Lue keskustelun säännöt.
Kaipaan seuraa, mutta en siedä ihmisiä pitkään tuttavuuden edetessä
07.09.2012 |
Poltan siis siltoja takanani. En suuttumalla ja riitauttamalla, vaan en pidä enää yhteyttä.
Toisaalta kyse on siitä, että ihmiset alkavat ärsyttää minua tuttavuuden edettyä jonkin aikaa. Kuitenkin tätä enemmän alan hävetä jollain omituisella tavalla itseäni ja sitä, että tutustumisvaiheessa olen paljastanut itsestäni asioita.
Tuntuu, että tällainen kuvio on seurannut elämäni ajan: olen lähtenyt harrastuksista ja jopa paikkakunnalta, kun liika tuttavallisuus on alkanut ahdistaa. Ehkä haluaisin olla aina uusi ja jännittävä, tutustua aina uusiin mutta en kovin syvästi. Miehen sentään olen pitänyt samana 10 vuotta.
Tämä on häiritsevää, sillä nytkin olen tilanteessa jossa olen tuntenut pari vuotta joidenkin piirien kanssa, ja olen joitakin jo karistanut luotani. Kaipaan silti seuraa, mutta luulen saman kuvion toistuvan taas uudessa porukassa. Help.
Kommentit (29)
miten se sama mies on saanut pysyä neiti prinsessan rinnalla? Onko se just niinkö sä sanot?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miten se sama mies on saanut pysyä neiti prinsessan rinnalla? Onko se just niinkö sä sanot?
MIHIN YSTÄVIÄ TARVII?
Itse olen jo kauan sitten elänyt mieheni kanssa erakkona. Elämä on ollut parhainta, mitä koskaan. En todellakaan tarvitse ihmisiä ympärilleni. Ihmiset ottavat ja vievät kaiken, mutta itse ei saa tilalle mitään. Mikään ei ole niin ihanaa, kun olla vapaana ja rauhassa omassa kauniissa kodissa ja miehen kanssa matkustellessa ja harrastaessa. Nuorena olin erilainen ja pettymyksiä tuli ja rutkasti. Enää en todellakaan kaipaa ja tarvitse ihmisiä mihinkään. Jokainen ihmissuhde on rasite. Rakastan paljon enemmän vaatteitani, korujani, laukkujani, kenkiäni, koriste-esineitäni kuin ihmisiä. Ne tuovat minulle iloja ja hyvää mieltä. On ihanaa rauhassa syödä, rauhassa lukea, rauhassa käydä lenkillä, pitää itsestä hyvää huolta. Ei soi puhelin, ei soi ovikello, ei tule tekstiviestejä, ei kukaan loukkaa, ei kukaan ole apua vailla, ei kukaan käy moittimassa jne. Elämä ilman ihmis- ja ystävyyssuhteita on ihanaa. Kaikki vanhat traumat ovat alkaneet parantua ja elän elämäni onnellisinta aikaa itsekseni ja mieheni kanssa. Lottovoitto voisi vielä tulla, niin saisi lopettaa työn teon kokonaan. Ei tarvisi olla työn takia sosiaalinen ja ihmisten kanssa tekemksissä.
Joskus myös kaipasin ystäviä. Toisilla niitä näytti olevan, itsellä ei. Kavereita oli ja meni, mutta ei ketään, jonka kanssa olisi ollut luontevaa olla. Yritin hakea ja hakea, vasta nyt olen luovuttanut. En tule löytämään ystäviä hakemalla, ja oikeastaan en pidä ihmisistä. Töissä työkaverit on ok ja sama mies ollut vierellä jo kymmenkunta vuotta, jonka kanssa viihdyn. Hänkin on erakko, jolla ei ole ystäviä. Sukukin on pieni, ja sukulaiset jokseenkin yhdentekeviä, vain paria heistä yleensäkään koskaan tapaan. Sukujuhlia tms. emme voi pitää, koska ihmisiä ei ole. Onneksi lapsillamme on paljon kavereita, eli ehkä eivät ole perineet yksinäisyyttä. Oma elämä on jotenkin tyhjää, mutta olen luovuttanut jo. Ei sillä niin väliä.
Hui, Ap säikähti kun oma vanha avaus lävähti yhtäkkiä etusivulle ;D
Eipä ole elämä/ajatusmaailma paljon muuttunut syksystä. Syksyn olin aikalailla yksin, tosin kokeilin yhtä harrastusta ja siihenkään en sitten lähtenyt mukaan.
Olen "palannut" yhteen toiseen ryhmään nyt, ja melkein tällä viikolla aloin vetäytyä taas koko hommasta :D Toiset ihmiset vain näyttävät olevan sellaisia, että haluavat määrätä ja kontrolloida, ja näen muiden alistuneen siihen. Ei oikeastaan ole sellaista välimuotoa näkynyt, että itsenäisyys olisi säilytetty.. Mutta ehkä ei ole pakko vetäytyä vaan yritän olla vähemmän tiiviisti yhteydessä tai tavoitettavissa. Ja ehkä ns. toisella kierroksella näiden ihmisten kanssa en enää odota heiltä mitään ihmeellistä, en idealisoi heitä mielessäni kun kerran jo petyin.
Tällaista seilaamista tuntuu olevan, että lähenen ja etäännyn, ei mitään uutta... Tuo viimeisin "erakkoelämän" kuvaus kuulosti kyllä hyvältä, ehkä minäkin joskus päädyn täysin tuollaiseen.. nyt olen vähän puolimatkassa, kun aina tulee tunne että puuttuu jotain ja pitäisi olla sosiaalisempi.
Eipä muuta, hassua törmätä vanhoihin ajatuksiinsa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suosittelen terapiaan hakeutumista, siellä ehkä saisit pääkoppasi kuntoon.
En enää halua tutustua juuri noiden tunteiden takia.
Oma perhe jo riittää minulle, lisäksi työssä olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä.
En kaipaa seuraa vapaalla, nautin musiikista, lukemisesta, hyvästä ruoasta ja perheeni seurasta.
Juuri tuo, että jollain oudolla tavalla alkaa hävetä omaa itseään...se tunne on tullut minullekin "ystävyyden" syvetessä. Ja koko ajan muistelee, mitä on puhunut ja mitä mieltä toinen on siitä. Se on raastavaa. Ja ihmiset ovat enimmäkseen ärsyttäviä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja pakenet kun ihmiset tulevat liian suureksi osaksi elämääsi? Eihän tuollaiseen muuttaminen auta. Piirre on sinussa, se seuraa mukana.
ystävyyttä ei voi olla jos ei anna jotain itsestään. Saatko muilta jotain vastaavasti takaisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies on ollut 20 vuotta, enkä todellakaan halua vaihtaa. Jos mut jättää alan eunukiksi.
että haluaisin löytää "itseni kaltaista" seuraa, jotain mystistä sielunkumppaniystävyyttä, jonkun, joka olisi ja ajattelisi monessa asiassa kuin minä.
Mutta kun tutustuu, huomaa, ettei toinen olekaan sitten yhtään samalla aaltopituudella, tai jos jossain asiassa onkin, on monessa muussa jossakin aivan kaukaisissa sfääreissä. Ja siinä vaiheessa haluan pakoon.
Mies minullakin se ainoa samiskaveri. Ja lapsuudenaikaiset ystävät, vaikka ovatkin ihan omia itsejään, ovat tarpeeksi tuttuja, joten heidän kanssaan vietetystä ajasta nautin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on kiva tutustua muihin äiteihin ja lapsiin. Pysyy sellaisena kevyenä ja tavallaan pinnallisena, ainakin jos niin haluaa. Silti voi olla paljon kavereita/ystäviä. Onko sinulla lapsia?
suosittelen terapiaan hakeutumista, siellä ehkä saisit pääkoppasi kuntoon.
laitan harkintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En enää halua tutustua juuri noiden tunteiden takia.
Oma perhe jo riittää minulle, lisäksi työssä olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä.
En kaipaa seuraa vapaalla, nautin musiikista, lukemisesta, hyvästä ruoasta ja perheeni seurasta.Juuri tuo, että jollain oudolla tavalla alkaa hävetä omaa itseään...se tunne on tullut minullekin "ystävyyden" syvetessä. Ja koko ajan muistelee, mitä on puhunut ja mitä mieltä toinen on siitä. Se on raastavaa. Ja ihmiset ovat enimmäkseen ärsyttäviä!
Minä tunnen olevani tässä 'tienhaarassa' että en enää jaksaisi käydä samaa tutustumisrumbaa ja etääntymistä läpi, vaan alkaisin oppia olemaan vain omillani ja tekemään yksin asioita. Mutta kuitenkin jokin toive on, että löytäisin ystäviä.
Niin, jotenkin tuo, että muistelee vanhoja ja pelkään, että olen jonkun vanhan jutun takia leimautunut toisten mielessä "joksikin", joka en enää ole enkä haluakaan olla.
etkö osaa pitää oikeaa etäisyyttä ja pakenet kun ihmiset tulevat liian suureksi osaksi elämääsi? Eihän tuollaiseen muuttaminen auta. Piirre on sinussa, se seuraa mukana.
juurikin tuo etäisyyden puute. Kuin päästäisin ihmiset ihoni alle mutta kun en enää sitä halua, täytyy luoda kokonaan nahkani.
Ehkä ajaudun aina hieman alisteiseen asemaan, minua neuvotaan ja jyrätään, määritellään ulkoapäin.
Eunukki on kastroitu mies
tämä nyt liittyi mihinkään?
onko sinulla paljonkin salaisuuksia kun noin hävettää ystävyyttä ei voi olla jos ei anna jotain itsestään. Saatko muilta jotain vastaavasti takaisin?
ei ole salaisuuksia enempää kuin muillakaan. Ja myös muut ovat paljastaneet itsestään asioita tutustuessa. Se kai siinä onkin, että heitä ei näytä hävettävät paljastuksensa, jatkavat elämäänsä. Minä mieluummin vajoaisin maan alle.
että haluaisin löytää "itseni kaltaista" seuraa, jotain mystistä sielunkumppaniystävyyttä, jonkun, joka olisi ja ajattelisi monessa asiassa kuin minä.
Mutta kun tutustuu, huomaa, ettei toinen olekaan sitten yhtään samalla aaltopituudella, tai jos jossain asiassa onkin, on monessa muussa jossakin aivan kaukaisissa sfääreissä. Ja siinä vaiheessa haluan pakoon.
Mies minullakin se ainoa samiskaveri. Ja lapsuudenaikaiset ystävät, vaikka ovatkin ihan omia itsejään, ovat tarpeeksi tuttuja, joten heidän kanssaan vietetystä ajasta nautin.
Ehkä minäkin odotan liikoja ihmisiltä, juuri "sielunkumppanuutta" ja alkaa ärsyttää kun yhteistä säveltä ei olekaan.
Nyt tuntuu, että voisin vain kaivata seuraa tekemään asioita yhdessä, en niinkään syntyjä syviä jauhamaan.
ja terapoinut syyt käytökseeni.
Kerron ne nyt tässä vaikka palstarouvat hyökkäävätkin hetimmitten kimppuuni ;)
Tilanne alkoi melko varhain lapsuudessa. Minulla on ihanat vanhemmat, mutta koin heidät aina yksinkertaiseksi. Pyysin läksyapua yms ja huomasin jo alaluokilla olevani heitä noh, fiksumpi. He kuitenkin olivat huolehtivaisia ja kultaisia ja otin päälle tyhmän roolin, jotta he saisivat toteuttaa vanhemmuttaan. Alisuoriuduin pitkään.
Myöhemmin menestyin (uskomatonta, mutta vanhemmiltani salaa) ja koin nahoissani mitä on suomalainen kateus ja paskanjauhanta.
Kaikki ystävättäreni ovat jossain vaiheessa puukottaneet selkään. Tosin jokainen on myöhemmin pyytänyt anteeksi.
Mm näistä syistä inhoan tutustua lähemmin ihmisiin. Pinnallisissa ihmissuhteissa on helpompi olla hieman simppelimpi ja vaatimaton.
Jossain vaiheessa teeskenty alkaa ahdistamaan ja otan etäisyyttä.
Myönnän, että en ole uskaltanut kohdata maailmaa itsenäni ja sen myötä varmaankin menettänyt mahdollisuuden tavata sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voisin olla Minä.
oma minä vaan ei saanut loistaa nuoruuden kriittisinä vuosina ja aiheutti myöhemminkin hankaluuksia ja siksi mennään sieltä mistä silta matalin.
Onneksi minulla on ihana mies. Elämä siunasi heittämällä eteeni edes tämän yhden ihmisen, joka ns. näki lävitseni.
ajatteletteko koskaan niitä, jotka ihmettelevät miksi hylkäsitte heidät?