Halauksia kaikille erityislasten tulevaisuutta murehtiville ja voimia!

MUUTOS lentosuunnitelmaan



Minua usein pyydetään kuvailemaan millaista on kasvattaa erilaista

lasta, jotta ihmiset, joilla ei ole tätä ainutlaatuista kokemusta,

ymmärtäisivät ja voisivat kuvitella, miltä se tuntuu. Se on jotain

tälläista:



Kun odotat lasta, se on kuin suunnittelisi ihmeellistä lomamatkaa

Italiaan. Ostat nipun opaskirjoja ja teet ihania suunnitelmia.

Colosseum. Michelangelon David. Gongolien Venetsia. Ehkä opettelet

joitain käteviä italialaisia sanontoja. Kaikki se on hyvin

innostavaa. Kuukausien innokkaan odotuksen jälkeen suuri päivä

viimeinkin koittaa. Pakkaat laukkusi ja lähdet matkaan. Useita

tunteja myöhemmin lentokone laskeutuu. Lentoemäntä tulee ja sanoo: -Tervetuloa Hollantiin! -Hollantiin? Kuinka niin Hollantiin? Varasin

paikan Italiaan menevään koneeseen. Minun pitäisi olla Italiassa.

Koko elämäni olen unelmoinut pääseväni sinne. Mutta

lentosuunnitelmaan on tullut muutos. Kone on laskeutunut Hollantiin

ja sinne sinun on jäätävä.

Tärkeintä on kuitenkin, ettei sinua viety mihinkään hirveään,

inhottavaan, likaiseen paikkaan, jossa on kauheita tauteja ja

nälänhätää. Olet tullut vain erilaiseen paikkaan.

Niinpä sinun on mentävä ostamaan uusia opaskirjoja. Sinun on

opittava aivan uusi kieli, ja kohtaat joukon uusia ihmisiä, joita et

muuten koskaan olisi tavannut.

Se on vain erilainen paikka. Se on vähemmän loistelias kuin Italia,

ja elämänrytmi on hitaanpaa kuin Italiassa. Mutta oltuasi siellä

jonkin aikaa, saatuasi hengityksen tasaantumaan, katsot ympärillesi

ja huomaat, että Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaneeja,

Hollannissa on jopa Rembrantin maalauksia.

Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he

kerskailevat, kuinka ihanaa heillä siellä oli. Ja lopun elämääsi

sanot: Niin, sinne minunkin piti mennä. Sitä minä olin suunnitellut.

Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan, pois, koska unelman

menettäminen on hyvin hyvin merkittävä menetys.

Mutta jos vietät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et milloinkaan

päässyt Italiaan, et ehkä milloinkaan ole vapaa nauttimaan niistä

hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita

Hollanti tarjoaa.



Emily Pear Kingsley: Welcome to Holland

Joo, kyllä nuo synkkyyden hetket ovat enemmän kuin tuttuja. Varsinkin alkuvaihe on raskasta, kun kaikki on outoa ja uutta, eikä varmuutta diagnoosista ole. Epätietoisuudessa saa elää tolkuttoman kauan!

Ja sitten saa alkaa taistella tukitoimien puolesta.

Eikä murhe siihen lopu, vaan tosiaan pitää jatkuvasti pähkiä, onko diagnoosi oikea, onko lapsella kenties muitakin ongelmia. Onko järjestetty terapia/tukitoimet oikeat. Miten lapsi oppii pärjäämään mahdollisimman itsenäisesti sitten aikuisena ja miten hänestä kasvaa - kaikesta erityislapseudestaan huolimatta - HYVÄLLÄ ITSETUNNOLLA varustettu ihminen...



Huoh.



Itse kuulin juuri, että as-lapsellani on yhtäkkiä ruvennut olemaan poissaolotilanteita päivähoidossa. Siis että lapsi ei ota kontaktia eikä vastaa kysymyksiin. Kivaa...



No, täytyy silti yrittää aina ylläpitää uskoa siihen, että oli miten oli, asioilla on taipumus järjestyä.



Voimia kaikille!