Diagnoosi minulle?

Eli pakko-oireinen häiriö.



Ei se nyt ihan kai normaalia ole, mutta jos tulet toimeen vaivasi kanssa et tarvinne lääkärin apua. Terapia lienee ainoa lääke tuohon, tosin siitä ei kai voi parantua vaan lievittää oireita.

AP

Muistan jo lapsesta lähtien olleeni huolestunut kaikesta. Kun tulin koulusta kotiin ja pöydällä oli lappu jossa kerrottiin, että äiti ja isä on kaupungissa käymässä niin kova ahdistus iski todella pahasti päälle. Pelkäsin, että ajavat kolarin ja kuolevat tai että ovat käymässä lääkärissä ja sairastavat jotain vakavaa.



Luokkaretkellä äiti oli mukana ja pelkäsin, että hän vaan vie minut sinne lappiin ja häviää sitten mitään sanomatta. En uskaltanut päästää äitiä silmistäni.



Koskaan minua ei ole hylätty tai kohdeltu kaltoin. Jostakin tämä vaan johtuu :(



AP

Minulla on myös ollut lapsesta asti eritasoisia pakko-oireita, pahimnpina sairastumisen/kuoleman pelko ja tarkistaminen ja pintojen pyyhkiminen. Olen oppinut tulemaan toimeen (vielä) kohtalaisen lievien oireiden kanssa ja lievittämään niitä erilaisin toimenpitein.



Sairauksien ja kuolemanpelkoon lääkkeenä on ollut se etten enää lue ollenkaan niitä koskevia juttuja, lehtiä, en katso uutisia jne. Luen vain kevyttä kaunokirjallisuutta. Yritän olla ajattelematta eri sairauksia enkä osallistu keskusteluihin niistä. Muuten ne jäävät pyörimään päähäni.