Olen aina vain odottanut, että "kohta helpottaa"

elämästä 99% on arkea, pitää muistaa juhlia kun on juhlan aika ja pitää välillä juuri sellainen loma josta itse nauttii eikä kiertää miehen/vaimon sukulaisia viihdyttämässä.

mulla on noita samoja oireita paitsi että ne on edenneet jo itsetuhoajatuksiksi. Onneksi maaliskuussa helpottaa kun on oikeaa luonnonvaloa tarpeeksi.



... mikäli en sitä ennen tapa itseäni.

Ja joo, asenne varmastikin ratkaisee - mutta en enää jaksa ylläpitää sitä asennetta. Olen tosi kauan jaksanut, enää en oikein meinaisi jaksaa. Olen liian väsynyt.

mutta nyt olen pian jo 40 vuotta odottanut ja alan menettää uskoni. Musta tuntuu, etten enää jaksa panostaa ja pingottaa, kun samaa paskaa tämä on tästä iäisyyteen. Päivät menee kuin suossa, kun yritän kahlata töihin, töissä, kotiin, kotona. Mikään ei enää huvita, en halua puhua kenellekään, en halua tehdä mitään.

Huomaat, että onnellisuudentunteesi ei ole kiinni arjen velvoitteista tai ulkoisista puitteista. Keksit sen millä teet elämästäsi mielekästä niillä eväillä mitä sait.

Uskon, että löydät sen tien ensin harrastusten kautta. Urheile, soita, kirjoita, tee käsilläsi, lue, ajattele, laihduta, lihota, opettele jotakin uutta ja sellaista, mitä pidät ihanana tai kauniina. 42v

sitähän minä sanoin, että tässä olen aika pitkään mennyt sillä asenteella. Tsempannut itseäni sosiaalisissa tilanteissa "kyllä se siitä alkaa sujua", tsempannut itseäni työkiireissä "kyllä se siitä taas helpottaa", tsempannut itseäni kotona "kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu, kun nyt jaksaa puurtaa", tsempannut itseäni rahojen kanssa "kyllä se tästä vielä helpottaa, kun nyt vaan jaksaa", tsempannut itseäni koulu- ja työtehtävissä "kyllä sua vielä arvostetaan, kun vaan yrität täysillä tehdä työsi hyvin".



Vittu mua ei enää kiinnosta tsempata. Se ei tästä asenteella helpota eikä muutu. Tulen tästä iäisyyteen jännittämään sosiaalisia tilanteita, tulen pelkäämään epäonnistumista, tulen puurtamaan pakkopullaa.



ap

Elämän onni on pieniä asoita ja aina on toivoa. Itselläni on se ajatus, että ikinä en luovuta enkä anna periksi. Kun on kokenut elämässä vaikeita asioita, niin sitä osaa antaa arvoa ihan tavallisille ja arkipäiväisille asioille. Tsemppiä! Kyllä elämä kantaa!

Viime kesä oli ihan perseestä. Kukaan ei saanut valoa pankkiin.

sitähän minä sanoin, että tässä olen aika pitkään mennyt sillä asenteella. Tsempannut itseäni sosiaalisissa tilanteissa "kyllä se siitä alkaa sujua", tsempannut itseäni työkiireissä "kyllä se siitä taas helpottaa", tsempannut itseäni kotona "kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu, kun nyt jaksaa puurtaa", tsempannut itseäni rahojen kanssa "kyllä se tästä vielä helpottaa, kun nyt vaan jaksaa", tsempannut itseäni koulu- ja työtehtävissä "kyllä sua vielä arvostetaan, kun vaan yrität täysillä tehdä työsi hyvin".

Vittu mua ei enää kiinnosta tsempata. Se ei tästä asenteella helpota eikä muutu. Tulen tästä iäisyyteen jännittämään sosiaalisia tilanteita, tulen pelkäämään epäonnistumista, tulen puurtamaan pakkopullaa.

ap

jossa on jo päästy itsetuhoisiin ajatuksiin. Muuta ei jää käteen. Mutta kuten sanottu, kesää kohti toi vähän helpottaa. SUn elämä ei tosta sinänsä parane, mutta vitutuksen pahin terä loivenee.

Viina auttaa. Mutta vain hetkittäin kunnen sekin pahentaa tilannetta

niissä sosiaalisissa tilanteissa pelkäät? Samanlaisia tahvoja me tässä kaikki ollaan. Kaikki on aivan samalla tasolla sun kanssa. Itse olen aika sosiaalinen, itsevarma jne.. mua rassaa usein ihmiset jotka selkeesti jännittää jne, kun mietin että no mitä ne nyt mua oikein jännittää!! Kun ei ole mitään syytä.

Ala tekemään asioita joista ihan oikeasti nautit! Ei se elämä kuitenkaan ole niin pitkä, että kannattais hampaat irvessä tehdä jotain vaan siksi kun sitä sulta odotetaan tms.. Itselleen pitää elää, elämästä pitää pystyä nauttimaan! Ja mitäs sitten jos epäonnistut? Ei kai se elämä siihen kaadu? Harva sitä ns. kuolinvuoteellaan miettii että voi hitsi kun teki sitä tai tätä.. enemmän sitä harmitellaan kun on jotain jäänyt tekemättä.



Rinta leukaan ja kohti uusia pettymyksiä!

et tajua, että elämä on se mitä elät tänään. Haet jotakin muka parmepaa, muttet edes tiedä mitä se voisi olla. Lisäksi olet päättänyt, että jonkun MUUN täytyy tuoda sinulle se onni.



Koita tajuta, että olet itse oman onnellisuudentunteesi seppä ja se on taottava tänään eikä ensi kesänä.



Jos odotat koko ajan jotakin tulevaa, saat odottaa katkeroituneena koko elämäsi. Katso ympärillesi ja ymmärrä mikä kaikki on hyvin- Älä listaa huonoja asioita. Ajattelet negatiivisesti, energiaa syövällä tavalla, syytät maailmaa omasta olemisestasi. mIssä kiitos siitä, että siat työn, perheen, ystävät, terveyden,vapauden valita, riittävästi rahaa ruokaan ja viihteeseen, älyn jolla olla vihainen tai rakastunut?





Kuule, elämä ei ole sen kummempaa. Jos tahdot oppia vaikka soittamaan pianoa, opettele. Ei sitä lahjaa sinulle kukaan valmiina anna.

JOs tahdot kauniin takkahuoneen, rakenna.

42v

kokeiles tsempata ennemmin näin että "vaikka tämä ja tuo asia on rankkaa niin tämä ja tuo asia on NYT hyvin" eli älä vain odota vaan löydä onnellisuus tässä ja nyt koska tässä ja nyt se on eikä sitten joskus. se pitää vaan huomata VAIKKA on rankkaa.

sitähän minä sanoin, että tässä olen aika pitkään mennyt sillä asenteella. Tsempannut itseäni sosiaalisissa tilanteissa "kyllä se siitä alkaa sujua", tsempannut itseäni työkiireissä "kyllä se siitä taas helpottaa", tsempannut itseäni kotona "kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu, kun nyt jaksaa puurtaa", tsempannut itseäni rahojen kanssa "kyllä se tästä vielä helpottaa, kun nyt vaan jaksaa", tsempannut itseäni koulu- ja työtehtävissä "kyllä sua vielä arvostetaan, kun vaan yrität täysillä tehdä työsi hyvin".

Vittu mua ei enää kiinnosta tsempata. Se ei tästä asenteella helpota eikä muutu. Tulen tästä iäisyyteen jännittämään sosiaalisia tilanteita, tulen pelkäämään epäonnistumista, tulen puurtamaan pakkopullaa.

ap

Olen vähän samanlainen. Kokeile joskus luovuttaa. Se on ihan jännää. Ei yritäkään piristää itseään vaan itkee vaikka. Luovuta. Kyllä se elämä siitä jatkuu.

Toinen asia on se, että elämässä pitää olla sopivasti vastuksia. Niille, joilla on liian helppoa, tulee keski-iän kriisi. Kun on vähän kamppailua koko ajan, ei ehdi kriisiytymään.

vuosia minäkin kuljin tuolla asenteella, kaikki oli pakko pakko pakko.. töitä töitä töitä vaikkei ollut edes akuutti rahantarve.



10 vuotta jaksoin, sen jälkeen totaali romahdus ja suljetulle kesäksi toipumaan.



Voi pojat mikä matka tuli tehtyä. Anna sinä itsellesi aikaa ja armoa, loppujen lopuksi tää eläminen on aika helppoa.

just nuo "kaikki me ollaan samanlaisia tahvoja", "ei ole mitään syytä jännittää" on fraaseja, joita toistelen itselleni päivittäin, vuodesta toiseen. En minä tiedä mitä minä pelkään, mutta inhoan ihmisten kanssa olemista. Joutuu selittämään ja esiintymään, muut ajattelee jotain minusta. En halua olla muiden silmissä, en halua että minua noteerataan tai minusta muodostetaan joku käsitys.

niissä sosiaalisissa tilanteissa pelkäät? Samanlaisia tahvoja me tässä kaikki ollaan. Kaikki on aivan samalla tasolla sun kanssa. Itse olen aika sosiaalinen, itsevarma jne.. mua rassaa usein ihmiset jotka selkeesti jännittää jne, kun mietin että no mitä ne nyt mua oikein jännittää!! Kun ei ole mitään syytä.

Ala tekemään asioita joista ihan oikeasti nautit! Ei se elämä kuitenkaan ole niin pitkä, että kannattais hampaat irvessä tehdä jotain vaan siksi kun sitä sulta odotetaan tms.. Itselleen pitää elää, elämästä pitää pystyä nauttimaan! Ja mitäs sitten jos epäonnistut? Ei kai se elämä siihen kaadu? Harva sitä ns. kuolinvuoteellaan miettii että voi hitsi kun teki sitä tai tätä.. enemmän sitä harmitellaan kun on jotain jäänyt tekemättä.

Rinta leukaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Epäonnistunuthan minä olenkin, koko ajan ja jatkuvasti. Sitten vaan olen aina aatellut, "ei se elämä siihen kaadu" ja "eteepäin sano mummo lumessa". Nauran itselleni ja teen omasta tyhmyydestäni pilaa, ikään kuin se että tiedän olevani idiootti, tekisi minusta vähemmän idiootin.

Mulle sopis olla porkkananviljelijä jossain tohmajärvellä. Ne naatit ei odottais mun olevan yhtään mitään. Siis nämä sosiaaliset tilanteet on se suurin ahdistus elämässä. Ne on aina tuntuneet vaikeilta ja olen joutunut pakottamaan itseni niihin. Nykyisin moni ei tätä ehkä uskoisi, mutta se on vain pintaa ja kuori, jonka olen vuosien varrella kehittänyt. Itse olen jotain ihan muuta, mutta en tiedä edes mitä, koska olen aina pakottanut itseni tekemään asioita joita normaalin ihmisen pitäisi ilmeisesti tehdä.

ap

Googlaa masennuksen oireet...!

http://xestia.net/testit/bdi.php

eihän kaikkien tarvitse samanlaisia olla. Jos tykkäät olla enemmän omassa rauhassasi, niin anti mennä vaan. Vaikka itse olenkin sosiaalinen, jaksan olla sitä vaan hetken aikaa. Mun on pakko olla paljon ihan itsekseni, ettei tarvitse miettiä kenenkään reaktioita jne jne.

Älä pelkää muitten ihmisten ajatuksia tai käsityksiä. Jos niin elää, ei hyvää seuraa... :/ Yritä elää itsellesi äläkä muille.

Kannattaa opetella elämään NYT. Ei mitään "kyllä tämä tästä vielä..." vaan miettiä mikä on elämässä hyvin nyt ja keskittyä siihen. Tämän sisäistämiseen ja asenteen muuttamiseen voi mennä aikaa, mutta päivä kerrallaan. Kuulostaa kamalalta, mutta itse opin tämän kunnolla vasta ystävän vakavan sairauden myötä. Alkushokin jälkeen oli vain elettävä päivä ja hetki kerrallaan ja hyväksyttävä se, että tulevaisuudesta ei kukaan voi antaa mitään takuita. Samahan se on meillä terveilläkin oikeastaan. Enää en odota viikonloppua tai lomaa, arjessakin on ilon aiheita ja syytä juhlaan. Esimerkiksi saatan ostaa täytekakun tai kukkapuskan itselleni maanantaina koska on nätti ilma tai koska ei ole.

Yritin lainata sitä tekstiä, mut pieleen meni. :D

"Esimerkiksi saatan ostaa täytekakun tai kukkapuskan itselleni maanantaina koska on nätti ilma tai koska ei ole."



Tämän ajattelijan kanssa olen samaa mieltä niin paljon, että olisi hienoa tutustua.



42v