Ystävällä vaihtui puhelinnumero, mutta ei ole sitä sitten minulle halunnut ilmoittaa.

Kyseessä on mies, sanon ystävä, koska varsinaisesti meillä ei ole mitään suhdetta. On ollut kyllä vuosia, mutta suhde on niin hankala laatuaan (väärät ihmiset toisilleen?), ettei meidän kertakaikkiaan ole kannattanut tavaroitamme yhteen kantaa. Ollaan yritetty ottaa viimeisen vuoden aikana etäisyyttä toisiimme, aika nihkeästi se on onnistunut. Viikon parin välein jompi kumpi on kuitenkin ottanut yhteyttä, ollaan nähty, keskusteltu paljon, seksiäkin.



Tässä viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut paljon asioita, isoja ja ikäviäkin juttuja, olemme tukeneet toisiamme, jakaneet paljon asioita, suhteemme on pääasiassa perustunut avoimuuteen ja syvällisiin keskusteluihin. Pakko myöntää, että en koskaan ole ketään muuta miestä halunnut fyysisestikään yhtä paljon kuin häntä. Hänen puheistaan ja toiminnastaan olen ymmärtänyt, että hän on aika lailla samoilla linjoilla. Uskaltaisin väittää, että molemmat rakastamme toisiamme, kumpikin omalla tavallaan, minä varmasti miestä enemmän. Hän on minulle erittäin tärkeä ihminen, olen aiemmin kuvitellut, että minäkin hänelle. Minusta tämä on ollut syvää ystävyyttä, rakkauttakin, mutta liian vaikeaa ollakseen päivittäistä. Mutta niin tärkeä ihminen, etten kokonaankaan halua hänestä luopua vaan pyrkinyt rakentamaan ”entistä suhdetta” enemmän ystävyydeksi.



Tulta ja tappuraa suhde on ollut aina, ei todellakaan mitenkään helppo. Minä olen perusluonteeltani turvallisuudenhakuinen, vaativainenkin, en halua tyytyä puolikkaaseen enkä epämääräiseen kohteluun, minun pitää voida ehdottomasti luottaa, joskaan en koskaan ole varsinaisesti tältä mieheltä mitään erityistä vaatinutkaan tai asettanut ehtoja ystävyydelle tai rakkaudelle. Mies puolestaan on hyvin huithapeli, häilyväinen, taiteilijasielu, ajoittainen erakko, kokee erittäin voimakkaasti hyvät ja huonot tunteet, lähinnä minusta tasapainoilee maanisuuden ja depressioiden välillä. Erittäin älykäs, ainutlaatuinen ja erityinen, mutta niin erilaisia olemme perusluonteiltamme, ettei näistä aineksista kyllä mitään harmonista yhteistä elämää rakenneta. Mutta ei kai elämässä koskaan ole niin paljon ystäviä, ettei tällaisia erityisiä ystäviä kannattaisi silti pitää elämässä?



Kesä on mennyt kokolailla omilla tahoillamme, ei juuri ole yhteyttä pidetty, joskus heinäkuun alussa kai viimeksi.

Nyt yritin kysellä kuulumisia viestillä, niin numeropa ei olekaan enää käytössä... Katsoin numerohausta, että on kyllä ottanut uuden numeron itselleen, mutta ei ole kuitenkaan kokenut minkäänlaista tarvetta ilmoittaa sitä minulle.



Joo, ymmärrän kyllä, että mä olen ollut meistä se ripustautuvampi osapuoli, kokenut enemmän tarvetta yhteydenpitoon. Miestä ei selvästi kiinnosta ja tämä on hänestä oiva keino deletoida toinen ihminen elämästä. Mutta silti!



Toimiiko aikuinen ihminen näin? Eikö tämä nyt ole totaalisen munaton tapa päättää ystävyys? Yli viisi vuotta, varmaan kymmenen tuhatta tuntia keskusteluita, toisen kuuntelemista, asioiden jakamista, vaikeissa tilanteissa tukemista, paljon isoja tunteita, niin henkisiä kuin fyysisiäkin. Ja sitten yhtenä päivänä vaan päättää vaihtaa numeronsa ja olla enää ottamatta mitään yhteyttä? Olisiko ollut siis kohtuutonta vaikka kertoa, että nyt tilanne on sellainen, että hän ei halua/jaksa pitää enää yhteyttä tai ystävyyttä yllä?



Mulla on aivan helvetin loukattu olo. Ymmärrän kyllä, että mä olen ollut varmasti monessa asiassa typerä ja kuvitellut ystävyydestämme enemmän kuin mies on koskaan kuvitellut. Mutta miten kukaan voi olla niin pelkuri ja vastuuton, että mielummin katoaa sanaakaan sanomatta kuin päättäisi ystävyyden kertomalla siitä? En vaan voi ymmärtää...