Puolison valinta ja perheen perustaminen

Ihastuin syvästi, joskin tiedostin, ettei se ollut vielä rakkautta. Rakkaus alkoi kyteä vähitellen, joten kyllä mä palavasti olin rakastunut, kun päätin sitoutua. Miten se nyt sanoisi: rakastin ja päätin järjellä, että tämä on nyt tässä.



Olin silloin vielä alaikäinen, joten yhteen muuttamisella ei ollut kiirettä. Muutimme yhteen 3,5 vuoden kuluttua ensitapaamisesta ja naimisiin menimme 7 vuoden avoliiton jälkeen. Pari vuotta kului ennen lapsia.



Mies oli jo muutaman kuukauden tapailujen jälkeen varma, että olen hänen tuleva vaimonsa. Kesti vain vähän aikaa saada minut vakuuttuneeksi. En uskaltanut antaa miehen laskea tulevaisuuttaan minun varaani, kun koin olevani aika ailahtelevainen luonne.

mutta koin rakkautta häntä kohtaan kyllä. Menimme kihloihin kun olimme seurustelleet 1 v. 3 kk ja raskautta aloimme yrittämään 2,5 vuoden yhdessäolon jälkeen. Ehkä 4-5 vuoden kohdalla alkoi kaikenlainen rakkaus hiipua, mutta yritimme yhdessä perheen takia. Olimme yhdessä 8,5 vuotta, naimisiin emme sitten koskaan menneet.

rakastunut palavasti mieheeni, koska en ole sellainen ihminen, joka ihastuu tai rakastuu helposti ja tulisesti. Eikä ole miehenikään. Tajusimme, että olemme toisillemme parhaimmat kumppanit ja että meillä on yhdessä ihan hyvä elämä, joten aloimme seurustella ja menimme naimisiin. Näin on käynytkin, yhdessä kymmenen vuotta. Joillekin parisuhde on epäonnistunut, jos mies on muuttunut rakastajasta ystäväksi, mut minulle parisuhde on parasta sellaisena että mies on paras ystäväni, jonka kanssa arki luistaa.

Alkoi olla vaan ikää jo paljon ja tajusin että jos tässä jatkan edelleen sellaisen uljaan prinssin odottamista joka veisi jalat alta, niin todennäköisesti menisi lapsentekoikä ohi ja jäisin vanhaksipiiaksi kokonaan.



Joten tein järkiratkaisun ja aloin etsiä deittailemalla puolisoksi kunnollista tavallista miestä, jonka kanssa tulen riittävän hyvin toimeen. Sellainen löytyi ja on oltu naimisissa jo 6 vuotta. Ihan ok on olo ollut mutta kyllä joskus kaihertaa mielessä että millaistahan se olisi, jos olisi aitoa intohimoa ja rakkaudenhuumaa ollut meidän välillä. Nythän me ollaan vähän kuin sekstailevat kämppäkaverit, ei mitään suuria tunteita mutta tuleepa erilaisia tarpeita (läheisyydentarve, juttukaverin tarve, seksintarve) tyydytetyksi sentään.

Jos olisin ajatellut järjellä, en varmaankaan olisi tässä!

En ole sellaista hullaantuvaa tyyppiä. Ihastun kyllä, mutta todellakaan mikään rakkautta ensisilmäyksellä-juttu ei ole minulle mahdollinen. Ihastuin mieheeni ja jossain vaiheessa huomasin rakastavani. Muutettiin yhteen ja päätettiin hankkia lapsi. Vasta sen jälkeen tuli mieleen että naimisiinkin voisi mennä. Jotenkin se meidän yhdessä olo tuntui niin itsestäänselvältä että ei tullut mieleen suhdetta virallistaa.



Nyt kun tämän kirjoitti niin täysiä tunnepäätöksiähän noi on tainneet kaikki olla... Mutta tosiaan mitään järjetöntä hullaantumista ei ole ollut missään vaiheessa ja järkikin on mukana pysynyt.

Nykyiseen mieheen kyllä.Meillä ei ole lapsia.

Luin jostain lehdestä että on Joga-lahko jossa Joga-yhteisö Intiassa valitsee puolison.Suomalainen mies ja Itävaltalainen nainen tapasivat täysin tuntemattomina. Heidät vihittiin ja vasta kuukausien jälkeen he tutustuivat intiimisti toisiinsa. Aika erikoinen tapa,sanoisin.

kun aloimme seurustella ja muutimme yhteen pari vuotta myöhemmin. Minun kirjoissani sitouduin puolisooni silloin, kun aloimme seurustella, ja minulle oli ilmiselvää, että jos jonkun kanssa perustan perheen niin hänen.



Naimisiin menimme esikoisen raskausaikana 8 vuotta seurustelun alkamisesta. Se ei ollut mikään iso juttu, enkä kokenut sen liittyvän mitenkään sitoutumiseen tai valitsemiseen tai perheen perustamiseen.

ja siinä rakkauden huumassa mentiin aika pian naimisiin ja saatiin ensimmäinen lapsi. Kolme vuotta naimisissa ja olen saanut todeta, että olisi kannattanut odottaa alkuhuuman laantumista ja käyttää vähän järkeä.

Meillä on ihan ok liitto, mutta meiltä puuttuu jotain. Se joku juttu joka valaa yhteen. Ja kun alun intohimo on jo sammunut ja kumppanuus puuttuu niin tässä sitä ollaan sitten aika mitäänsanomattomassa avioliitossa. Ihan ok liitto on varmaan kuvaavin.

Päätös tehtiin järjellä yhdessä ja on kannattanut, mutta rakkaushan siellä kaiken perustana on ja hyvin kantanut kaikki nämä vuodet.

Vakiinnuin ja menin naimisiin miehen jonka kanssa oli turvallista olla. Tuntui että sellaista jalat alta vievää miestä ei olisi olemassakaan.

Yhteisen kodin ja tulevaisuuden suunnittelu oli jännittävää.Oli varmaan jotain ihastumista.

Muutama vuosi järkevässä avioliitossa eläneenä kaipaisi kyllä rakastumisen tunnetta toiseen ihmiseen.

Olin aluksi todella ihastunut ja sitten rakastunut. Alkuhuuman ihastumisesta siirtyminen tosi rakkauteen vaikutti myös se, että ymmärsin myös järjen tasolla miehen olevan "hyvä valinta" kumppaniksi ja mahdollisten lasten isäksi.

Yhä rakastan...yhdessä 21v.

Ensin ihastuin, sitten tutustuttiin rauhassa ja jos mies ei olisi ollut järkevä valinta puolisoksi ja tulevien lasteni isäksi niin olisin painanut jarrua ja kovaa. Koska mies vaikutti melkein täydelliseltä annoin itselleni luvan jatkaa ja rakastuttiinhan sitä syvästi.



Toki nyt liittomme on aika kaverillinen, turvallinen ja järkevä. Mutta meille oikea. Harvoin meillä tunnetaan mitään isoja tunnekuohuja. Tavallisesti ei tapella, riidellä mutta ei myöskään rakasteta kovaa.



Mutta rakkaudesta sitouduttiin. Ja yhdessä on tosiaan hyvä olla.

Mies oli kaikinpuolin hyvä ja sopiva. Päätin, että hänestä tulisi kelpo puoliso. Vasta muutaman yhdessäolovuoden jälkeen huomasin rakastavani häntä suuresti. Kun menimme naimisiin (viisi vuotta yhdessä) olin kovin rakastunut. Nyt kahdeksan vuotta yhdessä, tunteet ovat lämpimiä ja seksi on vain parantunut. Jos se minusta on kiinni, niin olemme loppuelämän yhdessä.

Ulkoisilta ja sisäisiltä ominaisuuksiltaan puolisoni hipoo täydellisyyttä. Hyvä isä, ei juo/polta ja suorastaan palvoo minua.



Mutta kun... Intohimo puoleltani puuttuu. Olin ihan suht tyytyväinen elämääni, kunnes tapasin sattumalta toisen miehen, joka suisti minut täysin pois harmonisesta tasapainoisesta (=tasapaksuisesta) olotilastani. Pitkään sinnittelin kunnes en enää voinut vastustaa. Nyt kaksoiselämää ja taiteilua kahden miehen välissä. Toisaalla turvattu mutta tylsä seksitön arki, toisaalla elämäni parasta seksiä (ainoa mies jonka kanssa koskaan saanut orgasmin, ja usein ja aina...), uskomatonta läheisyyttä, hellyyttä, keskusteluja jne.



Jos aikaa voisi kelata taaksepäin, niin en silti mene vannomaan olisinko tehnyt erilaisen ratkaisun silloin 20v sitten ja jäänyt odottamaan "sitä oikeaa". Ehkä onkin tarkoitettu, että sain lapsen siinä järkiliitossa. Lapsen, joka kohta jo aikuinen ja saan nyt keskittyä sitten itseeni. Mene ja tiedä...