pohjiaan myöten, että voi sitten joko erota hyvillä mielin, tai jatkaa...
Mä vaan jotenkin ajattelen, että jotain pohjimmiltaan väärää on siinä, että ajatus naimisiin menosta tuon miehen kanssa lähinnä ahdistaa. Että en voisi ikinä kuvitella hääpäivän tuon miehen kanssa olevan elämäni onnellisin päivä. Varmaan olisi kivaa pitää isot bileet ja olisi kivaa kaikki se valmistelu ihanien ystävieni kanssa, mutta mitään yhteistä mieheni kanssa ei olisi siinäkään tilanteessa.
-ap
Olisiko se elämä kuitenkaan yhtään sen parempaa jonkun muun kanssa. Jos arki sujuu niin tarviiko olla jotain "suurta yhteyttä" ja intohimoa. Eikös se ole aika ruusunpunainen unelma, että pitkässä suhteessa näin olisi. Voi olla että olen väärässä, mutta joskus näitä pohdin kun itseänikin arkinen suhde ahdistaa. Jossain intohimoisessa suhteessa voisi olla muita ongelmia. Kaikkea ei voi saada ja se on oikeasti niin surullisen totta. Arkisessa suhteessa voi kuitenkin yrittää parantaa suhdetta ja luoda sitä yhteyttä. Jos edes vällillä seksi sujuu niin onhan se arvokas asia suhteessa.