Kaipaan seuraa, mutta en siedä ihmisiä pitkään tuttavuuden edetessä

Poltan siis siltoja takanani. En suuttumalla ja riitauttamalla, vaan en pidä enää yhteyttä.

Toisaalta kyse on siitä, että ihmiset alkavat ärsyttää minua tuttavuuden edettyä jonkin aikaa. Kuitenkin tätä enemmän alan hävetä jollain omituisella tavalla itseäni ja sitä, että tutustumisvaiheessa olen paljastanut itsestäni asioita.

Tuntuu, että tällainen kuvio on seurannut elämäni ajan: olen lähtenyt harrastuksista ja jopa paikkakunnalta, kun liika tuttavallisuus on alkanut ahdistaa. Ehkä haluaisin olla aina uusi ja jännittävä, tutustua aina uusiin mutta en kovin syvästi. Miehen sentään olen pitänyt samana 10 vuotta.

Tämä on häiritsevää, sillä nytkin olen tilanteessa jossa olen tuntenut pari vuotta joidenkin piirien kanssa, ja olen joitakin jo karistanut luotani. Kaipaan silti seuraa, mutta luulen saman kuvion toistuvan taas uudessa porukassa. Help.

aika vaivalloista

Hyvä aloitus, pisti ajattelemaan kyllä asioita. Missä määrin löydän itseäni tästä aloituksesta asiassa jota en ole koskaan tullut kunnolla ajatelleeksi edes.

jTilanne alkoi melko varhain lapsuudessa. Minulla on ihanat vanhemmat, mutta koin heidät aina yksinkertaiseksi. Pyysin läksyapua yms ja huomasin jo alaluokilla olevani heitä noh, fiksumpi. He kuitenkin olivat huolehtivaisia ja kultaisia ja otin päälle tyhmän roolin, jotta he saisivat toteuttaa vanhemmuttaan. Alisuoriuduin pitkään.

Myöhemmin menestyin (uskomatonta, mutta vanhemmiltani salaa) ja koin nahoissani mitä on suomalainen kateus ja paskanjauhanta.

--

Mm näistä syistä inhoan tutustua lähemmin ihmisiin. Pinnallisissa ihmissuhteissa on helpompi olla hieman simppelimpi ja vaatimaton.

Jossain vaiheessa teeskenty alkaa ahdistamaan ja otan etäisyyttä.

Myönnän, että en ole uskaltanut kohdata maailmaa itsenäni ja sen myötä varmaankin menettänyt mahdollisuuden tavata sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voisin olla Minä.

oma minä vaan ei saanut loistaa nuoruuden kriittisinä vuosina ja aiheutti myöhemminkin hankaluuksia ja siksi mennään sieltä mistä silta matalin.

Onneksi minulla on ihana mies. Elämä siunasi heittämällä eteeni edes tämän yhden ihmisen, joka ns. näki lävitseni.

Kuulostaa monilta osin tutulta. Minäkin olen teeskennellyt lapsuudenkodissani ja tehnyt aina salassa asioita ja valintoja, joista normaalisti keskustellaan vanhempien kanssa.

Ehkä eroa on siinä, että minua alkaa hävettää se, että edes hetken olen aito, kiinnyn aidosti ja avaan kuoreni. Myöhemmin haluan laittaa sen kiinni.

aika vaivalloista

Hyvä aloitus, pisti ajattelemaan kyllä asioita. Missä määrin löydän itseäni tästä aloituksesta asiassa jota en ole koskaan tullut kunnolla ajatelleeksi edes.

En tiedä, pitäisikö minunkaan tätä ajatella :)

Minullakin mies (ollut jo yli vuosikymmenen)ja lapset, mutta ne ystävät / kaverit / tuttavat onkin sitten asia erikseen.....Huoh, minä olen se "syyllinen", joka ei sitten enää pidä yhteyttä ja muutenkin jättäydyn aina pois tuttavien yhteisistä menoista. Olen kyllä iloinen ja kuuntelevainen seurassa, siksi tutustun helposti ja ihmiset haluavat tulla seuraani. Mutta sitten alkaa ahdistaa, nahkani alle ei vain voi tulla, alan eristäytyä. Olen pahoillani asiasta, enkä haluaisi kenenkään loukkaantuvan ja toisaalta itse kuitenkin haluaisin jonkun ystävän. Mutta he eivät sittenkään ole samalla aaltopituudella, heissä onkin jotain "jäykkää". Olen ajatellut, että opettelen tästä lähtien näkevään tuttavissani vain pelkkää positiivista. Näillä on mentävä, ehkä ajatusmaailmani joskus muuttuu.

Luin vain aloitusviestin, mutta kiirehdin kommentoimaan. Koen naisten yhtävyyssuhteet tukahduttaviksi, on omistushalua ja mustasukkaisuutta. On hauskaa kun on kavereita, mutta arvotan yksinoloa vielä enemmän. Syvimmät tuntoni jaan puolison kanssa, en halua avata koko elämääni kenellekään muulle. Koen sinänsä ihan kivat ihmisetkin jotenkin energiavarkaiksi tai liian vaativiksi. Olen juuri se raivostuttava tyyppi, joka harvoin vastaa puhelimeen jne.

tämä onkin - no jos ei "normaalia" - niin ihan yleistä.



Ymmärrän omia reaktioitani ja sitä, että haluan pitää kuoreni suljettuna. Ja ehkä sitä ei alunalkaenkaan kannata avata, kun kerta kerran jälkeen osoittautuu, ettei se ole sen arvoista.



kiitoksia ajatuksistanne!



ap.