Minulla on ystävä, joka vaatii toisilta jatkuvasti positiivisuutta.

En jaksa nähdä tuollaista ihmistä kovin tiuhaan, vaikka onkin mukavaa seuraa silloin, kun kaikilla on kaikki hyvin ja kiva päivä tänään ja muutenkin niin mukavaa.



Elän aika raskasta ajanjaksoa elämässäni ja aika vähiin on tuollaisen kaverin näkeminen jäänyt. Vaatii hirveästi tsemppaamista jaksaa vetää jotain narrin roolia kun oikeasti ajatukset pyörivät tosi syvissä vesissä.

Kun mielestäni positiivisuutta ei voi vaatia keneltäkään ihmiseltä. On hyvä, jos ihminen pystyy elämässään pysymään valoisana. Mutta on vain niin, että joskus elämä voi muuttua kärsimykseksi. Tai olla sitä alusta alkaen. Se ei naurata. On vaikea nähdä mitään myönteistä kivuissa, pelossa, yksinäisyydessä, köyhyydessä, toivottomassa rakkaudessa, hylkäämisessä, jatkuvassa byrokratian kanssa taistelussa, muutamina esimerkkeinä.



ap

luulen että hänellä kyse on siitä että hän ei jotenkin kestä vakavia ja ahdistavia asioita, ja pitääkseen oman olonsa hyvänä tarvitsee vain naminamipositiivisuutta ympärilleen. Eli oikeasti ahdistus ja masennus vaanivat jossain taustalla ja tuttavani juoksee niitä pakoon kieltämällä niiden olemassaolon paitsi itsessään, myös ympäristössään.

Tämä tuntemani hyyvin positiivinen ystävätär haluaa aina myös paljon ihmisiä ympärilleen. Ei kestä yksinäisyyttä. Aikoinaan halusi tavallisesti myös vessakäynnille seuralaisen...istui siinä kopin ovi auki...:---)



Olen miettinyt sitä, miten tällaiset ihmiset selviytyvät jos heille oikeasti tapahtuu jotain tosi ikävää. Tarrautuvatko vaikka esim. syövän tapauksessa ehkä siihen toivonrippuseen ja uskovat lujasti sitä kautta paranemiseen.



ap

yltiöpositiivisilla päin vastoin on lapsuudessa ja nuoruudessa niin ahdistavia asioita, joita he eivät halua eivätkä pystykään tunnistamaan ja käsittelemään niitä. Muiden paha olo herättää itsessäkin sellaisen pahan olon, mitä vaan ei kestä.



Kaikki tuntemani yltiöpositiiviset ihmiset ovat joko pitkäaikaisesti koulukiusattuja tai sitten heillä on olleet hyvin ahdistavat kotiolot ja masentuneet tai henkisesti epävakaat vanhemmat.

Mä olen viime aikoina antanut "negatiivisten" tunteiden vain tulla. Jos niitä vastustaa, ne muuttuvat ahdistukseksi. Ei negatiivisuuteen, suruun ja tyhjyyden tunteeseen kuole, ne kuuluvat elämään.