Itki eilen miehelleni yksinäisyyttäni ja
hän ei oikein ymmärtänyt, miten ei voi muka olla kavereita? Voi kumpa olisikin kavereita, keiden kanssa jutella ja lähteä lenkille. On minulla muutamia hyviä ystäviä, mutta he asuvat niin kaukana ja heillä ihan eri elämäntilanne menossa ja näemme harvakseltaan.
Kertokaa nyt minulle, mistä niitä kavereita saa? Olen kotiäiti ja päiväni kuluu viikosta toiseen lasteni kanssa. Vielä tähänkään asti en ole hiekkalaatikoiden reunoilta, leikkipuistoista tai lasten harrastusten kautta niitä kavereita itselleni saanut. Avoimessakin päiväkodissa kukaan ei oikein jutellut kanssani. Ainoa, jonka kanssa juttelin ne kerran, kun siellä kävin, oli päiväkodin työntekijä. Alkaa jo masentamaan tämä yksinäisyys :(
Kommentit (20)
tai johonkin aktiivisempaan vanhempien toimintaan, mitä kautta voisi paremmin tutustua? Ei siis vapaamuotoista hengailua vaan jotain vähän aktiivisempaa vanhempien välillä, yhdessätekemistä?
Voisiko niihin vanhoihin ystäviin pitää enemmän yhteyttä (messenger, fb-chat, skype)?
Toisaalta - on pakko olla myös kärsivällinen ja iloita niistä pinnallisistakin suhteista ensin. Ei sydänystäviä voi minusta aikuisiällä olla helposti saman tien.
Mitä miehesi kantaan tulee, niin ihmisillä on erilaisiakin kokemuksia, milloin heillä on riittävästi ystäviä ja läheisiä. Minäkin edellisessä parisuhteessa kaipasin myös ystäviä kipeästi, sitä aukkoa ei mieskään voinut korvata.
oon myös kotiäiti ja odotan 8kuulla toista lasta. myös mun ystävät asuu kaukana, mitä nyt muutama tuttavapariskunnan nainen täällä. kaipaan sellaista ystävää kelle voi jutella kaikesta, varsinkin niistä ärsyttävistä tilanteista kotona, kun mies on ollu ihan apina tai lapsi saanu aikaan hermoromahduksen!! tai voinhan mä, mut en ilman arvostelua tai tietoa siitä, et mun miehelle kuittaillaan asioista sopivan paikan tullen. tosi masentavaa. muutama ns mammakaveri mulla on myös, mut kaikki ovat töissä, joten näkeminen tai yhteydenpito muutenkin aikas hankalaa. toivon sulle voimia ja jaksamista!!! valitettavasti en osaa auttaa.
Mutta enpä nykyään oikein kaipaakaan ystäviä. Arki ja työ on niin aikaa vievää, että ihan viihdyn perheen kanssa kotosalla sen vähäisen vapaa-ajan. Kun olin kotiäitinä, silloin tuntui että halkean yksinäisyyteeni ja mieskin oli paljon töissä ja poissa harrastuksissa. Nyt käyn töissä ja saan aikuista juttuseuraa siellä kahvipausseilla ja se tuntuu riittävän minulle...
Mutta suosittelen, lähde töihin..
Anteeksi nyt, en yritä vittuilla tai mitään, mutta yritän nyt miettiä syitä tuolle, että et ystävysty, vaikka haluaisit.
Jotenkin aloituksestasi saa sen kuvan, että odotat muiden tekevän aloitteen.
"Avoimessakin päiväkodissa kukaan ei oikein jutellut kanssani."
Toki, voi olla, että siellä on sisäänpäinlämpiävä ilmapiiri, ja uusia tulokkaita karsastetaan, mutta AINA sinne tulee myös muita tulokkaita.
Kannattaisikohan siis katsoa, ketkä siellä näyttävät samalla lailla hiukan ulkopuolisilta ja "vihreiltä" ja mennä rohkeasti jutustelemaan. Lapsista on hyvä aloittaa, mutta yleensä kannattaa jutella myös muusta.
Lapset eivät välttämättä ole riittävä yhdistävä tekijä, se kannattaa muistaa. Sen takia puistoissa ja perhekerhoissa on valtaosa kontakteista aika pinnallisia ja rajoittuvat siihen tilanteeseen - ei siis muillakaan synny joka kontaktista syviä ystävyyssuhteita. Se ottaa aikaa ja vaatii pitkäjänteistä yritystä
vaikka onkin eri elämäntilanne?
T. viiden lapsen äiti.
jutella ihmisten kanssa siellä puistossa/avoimessa päiväkodissa? Et ehkä ole sen luonteinen ihminen, jolle se on helppoa, mutta jos tahtoo saada ystäviä, niin pitää vaan yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja aktiivisesti yrittää.
Minä itse en ole helposti tutustuvaa tyyppiä, mutta mieheni on, ja olen ihaillut sitä, miten hän on saanut uusia, hyviä ystivä jokaisesta uudesta harrastuksesta, jonka on aloittanut. Jopa juoksu-harrastuksesta, jonka kuvittelisi olevan aika yksinäistä puuhaa. Eli on se itsestä kiinni, pitää vaan olla rohkea. Ja ymmärrän, että tylsä ohje, jos ei ole sen tyyppinen ihminen, mutta jos jotain tarpeeksi tahtoo, niin uskaltaa mennä sille epämukavuusaluuellekin ja pikkuhiljaa oppia uutta.
Olen kuitenkin opetellut elämään ilman ystäviä ja tekemään asioita, joita voi tehdä yksinkin.
Juttelukaveria kaipaan joskus, mutta miesystävä saa hoitaa sen puolen.
on tunnetusti hankalampaa kuin nuorempana.
Helposti sanotaan, että se on itsestä kiinni, mutta se ei pidä aina paikkaansa.
Jos olet vapaa, parisuhteessa olevat naiset eivät halua sinua ystäväkseen, koska pelkäävät...tiedätte kyllä mitä, myöntäkää pois.
kun mies ja lapset?
Mä en sitten tajua näitä ulisijoita, jotka eivät saa kavereita ja ovat sitten niin erakkoa ja eristäytynyttä.
Jos teillä on talo täynnä omaa väkeä illasta aamuun, on silkkaa nillitystä valittaa jotain vitun "yksinäisyyttä"...
Juurikin tänään itse olin meidän avoimessa päiväkodissa, eikä kukaan jutellut myöskään mulle. Tuntuu et siellä on jo valmiiksi vähän parit, tuttuja tai puoli tuttuja jotka jorisee keskenään. Sitten vielä lastani ei huolittu leikkiin mukaan, ni mulle riitti, tuli NIIN paha olo, et lähdettiin pois. Itkuhan siinä tuli kun kotiin kävelin..
Mullakin ystävät ja perhe jäi toiseen kaupunkiin kun tänne muutettiin. On se vaan niin vaikeaa ystävystyä enään aikuisena.
Täällä toimi silloin vain seurakunnan kerho ja muskari kerran viikossa ja mä yritin tosissaan tutustua ihmisiin, mutta ei. Mä en kelvannut kenenkään kaveriksi, saatettiin vastata mun kysymykseen ja sitten jo unohdettiin mut. Vuosien saatossa mä olen pari ns. kaveria saanut, mutte hekin sellaisia, että juoruavat kaiken mitä ovat nähneet tai kuulleet meillä koko kylälle. Eli mieluummin olen perheeni kanssa ja tapaan kaukana olevia kavereitani.
On se tosi kurjaa, kun ei tosiaan ole lenkkikaveria, ei ketään kenen luo pistäytyä juttelemaan tai pyytää kahville.
Itse olen sitä mieltä, että pienissä maalaiskunnissa on vaikea saada ystäviä, jos et ole rikas tai vaikutusvaltainen. Pienet piirit pyörii.
Olen asunut tällä paikkakunnalla jo 6 vuotta, ja olen hoitovapaalla. Enkä ole saanut yhtään kavereita lasten/omien harrastusten kautta tai yhtään mistään.
Jossain perhekerhossakin kaikki ovat toisilleen jo valmiiksi tuttuja, kun minä yritän ottaa kontaktia tai edes moikata, niin kaikki katsoo kummissaan (eikä moikkaa takaisin) ja jatkaa omia juttujaan.
:(
Suurin osa tuttavistani on sellaisia, joihin olen tutustunut uskonnollisissa piireissä eli se on asia, joka yhdistää meitä. Joskus seurakunnassa on sellaisia tilaisuuksia, joihin tulee osallistuttua. Lapset löytävät helposti ikäistään seuraa, koska aina jollain on suurinpiirtein samanikäisiä lapsia mukana...
En minäkään usko, että kavereita löytää pelkästään äitiyden perusteella. Pitäisi olla jotain muutakin yhteistä puheenaihetta ja tekemistä...
Olisiko jotain harrastusta tai muuta juttua, johon voisit ottaa lapset helposti mukaan?
Minä kaipaan siis sellaista kaveria, jonka kanssa voisi päivän päätteeksi lähteä vaikka lenkille ja jutella niitä näitä naisten juttuja, nauraa ja rentoutua.
En minä nyt miehelle kaikkea sentään puhu. Ja tiedoksi vain, mieheni painaa töitä usein aamusta iltaan, että kyllä tämä aika yksinäistä eloa on. Ja onhan toki lapsista seuraa, mutta ei niistä varsinaista juttukaveria saa, pieniä kun ovat vielä, 4 ja 1v.
Ja toki pidä yhteyttä vanhoihin ystäviin, esim fb:n kautta ja näemme harvakseltaan parin kolmen kuukauden välein. Eli aika harvoin :(
Mutta jos mieleni tekisi lähteä lenkille/salille/baariin, niin olisi mahtavaa, jos olisi kavereita lähempänä, joiden kanssa onnistuisi helpommin tapaamiset. Ymmärtääkö kukaan, nyt mitä ajan takaa? Voisi pirauttaa ja kysyä, että lähettäiskö salille? Kun asuttaisiin lähekkäin, ei tarvitsisi pähkäillä matkojen ja yöpymisien kanssa.
Ja ap asuu pk-seudulla, kun joku sitä kyseli.
Ja kukaan ei kerro mistä päin on! Jos vaikka tätä kautta saisi sen lenkkikaverin :)
kun mies ja lapset? Mä en sitten tajua näitä ulisijoita, jotka eivät saa kavereita ja ovat sitten niin erakkoa ja eristäytynyttä. Jos teillä on talo täynnä omaa väkeä illasta aamuun, on silkkaa nillitystä valittaa jotain vitun "yksinäisyyttä"...
Kaverit juurikin sinne Pk-seudulle.. Elämän pikku ironiaa.. Mulla vielä sellainen tunne kun täällä pienellä paikkakunnalla mainitsee olevansa pk-seudulta kotoisin, ni silloin vasta katsotaan pitkin nenän vartta.
paikkakunnalle ja saanut ystäviä kun olin uskollisesti käynyt perhekerhoissa ja muissa lasten harrastuksissa. Olin siellä jutellut yhden jos toisenkin kanssa ja pikkuhiljaa oppinut tuntemaan kaltaisiani. Kehoitin samassa tilanteessa olevaa ystävääni tekemään samoin. Kerran hän soitti mulle: "No niin, kävin kerran siellä perhekerhossa ja kukaan ei kutsunut kahville! Ei tää toimi."
Oletko itse tällainen tapaus, joka odottaa, että asiat tapahtuu sulle?
kun olin kotiäiti.
Ei siinä elämäntilanteessa oikeasti kukaan tutustu toisiinsa! Noissa perhekerhoissakin kaikki näyttää viihtyvän niin hyvin jossain porukassa... itse katselin kateellisena, kunnes huomasin että ne naiset eivät tienneet edes toistensa nimiä.
Itse en tutustunut yhteenkään ihmiseen puistossa tai kerhoissa. Tunsin oloni todella yksinäiseksi!
Nyt kun olen töissä, ei tuolla ole mitään väliä. En ehtisikään enää kaveeraamaan samalla tavalla.
Ottihan se päähän kun joskus jutteli jonkun kanssa ja kuuli että meillä sitä onkin naapureitten kesken semmoinen todella ihana perhekerho että monta kertaa viikossa käydään kahvilla toisemme luona, mutta se porukka on nyt niin täynnä ettei yhtään uusia mahdu mukaan! heippa!
mutta en myös enää vuosikausiin ole yksinäisyyttäni surrut. Omasta asenteesta se on kiinni jääkkö asiaa voivottelemaan vai sopeutuuko siihen että täytyy löytää ilot elämään muista asioista kuin kavereista ja ystävistä. Itse ajattelen ettei aikuinen oikeastaan välttämättä mitään ystäviä tarvitse.