Kommunikaatiovaikeuksia

Siis mulla! Vaivaa sata asiaa, mutta miten hitossa niistä voi puhua? Siis miehelle.



Sinänsä mikään ei oo isosti vinossa. Miehessä vaan on vanhemmiten alkanut tulla esiin piirteitä, jotka syö naista. Yksittäin mikään nyt ei maata kaatas, enkä korvaani moisille ehkä ees lotkauttaisi, mutta kun tulee aina uusia juttuja tai vanhat toistuu, sanoin mä nätisti kuin monta kertaa tahansa, niin ne alkaa kalvaa. Ja lopulta vaan vituttaa, suomeksi sanottuna. Ja alkaa tökkiä. Pitäs sanoo, mutku ei osaa. Tai jos antas vaan palaa, niin siltähän se sitten kuulostaisi, että syyttelen siitä tästä ja tuosta. Ja voin olla varma, että mies heittäytyy marttyyriksi tai vetää hirveet porot nokkaan tai molempia. Vetäsisin varmaan itekin :D



Lähinnä siitä on tulossa entistä itsekkäämpi. Kai. Siis ne jutut on ihan tyyliin semmosia, että joku meillä kattoo vaikka telkkaa, mies tulee kotiin, kahmasee kaukosäätimen itselleen ja alkaa surffata kanavia. Kun sille huomauttaa, että jollain muulla oli nyt toi ohjelman kattominen kesken, niin lapsille se saattaa tokasta, että mä tän telkkarin oon maksanut ja saan sitä kattoa, menkää yläkertaan kattomaan. Ja mulle, että ihan vaan nopee katon mitä muuta sieltä tulee... (öö... mitä väliä, jos mä katon NYT JUST sitä toista ohjelmaa, joka loppuis tyyliin 10 min päästä ja toisekseen, kun meidän 50 kanavaa pikaseen kattoo läpi, niin johan se ohjelma sit menikin, joten se siitä...) Oon sanonut, muttei se mitään opi.



Toinen esimerkki sit se tapa, miten asiat esittää tenaville (3kpl) Johonkin 3-4-vuotiaaksi onkin varmasti ihan ok, että vanhemmat käskee/pyytää tekemään ja tenavat tottelee. Mutta siinä vaiheessa, kun lapsi on isompi, se alkaa vaatia perusteluja. Niitä ei muuten tule. Ikinä. Hän sanoo, se siitä. Ja puhuu vielä 10-vuotiaallekin itsestään kolmannessa persoonassa. Vaatii kyllä lapsilta suorituksia jopa enemmän kuin mihin ikä ja taidot riittää, mutta muuten ei tunnu millään tajuavan, että meidän muksut kasvaa.



Kaikkee semmosta pientä. En jaksaisi jauhaa kerrasta toiseen. En jaksaisi olla pehmusteena isän ja lasten välissä. En selittää miksi se teki noin tai näin. Mutta tuntuu lapsia kohtaan epäreilulta jättää ne kokonaan vaille selitystäkään. En jaksaisi pitää koko ajan lasten puolia, ettei isä jyrää niiden yli. Omat puoleni kyllä osaan pitää, mutta... Vituttaahan se, kun aina saa olla "pitämässä puoliaan", vaikka se nyt olis taistelua kaukosäätimen herruudesta.



Ja näitä tuntuu nyt tosiaan kerääntyvän. Mua rassaa. Mies on hellyydenkipiänä sitten ja haluis romanttisia iltoja sohvalla, mutta mä en vaan kohta enää pysty. Joka päivä sattuu jotain. Koska hän haluaa tehdä, hän haluaa, hän ei halua. Itse ei välttämättä tee sitä mitä muilta vaatii, eikä edes huomaa sitä. Jumalaut. Mäkään en kohta taho. Mitään.



Miten tämmösistä edes aloitetaan joku The Keskustelu? (Pakko se olis kai jotenkin nostaa kissa pöydälle, kun mikään vihjailu ei auta. )