En olisi ikinä uskonut sanovani tätä
mutta kaipaan ajoittain sinkkuaikojani, vaikka muistan miten epätoivoisesti hain rakkautta ja olin valmis sitoutumaan loppuelämäkseni. Olin kateellinen ystävilleni, kun heillä oli perheet ja idylli.
Nyt mulla on aviomies, lapsi ja se idylli.
Miks ihminen ei vaan voi olla mihinkään tyytyväinen?
Mieheni on ihana, just se mitä halusinkin. Kotimme on kiva ja kivalla paikalla, mutta silti jatkuvasti mietin miten ihanaa olisi olla yksin kotona, omassa kotona ei yhteisessä kotona.
Mietin että kun tuo lapsi muuttaa omilleen niin haluaisin hankkia itselleni pienen yksiön jonka saisin sisustaa mieleni mukaan.
Mulla olis omat rahat ja omat laskut, nykyään kaikki on meidän.
Rakastan toki miestäni, mutta kun kaikki on pitkälti suorittamista. Mihin katosi se eläminen?
1) Sinkkuna on toki helpompaa.
2) Kehity, lopeta suorittaminen.