MIllaista elämää ovat eläneet äidit, joille kotona oleminen on niiiin raskasta?

Toimistotöissä työ tosin on helpompaa kuin kotona lasten kanssa mutta oli siellä kotonakin ihan mukavaa.

joka pitää suojatyöpaikkaa rankkana työntekona...

jatko-opiskelin ja menin töihin. olen palannut töihin heti äitiysloman loputtua kahden nuorimman lapsen kohdalla. kolmen ekan kanssa olin kotona siihen asti, kun nuorin täytti 1 v. mä olin kotiäitinä vaan 3,5 v se riitti. en sitä osaa sen paremmin selittää. tää on mun ja meidän perheen elämää mitä minä elän, ei kukaan muu.

Jos on lapsia, niin niiden kanssa tarvitsee kuitenkin tehdä kotona jotain ja siivota jäljet.



Toimistotöissä vaan istuskellaan perse homeessa, katsellaan kelloa että koska pääsee lounaalle/kotiin ja sitten surffaillaan netissä.

joka pitää suojatyöpaikkaa rankkana työntekona...

joka halveksii kunnollista ja hyödyllistä palkkatyötä ja pilkkaa sitä suojatyöpaikaksi? Varmaan kokoomuslainen, joka muualla huutaa miten "kaikki työ on tärkeää"?

Sellainen, joka ei koskaan missään tilanteessa hakeutuisi hoitoalalle? Tai muullekaan alalle missä rutiinien pyörittäminen on se juttu.

normaalia elämää, hoitoalalla minäkin. Kotona olossa raskasta on yksitoikkoinen puuduttavuus ja aikuisseuran puute. Voihan sitä kaikenmaailman äippäkerhoihin mennä tms. mutta se on jotenkin työlästä ja teennäistä, en saa sellaisesta mitään.

Ei lapsen kanssa kotona muuten raskasta ollut kuin henkisesti. Olen korkeasti koulutettu ja yliopistolla tutkijana, joten olen tottunut käyttämään aivojani. Kotiäitinä olo oli kauniisti sanottuna "sitä samaa" joka päivä.

Sellainen, joka ei koskaan missään tilanteessa hakeutuisi hoitoalalle? Tai muullekaan alalle missä rutiinien pyörittäminen on se juttu.

99 prosenttia työnteosta perustuu rutiinien pyörittämiseen ihan missä ammatissa tahansa. Vaikka kuinka tekisi "vaikeaa ja vastuullista" tai "luovaa" työtä.

Kaikista ei kieltämättä ole hoitoalalle, jos on tottunut viilailemaan kynsiään työpäivän aikana.

Siis hänellä on ihan hirveät lapset. Pitää kovasti kuria ja antaa rakkautta, ulkoilevat joka päivä, ja ruokana kotiruokaa jne. Malliäiti.



Mutta ne lapset... Huutavat, itkevät ja tappelevat kokoajan. Nukkuvat huonosto yöt, ovat kiivaita temperamentiltaan, kärsimättömiä.



Säälin ystävääni. Oli jopa vienyt lapset yksityiselle erityislastenlääkärille, koska lapset niin vaativia.



Lääkäri oli sanonut, että lapset ovat terveitä, testien mukaan ei mitään ADHD:ta, vaan kyseessä on ns. vaativa ja herkkä temperamenttityyppi. Tällainen lapsi herkästi herää esim. meluun, ei mukaudu helposti, ei rytmiydy helposti, on kiivas ja kiihtyy helpsti hyvässä ja pahassa jne. Sanoi, että ns. vaativan temperamentin omaava lapsi rauhoittuu ennen kouluikää ns normaalitasolle, jolloin hoito helpottuu. Neuvolassa sanoivat samaa.



Huh Huh. Ja siis olen itse nähnyt ja todistanut, että ystäväni pitää oikeasti kovaa kuria lapsilleen, ja hänen on pakko ulkoilla niiden kakaroidensa kanssa, koska muuten ne hyppivät seinille jos eivät pääse ulos.



Ei mee nallekarkit tasan. Itselläni on helppo ja mukautuva lapsi, jolle ei tarvitse edes mitään kuria pitää! Nukkuukin missä vaan, ja rytmiytyy helposti, syö hyvin, on terve. Minun ei tarvitse juurikaan nähdä vaivaa taaperoni kanssa, on lähes aina hyväntuulinen ja reipas.

Ei lapsen kanssa kotona muuten raskasta ollut kuin henkisesti. Olen korkeasti koulutettu ja yliopistolla tutkijana, joten olen tottunut käyttämään aivojani. Kotiäitinä olo oli kauniisti sanottuna "sitä samaa" joka päivä.

Mikä ihme niitä aivoja estää käyttämästä siellä kotona? Suljetko aivosi aina yliopistolta lähtiessäsi? Tosin muutamankin tutkijan tuntevana se tieto ei minua juuri yllätä...

Mielenkiintoista, inspiroivaa ja älyllisesti haastavaa työtä tehnyt.



Olin itse kuvitellut, että tulisin olemaan ensimmäisen lapsen kanssa 3 vuotta kotona. Kestin runsaan vuoden. Toisen kanssa sama juttu.



Toki lapsemme olivat molemmat "hankalia" vauvoja, kun allergisina itkivät paaaaaljon ja nukkuivat huonosti. En silti usko, että olisin helpompienkaan lasten kanssa jaksanut kovin kauaan olla kotona. Olen aina kokenut kotihommat, etenkin ruoan laiton ikävinä, enkä siis todellakaan ole mikään kodinhengetär. Ei kai siis ole ihme, etten kauaan viihtynyt kotona.

mä olen aina miettinyt, millasta elämä olis ollut vain yhden lapsen kanssa, mä kun en sellaista ole kokenut.

varmaan hirveen rankkaa :).

että millainen elämä on takana ihmisellä, joka pitää maaseutua tylsänä tai vastaavasti kaupunkia liian hälyisänä elinympäristönä. Tai minkälaista elämää viettää ihminen, joka pitää/ei pidä eläimistä. Tai minkälaista elämää viettää ihminen, joka kokee urheilun raskaaksi/palauttavaksi. Tai millainen ihminen ei rentoudu/rentoutuu puutarhanhoidossa...



Ap hyvä, meitä on monenlaisia ja me koemme erilaiset asiat kuormittavina, epämiellyttävinä, pelottavina tai haasteellisina (ja vastaavasti rentoina, miellyttävinä, kiehtovina jne.). Haluamme elää ja viettää arkemme eri tavoin, teemme erilaisia töitä, harrastamme eri asioita ja asumme erilaisessa ympäristössä. Koemme monet arkeen liittyvät asiat eri tavalla: joku voi esim. palautua pitkän ja rankaksi kokemansa työpäivän jälkeen kuntosalilla nauttien jokaisesta hetkestä. Toinen sitten taas saa kiksejä työstään, mutta käy kuntosalilla vastentahtoisesti pelkän fyysisen hyödyn takia.



Miksi ihmeessäa ajattelet, että kaikki kokevat äitiyden ja ennen kaikkea kotona täyspäiväisesti olemisen samalla tavalla? Joku nyt vaan kokee sen raskaampana kuin toinen. - Itse olen ainakin huomannut omassa työyhteisössänikin olevan sekä niitä burnoutin partaalla lomasta lomaan uurastajia että reippaasti työstään nauttivia kutsumustyöläisiä, ja vielä kaikkea siltä väliltä.



ps. Minä henkilökohtaisesti tykkään siivoamisesta, tiskaamisesta ja silittämisestä. Siis ihan oikeasti tykkään ja rentoudun kotitöitä tehdessäni työpäivän jälkeen. En minä silti ihmettele, että moni kokee sen raskaaksi, jopa raskaammaksi kuin töiden tekemisen.

Naurattaa niittne nillitys.

Ei lapsen kanssa kotona muuten raskasta ollut kuin henkisesti. Olen korkeasti koulutettu ja yliopistolla tutkijana, joten olen tottunut käyttämään aivojani. Kotiäitinä olo oli kauniisti sanottuna "sitä samaa" joka päivä.

Mikä ihme niitä aivoja estää käyttämästä siellä kotona? Suljetko aivosi aina yliopistolta lähtiessäsi? Tosin muutamankin tutkijan tuntevana se tieto ei minua juuri yllätä...

Pahoitteluni jos jotakuta loukkaa, mutta ei lapsen/vauvan kanssa leikkiminen, ruuan tekeminen, viihdyttäminen ja siivoaminen aivokapasiteettia paljon verota. Ja iltaisin on yöheräilystä sen verran puhki, että pitää mennä itsekin ajoissa nukkumaan.

T: Se tutkija

veromarkoillaan... Eli en jaksa sitten vielä kuunnella siihen päälle tuota ruikutusta.

"..työpaikka vammaisia, vajaakuntoisia tai muuten vaikeasti työllistyviä varten julkisella sektorilla tai tuettuna".

Jopas sinulla on käsitys kotiäitiydestä :D

joka pitää suojatyöpaikkaa rankkana työntekona...

Tuotahan se on, julkisin varoin tuettua puuhailua.

mutta työssään jaksamaton saa leimakseen uupumuksen, masennuksen ja työkyvyttömyyden. Se on siis yhteisön normi, vaikka sama henkilö olisi kotona kykenevämpi ja jaksavampi kuin muut keskimäärin.



Kotona olemisen raskaudesta sen sijaan saa purnata kuorossa ilman, että kukaan tuomitsee. Koska se on myös tuotantoyhteiskunnan etu, että kotoa haluaa pois.