Onko normaalia, että mies totaaliväsänyt lapsiperhe-elämästä?

Meillä on nyt tämä tilanne ja itsekin olen hyvin väsynyt... Vinkkejä jaksamiseen?

[quote author="Vierailija" time="05.09.2012 klo 22:28"]

Miehille ei niin luontevasti vaan tuu tuo kiintymys heti niihin lapsiin, kuin naisilla se on aika monella jo luonnollisesti..

Minkäs ikäsiä lapsukaisia teillä sit on jos saapi kysyä?

[/quote]

Ei muuten ole sukupuoli-, vaan persoonakysymys. On olemassa myös perhekeskeisiä miehiä.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 15:08"]

[quote author="Vierailija" time="05.09.2012 klo 22:28"]

Miehille ei niin luontevasti vaan tuu tuo kiintymys heti niihin lapsiin, kuin naisilla se on aika monella jo luonnollisesti..

Minkäs ikäsiä lapsukaisia teillä sit on jos saapi kysyä?

[/quote]

Ei muuten ole sukupuoli-, vaan persoonakysymys. On olemassa myös perhekeskeisiä miehiä.

[/quote]

Niinpä. Ja meidän perheessä minä, nainen, olen se väsynyt ja masentunut osapuoli.

Kaikki kertomasi viittaa siihen.

Jos sillä olisi toinen nainen, se olisi paljon innokkaampi ja vaikka keskittyisi omaan laittautumiseensa. Ei ole siitä kyse.



Masennus voisi hyvinkin olla. Mies mennyt huonompaan koko ajan. Mutta mitäs tehdä, kun toinen suhtautuu vihamielisesti yrityksiin auttaa ja hoitoon ohjaamiseen?

onko miehellä yhtään omaa aikaa, saako koskaan olla ihan rauhassa?

Välillä käy pelaamassa tennistä. Omaa aikaa on aika vähän, mutta välillä ollaan lasten kanssa vaikkapa viikonloppu mökillä ja mies saa olla sen ajan aivan rauhassa.

Meillä on välillä ollut näin. Nettitestin mukaan miehellä oli aika voimakas burnout. Onneksi hoitui sitten kun lomautettiin töistä ja vaihtoi eri hommiin ja kotonakin lasten kanssa jo helpotti vähän.



Toivottavasti miehesi käy edes kerran viikossa harrastamassa jotain hänelle mieluista. Koeta jaksaa tukea ja ymmärtää kotona koska kyllähän meillä kaikilla on heikot hetkemme.



Kannattaa myös kysyä mitä mies halauisi. Ja konkreettisesti voi muuttaa jotain asioita jotka kuormittaa (Esim. lasten nukutuksesta voikin tehdä rauhallisen nettisurffailuhetken lasten huoneessa).



Tsemppiä.

Miten pitäisi suhtautua, kun mies alkaa kirota ja äksytä, ei välitä vaikka pienet lapset kuuntelevat? Kun sanon tästä miehelle, räyhää että elämä on paskaa, saavat lapset tajutakin sen! Tai kun miehen pinna ei kestä lapsia, äksyää uhmaikäiselle tai komentaa pientä että varokin ettet sotke pöydässä.

Miehille ei niin luontevasti vaan tuu tuo kiintymys heti niihin lapsiin, kuin naisilla se on aika monella jo luonnollisesti..



Minkäs ikäsiä lapsukaisia teillä sit on jos saapi kysyä?

Miten pitäisi suhtautua, kun mies alkaa kirota ja äksytä, ei välitä vaikka pienet lapset kuuntelevat? Kun sanon tästä miehelle, räyhää että elämä on paskaa, saavat lapset tajutakin sen! Tai kun miehen pinna ei kestä lapsia, äksyää uhmaikäiselle tai komentaa pientä että varokin ettet sotke pöydässä.

Miten pitäisi suhtautua, kun mies alkaa kirota ja äksytä, ei välitä vaikka pienet lapset kuuntelevat? Kun sanon tästä miehelle, räyhää että elämä on paskaa, saavat lapset tajutakin sen! Tai kun miehen pinna ei kestä lapsia, äksyää uhmaikäiselle tai komentaa pientä että varokin ettet sotke pöydässä.

Miehen täytyy kasvaa aikuiseksi ja peittää tunne-elämänsä epävakaus. Jos tämä vaatii esim. asumuseroa, niin olkoon.

Minä todella en tiedä mitä tehdä tuolla miehen epävakaiselle, jotenkin liian hataraksi jääneelle tunne-elämälle. Neuvoja?

oli myös tuollainen. Väsyin tukemiseen ja lässyttämiseen ja sanoin, että menee hoitoon, jos ei muuten jaksa. Etten voi häntä parantaa, enkä elämäniloa antaa. Ja etteivät lapset ole syyllisiä miehen paskaan oloon, aikuisen omalla vastuulla on tehdä elämästä sellaista, mitä tahtoo elää. Ja jos minä ja lapset emme kuulu siihen kuvioon, niin olen surullinen, mutta en voi asialle mitään. Sanoin myös, että auttaisin jos voisin, mutta kun mikään ei auta, niin olkoon omillaan.



En yksinkertaisesti jaksanut enää sitä, että miehen saaman tuki minulta (esimerkiksi päiväunet, pitkään nukkumiset, oma vapaa-aika, jutteluseura ym.)ei auttanut mitään sillä välin kun hoidin perheen yksin ja jaksoin.



Mies märehti asioita jonkin aikaa ja alkoi pikkuhiljaa liikkua ja yrittää ryhdistäytymistä, mieliala on kohenemaan päin.

Ahdistaa tämä tilanne niin. Luin jostakin juttua mistä nostaa hälytysmerkit pystyyn (tämä päällä oleva Eerika-tapaus varmasti lisää omaakin ahdinkoa meidän tilanteesta) ja siinä oli mm. miehen totaaliuupumus, vihapuheet, epäonnistumisen tunteet ja oma avuttomuutensa, aggressiivisuus.... kaikki ne, mitkä omassa näkyneet viime aikoina.



Hui. Mitä todellakaan tehdä?

oli myös tuollainen. Väsyin tukemiseen ja lässyttämiseen ja sanoin, että menee hoitoon, jos ei muuten jaksa. Etten voi häntä parantaa, enkä elämäniloa antaa. Ja etteivät lapset ole syyllisiä miehen paskaan oloon, aikuisen omalla vastuulla on tehdä elämästä sellaista, mitä tahtoo elää. Ja jos minä ja lapset emme kuulu siihen kuvioon, niin olen surullinen, mutta en voi asialle mitään. Sanoin myös, että auttaisin jos voisin, mutta kun mikään ei auta, niin olkoon omillaan.

En yksinkertaisesti jaksanut enää sitä, että miehen saaman tuki minulta (esimerkiksi päiväunet, pitkään nukkumiset, oma vapaa-aika, jutteluseura ym.)ei auttanut mitään sillä välin kun hoidin perheen yksin ja jaksoin.

Mies märehti asioita jonkin aikaa ja alkoi pikkuhiljaa liikkua ja yrittää ryhdistäytymistä, mieliala on kohenemaan päin.

Sillä erotuksella, että mies väitti, ettei ole onnellinen minun kanssani, että haluaa erota, koska haluaa löytää vielä elämässään onnen ja rakkauden jonkun toisen kanssa. Kaikki oli kotona paskaa, vaikka siis minä yksin hoidin huushollin, ruuanlaitot, kauppakäynnit, lastenhoidon jne. Mies kävi vain töissä. Sai harrastaa ihan niin paljon, kun vaan halusi ym. Seksiäkin sai ihan aina, kun tahtoi ja minäkin tein aloitteita. Häneltä ei olisi saanut vaatia yhtään mitään, ei siis mitään. Jos erehdyinkin vaikkapa kysymään, voisiko hän mennä lapsen kanssa illalla puistoon, että saan olla hetken rauhassa (tai siis siivota ilman, että lapset juoksee jaloissa). Tämä oli liikaa, koska hän on väsynyt/pää kipeänä/alkavaa flunssaa/juuri piti lukea lehti kunnolla ym ym syitä. Ja vastaus oli aina äksyllä aanensävyllä toteutettu. Koska kuinka kehtasinkaan vaatia häneltä puistoon menoa??

Lopulta väsyin hänen erojankkaukseensa ja sanoin, että tuossa on ovi, voit lähteä, että itsekin olen ajatellut, että joka tapauksessa olen tavallaan jo yksinhuoltaja, koska mies ei tee mitään enkä saa hänestä irti mitään. Sanoin, että en enää jaksa patistaa lääkärille (epäilin vahvasti, että mies on masentunut), en jaksa kuunnella ja tukea enää, mistään ei näytä olevan mitään apua, siis mistään johon minä voisin vaikuttaa. Teen jo hänen eteensä kaikkeni. Jos tämä ei riitä ja elämä lasten ja minun kanssani on vain tuskaa, en voi mitään, ehkä hänen nyt todella kannattaa sitten lähteä ja etsiä onni muualta.

No eipä mennyt kauaakaan, kun mies kävi lääkärissä, sai masennusdiagnoosin ja lääkkeet. Pikkuhiljaa mies on nyt alkanut kiinnostua perheestään, tulee kanssamme ihan oma-aloitteisesti puistoon ym. Kun lapset saa raivareita, hän onkin tulossa hoitamaan tilannetta, ettei minun tarvitse taistella lasten kanssa yksin. Olen jopa saanut käydä kavereiden kanssa ulkona tuulettumassa.

Ihmettelen vaan, että mistäköhän se mies olisi löytänyt toisen naisen, joka olisi häntä samantasoisesti passannut ja tukenut ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta? Tuskin kukaan..

Tsemppiä tilanteeseesi. Yritä nyt jollain keinolla saada miehesi ymmärtämään, että lapset pitävät ääntä ja sotkevat, se on normaalia. Pikkulapsiaika on lyhyt hetki elämässä, se on haastavaa aikaa, mutta ei kestä kauaa. Lapset ovat syyttömiä isän pahaan oloon. Jos miehesi suostuisi tekemään masennustestin netissä. Se jossain määrin avasi oman mieheni silmiä, hänkin kiven kovaan väitti, että ei ole todellakaan masentunut, tarvitsee vain unilääkkeet (oli vakavia uniongelmia, jotka nyttemmin parantuneet masennuslääkityksen myötä).

miehesi tarvii "vapaata" perheestä,hyvä jos ois joku paikka mihinkä vois mennä väliaikaisesti asumaan.syitähä voi olla useita mitkä vaikuttaa miehesi jaksamiseen,parisuhde,työ,kaverit,adhd. ei sille voi mitään jos ei vaan jaksa. vaikkakin äideistä tuntuu siltä että ollaanhan mekin koko ajan lasten/perheen kans ja tehdään kaikki kotityöt eikä olla loppuunpalaneita... niin ei se mieskään voi olla kun se pääsee pois kotonta joka päivä ja makaa vaan sohvalla kun tulee töistä. kaikki ollaan erinlaisia. toimikaa ennen kuin on myöhäistä ja hankkikaa apua!!! kaiken tämän ite kokenut. :( voimia toivottaen mies 35 vuotta ja lasten isä. joka asuu nykyisin erillään perheestä ja asiat sujuvat paljon paremmin perheen kans.

kuin miun kynästäni... hyvä kun olette saanut apua.masennus ei ole naurun asia,on yllättävän katala sairaus,se vie kyllä ilon,jaksamisen ja elämän halun elämästä.se tuhoaa kyllä perhe-elämän jos apua ei osaa hakea ajoissa saatikka ollenkaa. vaikee sitä itelleen on myöntää et on sairas.

sukulaisten luona käymään, niin mies saa levätä ja saat itsekin lasten kanssa vaihtelua ja mahdollisesti pientä virkistystä.



Minä teen näin ja meillä se toimii. Mies käy myös

joskus lasten kanssa päiväkäynnillä tai yhden yön käynnillä sukulaisissa ja näin minä saan silloin vaikka siivota rauhassa. Ei aina tarvitse olla koko ajan nenät vastakkain ja huonoon ilmapiiriin ei kannata jäädä vaan lähteä hetkeksi pois, kun vielä voi, ettei itse tule niin masentuneeksi, ettei enää pysty toimimaan. Tsemppiä!

sukulaisten luona käymään, niin mies saa levätä ja saat itsekin lasten kanssa vaihtelua ja mahdollisesti pientä virkistystä.

Minä teen näin ja meillä se toimii. Mies käy myös

joskus lasten kanssa päiväkäynnillä tai yhden yön käynnillä sukulaisissa ja näin minä saan silloin vaikka siivota rauhassa. Ei aina tarvitse olla koko ajan nenät vastakkain ja huonoon ilmapiiriin ei kannata jäädä vaan lähteä hetkeksi pois, kun vielä voi, ettei itse tule niin masentuneeksi, ettei enää pysty toimimaan. Tsemppiä!

Ap:han kertoo tuossa yhdessä kommentissaan, että hän menee lapsineen joskus vlopuksi mökille, että mies saa olla rauhassa.

Se on jotenkin vaan jännä, miten naisen on vaan jaksettava sitä perhe-elämää, ei oikein ole vaihtoehtoja. Okei, tietysti masennus on sairaus ja se pitää hoitaa ilman muuta. Mutta kun tuntuu, että ihan ilman mitään masennustakaan miesten ei vaan ole pakko jaksaa, jos eivät halua. Kun ei pikkulapsiarki ja kotiaskareet tunnu hohdokkaalta ja kivalta, niin elämä onkin pelkkää paskaa.

Mä olen aina ajatellut niin, että tiettyjä ei niin kivoja juttuja on vaan elämässä tehtävä, jotta voi saavuttaa niitä mieluisia juttuja. Ei asiat tule ns. ilmaiseksi. Esim. pitää siivota ja pitää huushollsita huolta, sitten voi ja saa nauttia siististä kodista. Toisen pitää antaa harrastaa ja viettää omaa aikaa itsekseen, jolloin vastalahjaksi saa samat jutut myös itse. LApsia pitää hoitaa ja viihdyttää yhdessä toisen vanhemman kanssa, sitten kumpikaan ei väsy ja pala loppuun ja kotona on rauha, on ihana tunne kun tietää että toinen on tasavertainen vanhempi, toiseen voi luottaa eikä yksin tarvitse pyörittää arkea. Kun perhe- ja kotiasiat hoitaa tasaväkisesti, voi kumpikin olla itsestään ylpeä, voi todeta olevansa hyvä kumppani, hyvä vanhempi. Minulle ainakin on tärkeää, että voin todeta olevani hyvä puoliso, että olen perheelleni täskeä ja että panostani arvostetaan ja tarvitaan. On aika itsekästä touhua ajatella, että kun mulla ei ole kivaa ja kun mä en nyt jaksa niin mun ei tarvi, mä voin hommata oman kämpän ja mulla on oikeus olla rauhassa. Toinen vanhempi voi ihan hyvin yksin polttaa itsensä loppuun, minä laistan vastuustani. Itse lapsia halusin ja ne maailmaan saatoin, mutta nyt en enää jaksakaan. Ei se niin mene. Ei aina tarvikaan jaksaa, mutta ei se tarkoita sitä, että hanskat lyödään heti tiskiin, luovutetaan ja jätetään toinen kuseen.

Jos teillä on masennus, hoitakaa itsenne kuntoon. Muussa tapauksessa kasvattakaa hyvät miehet (tai naiset, jos tilanne toisinpäin) itsellenne selkäranka ja olkaa MIEHIÄ.

M45

totaaliväsyneitä perhe-elämään, mutta naiset eivät? Mies saa roppakaupalla omaa aikaa ja menee kaljoille/ mökkeilemään kaveriensa kanssa. Vastaavasti nainen hoitaa lähes yksinhuoltajana lapset ja miehenkin siinä sivussa. Mies marmattaa, kun perhe-elämä ei nappaa, ei huvita ja omaa aikaa pitäisi saada vielä enemmän.



Hah ja pöh. Mies on itse vastuussa onnestaan ja omasta pääkopastaan. Mars lääkäriin jos masentaa. Aikuinen ihminen on tehnyt päätöksen perustaa perheen ja tällöin hänen on hoidettava vastuunsa. Heikkoja miehiä: vikisevät ja valittavat.



En ymmärrä!!