Imiantaisitteko itsenne?

Työskentelen sosiaalialalla pienessä kunnassa. Joskus vuosia sitten pahoinpitelin lapsiani (luunappia ja tukistamista, ns. kuritusta), ja asiasta tehtiin lastensuojeluilmoitus. Vältyin syytteiltä nipin napin, ja vannoin ettei koskaan enää.



Pari viikkoa sitten todella pahasti suuttuessani tönäisin lastani jalalla, sillä tavalla, että se oli rumasti tehty, selvä väkivallan teko, vaikka lapseen ei juuri sattunutkaan, eikä mitään jälkeä jäänyt. Lasta ahdistaa asia, sain vasta tänään tietooni asian, kun hän on käyttäytynyt häiritsevästi koulussa ja opettaja soitti.



Ja koska hän muistaa edellisen lastensuojelun käynnin, hän ei missään tapauksessa halua puhua asiasta kenellekään. Tarjouduin viemään hänet koulukuraattorille ja sanoin, että hänen pitää kertoa kaikki murheensa. Hän kysyi heti, että tekeekö kuraattori ilmon. Vastasin totuudenmukaisesti, että kyllä, luultavasti.



Ongelma on se, että minä menetän työpaikkani, jos asia menee lastensuojeluun. Ja näin pienessä paikassa sana leviää. Lapsi luultavasti kärsii eniten, jos näin käy (raha harrastukseen, kaverien puheet).



Olen hirveässä moraalisessa raivossa itseäni kohtaan. Voisin marssia heti poliisilaitokselle. Mutta mitä sitten?



Äh. Miksi väkivaltaan sortuneille vanhemmille ei tarjota hoitoa, apua? Tuntuu, että tuo yhteiskunnan tarjoama jälkipyykki kostaa kaiken pahiten juuri lapselle, joka alunperinkin on uhri.



Mitä ihmettä oikein teen? Naisille ei edes ole mitään lyömätöntä linjaa. En usko olevani vaarassa sortua vakavaan väkivaltaan, mutta olin asettanut itselleni nollalinjan. Ja vielä ammatti-ihminen. Haluaisin selvittää tämän asian lapseni takia, jotta hän ei kanna tätä sisällään.