Lue keskustelun säännöt.
Jos tietäisit kuolevasi vuoden sisään, mitä haluaisit tehdä?
03.09.2012 |
Mitä asioita pitäisit niin tärkeinä, että ne pitäisi toteuttaa ennen kuolemaa? Mitä pitäisi ehtiä? Mitä haluaisit järjestellä ja hoitaa ennen kuin kuolisit?
Kuvitelkaa pieni hetki, että kuolema oikeasti lähestyisi. Mitä haluat opettaa lapsillesi vielä? Miten haluat heille kertoa, että rakastat ja miten haluat huolehtia heistä vielä poismenosi jälkeenkin?
Mitä haluat tehdä tai kokea vielä perheesi tai puolisosi kanssa?
Miten haluat järjestää raha-asiasi ennen kuolemaa?
Kommentit (51)
olla lähellä lapsia (osa jo poissa kotoa) ja toisaalta halulaisin toteuttaa unelmani vuodesta Italiassa.
Ensin hoitaisin miehen kanssa raha-asiat kuntoon - talo myyntiin ja pienempi velaton miehelle ja kuopukselle kodiksi.
Sitten kirjoittaisin kirjeet kaikille rakkailleni, miehelle ja lapsilleni - kertoisin sen miten tärkeitä ovat olleet ja miten toivon että he pärjäävät minun jälkeeni.
Olemme aina olleet perhekeskeisiä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Ehkä vuokraisimme miehen kanssa talon Italiasta ja muuttaisimme ainakin osittain sinne, lapset voisivat viettää kaiken vapaa-aikansa meidän kanssamme.
Ja kun lähtisin - haluaisin että etelän lämmin aurinko hyväilisi kasvojani, rosmariini ja salvia tuoksuisi ja viinitilkka kimaltelisi huulillani:D
Een halua muistokiveä enkä hautaa hautausmaalle. Jos mahdollista tuhkat mereen - silloin rakkaat voisivat muistaa minut aina kun näkevät meren...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esimerkiksi lastenvaatteiden suhteen mies on ihan pihalla ja inhoaa kokojen, vaatekertojen tms. miettimistä, joten vaatepuolen hoitaminen kuntoon helpottaa häntä eniten. Pyrin siihen, että kaikilla lapsilla on seuraavaa vaatekokoa jo odottamassa ja olen kirjoittanut listoja vaatteista (mm. minkä verran ulkovaatetta on hyvä talveksi varata kullekin lapselle), niin mies ehtii "totutella" tehtäväänsä. Muuten mies kyllä varmasti lasten kanssa pärjää, koska on aina ollut aktiivinen ja hoitovastuu on aina jaettu.
Tukiverkostoa miehelle ja lapsille on pikku hiljaa vahvistettu - nyt lopun lähestyessä olen ajatellut lasten aloittavan säännöllisemmät käynnit jo tutuksi tulleen psykologin luona. Haluan, että lapsilla on "ulkopuolinen" aikuinen, jolle uskaltaa purkaa sellaisiakin asioita, joilla eivät halua esim. isäänsä kuormittaa.
Lapsia olen aina kannustanut omatoimisuuteen ja sitä olen jatkanut. Iltalaulun, jota olen kaikille laulanut, olen nauhoittanut ystäväni avulla studiossa (tästä ei mies/lapset vielä tiedä) - haluan sen säilyvän muistona ja kenties lapseni voivat sitä omille lapsilleen soittaa/laulaa. Minäkin olen lukenut ja luen lapsille paljon - olen kerännyt kirjahyllyyn paljon luettavaa ja yrittänyt siirtää lukemisen intoa lapsiin. Erilaisia muistojani olen sekä kertonut että kirjoittanut muistiin.
Minulle rakkaita esineitä olen tarinan kera jakanut eteenpäin sekä omille sekä kummilapsille. Jotain arvokkaimpia koruja lapset saavat sitten isompina. Valokuvia olen teettänyt suuria määriä ja kokoan niitä kansioiksi. Lasten vauva-aikojen kirjat on viimeistelty ja samoin raskausaikana pitämäni muistiinpanot (niistä saattaa olla tyttärille hyötyä aikuisena).
Hautapaikka on katsottu koko perheen voimin - on istuttu sen lähellä olevalla penkillä ja seurattu oravien touhuja... Hautajaisia on mietitty ja vastuita jaettu (kuka tekee mitäkin) - hautajaisvaatteet toivottavasti jaksan vielä lapsille hommata, koska en haluaisi heidän pukeutuvan mustaan.
Raha-asiat ja vakuutukset ovat ajantasalla. Perhetyöntekijän kanssa on sovittu kuolemani jälkeen alkavan paperisodan hoitamisesta - tai siis pitävät huolta, että paperit tulee tehtyä ja arki/avustukset saadaan rullaamaan. Lasten opettajien kanssa on tilanteesta puhuttu, samoin päiväkodissa - vaikempia palavereja koskaan on ollut miettiä elämää jälkeeni ja lasten tukemista näissä arkisissa kuvioissa...
Toisaalta haluan jättää "jälkiä" elämästäni mutta toisaalta tuntuisi houkuttelevalta vaihtoehdolta vain kadota täältä muiden huomaamatta... Tuntuu kamalalta, että aiheuttaa toisille surua ja ahdistusta kuolemalla - vaikka en toki tilanteelle mitään voi. Meillä on ollut avoin linja sairauteni, hoitojen ja tämän hetkisen tilanteen suhteen. Silti tuntuu, ettei puhumallakaan voi liennyttää sitä surua minkä tilanne lapsissa aiheuttaa. Läheisyyttä ja yhdessä olemista/tekemistä toivon ja jo kaipaan. Ihan viime vaiheessa en halua lasten minua näkevän tai olevan sängyn vierellä - heille tämä kaikki on ihan riittävän rankkaa ilmankin.
En tiedä kuinka paljon aikaa minulla on vielä edessä - lisäajalla tässä on menty jo pari vuotta eli yllättävänkin kauan. Siksi kai sitä edelleen toivoo, että aikaa vielä olisi vaikka kroppa jo alkaa antaa periksi. Kipuja pelkään; nopeaa loppua toivon.
Toisaalta olen kiitollinen siitä, että olen saanut kaikki nämä asiat järjestellä ja edes jotenkin auttaa siinä mikä on edessä. Monelta on läheinen kuollut yllättäen jättäen jälkeensä vielä suuremman tyhjiön sekä paljon arkisiakin kysymyksiä ilman vastauksia (miten toinen olisi toivonut hautajaiset järjestettävän yms.).
t. kohtalontoveri
Toivoisin että mieheni tekisi lyhyempää päivää tai jos taloudellisesti olisi mahdollista ottaisi palkatonta vapaata pitemmäksi aikaa, jotta voisimme viettää yhteistä aikaa perheen kanssa kun kunto on vielä kohtuullisen hyvä. Ehkä olisimme kotona, tai mökillä lasten kanssa (vielä ovat pieniä).
Ehkä kirje tai jopa video lapsille tulevaisuutta ajatellen.
Muuten mahdollisimman normaalia elämää, kuin olisimme kaikki lomalla.
En ole kuolemassa toivottavasti vielä pitkään aikaan, mutta oma äitini on kuollut kun olin vähän alle neljä. Kirje tms olisi ollut mielestäni kiva, olisi ollut mukava lukea äidin itse kirjoittamana että hän on rakastanut ja miettinyt lasten tulevaa elämää. En epäile etteikö olisi, mutta erityisesti teini-iässä olisi ollut kiva juttu...
Olipa mukava lukea tekstisi, olet paljon pitemmällä oman kuoleman käsittelyssä kuin minä. Jotenkin helpottavaa, että joku kokee ja pystyy jakamaan samaa asiaa kuin minä.
Minä myös mietin noita lasten vaateasioita, toisaalta koska miehen on kuitenkin pakko jossakin välissä vain mennä muksujen kanssa sinne vaatekauppaan niin se on ihan sama tapahtuuko se kolme kuukautta kuolemani jälkeen vai vuoden kuolemani jälkeen. Hautajaisvaatteet haluan laittaa valmiiksi, muuten stressaan sitä, että lapset mahdollisesti olisivat hautajaisissa liian pienissä tai asiattomissa vaatteissa. Kaikkea epäolennaista sitä miettiikin.
Ehkä hautapaikankin voisi katsoa yhdessä sitten kun pääsen niin pitkälle, että pystyn lasten kanssa puhumaan lähestyvästä kuolemasta. Se vain on niin vaikeaa, kun asian kertominen miehellekin on niin tuskallista. Ei kukaan halua kuulla eikä uskoa niin hirveää asiaa ja minulle tulee sellainen olo, että olen ilkeä kun kerron niin huonoja uutisia.
Varmaan pitää vielä monta keskustelua käydä miehen kanssa siitä, mikä häntä/heitä eniten auttaisi kuolemani jälkeen ja keskittyä niihin. On tässä vielä työtä niin, etten ihan heti joudakaan kuolemaan :/
Kiitos sinulle kohtalotoveri kun jaoit oman kertomuksesi.
ap
Rupesin itkemään.
Toivottavasti loppuelämäsi olisi mahdollisimman vaivatonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esimerkiksi lastenvaatteiden suhteen mies on ihan pihalla ja inhoaa kokojen, vaatekertojen tms. miettimistä, joten vaatepuolen hoitaminen kuntoon helpottaa häntä eniten. Pyrin siihen, että kaikilla lapsilla on seuraavaa vaatekokoa jo odottamassa ja olen kirjoittanut listoja vaatteista (mm. minkä verran ulkovaatetta on hyvä talveksi varata kullekin lapselle), niin mies ehtii "totutella" tehtäväänsä. Muuten mies kyllä varmasti lasten kanssa pärjää, koska on aina ollut aktiivinen ja hoitovastuu on aina jaettu.
Tukiverkostoa miehelle ja lapsille on pikku hiljaa vahvistettu - nyt lopun lähestyessä olen ajatellut lasten aloittavan säännöllisemmät käynnit jo tutuksi tulleen psykologin luona. Haluan, että lapsilla on "ulkopuolinen" aikuinen, jolle uskaltaa purkaa sellaisiakin asioita, joilla eivät halua esim. isäänsä kuormittaa.
Lapsia olen aina kannustanut omatoimisuuteen ja sitä olen jatkanut. Iltalaulun, jota olen kaikille laulanut, olen nauhoittanut ystäväni avulla studiossa (tästä ei mies/lapset vielä tiedä) - haluan sen säilyvän muistona ja kenties lapseni voivat sitä omille lapsilleen soittaa/laulaa. Minäkin olen lukenut ja luen lapsille paljon - olen kerännyt kirjahyllyyn paljon luettavaa ja yrittänyt siirtää lukemisen intoa lapsiin. Erilaisia muistojani olen sekä kertonut että kirjoittanut muistiin.
Minulle rakkaita esineitä olen tarinan kera jakanut eteenpäin sekä omille sekä kummilapsille. Jotain arvokkaimpia koruja lapset saavat sitten isompina. Valokuvia olen teettänyt suuria määriä ja kokoan niitä kansioiksi. Lasten vauva-aikojen kirjat on viimeistelty ja samoin raskausaikana pitämäni muistiinpanot (niistä saattaa olla tyttärille hyötyä aikuisena).
Hautapaikka on katsottu koko perheen voimin - on istuttu sen lähellä olevalla penkillä ja seurattu oravien touhuja... Hautajaisia on mietitty ja vastuita jaettu (kuka tekee mitäkin) - hautajaisvaatteet toivottavasti jaksan vielä lapsille hommata, koska en haluaisi heidän pukeutuvan mustaan.
Raha-asiat ja vakuutukset ovat ajantasalla. Perhetyöntekijän kanssa on sovittu kuolemani jälkeen alkavan paperisodan hoitamisesta - tai siis pitävät huolta, että paperit tulee tehtyä ja arki/avustukset saadaan rullaamaan. Lasten opettajien kanssa on tilanteesta puhuttu, samoin päiväkodissa - vaikempia palavereja koskaan on ollut miettiä elämää jälkeeni ja lasten tukemista näissä arkisissa kuvioissa...
Toisaalta haluan jättää "jälkiä" elämästäni mutta toisaalta tuntuisi houkuttelevalta vaihtoehdolta vain kadota täältä muiden huomaamatta... Tuntuu kamalalta, että aiheuttaa toisille surua ja ahdistusta kuolemalla - vaikka en toki tilanteelle mitään voi. Meillä on ollut avoin linja sairauteni, hoitojen ja tämän hetkisen tilanteen suhteen. Silti tuntuu, ettei puhumallakaan voi liennyttää sitä surua minkä tilanne lapsissa aiheuttaa. Läheisyyttä ja yhdessä olemista/tekemistä toivon ja jo kaipaan. Ihan viime vaiheessa en halua lasten minua näkevän tai olevan sängyn vierellä - heille tämä kaikki on ihan riittävän rankkaa ilmankin.
En tiedä kuinka paljon aikaa minulla on vielä edessä - lisäajalla tässä on menty jo pari vuotta eli yllättävänkin kauan. Siksi kai sitä edelleen toivoo, että aikaa vielä olisi vaikka kroppa jo alkaa antaa periksi. Kipuja pelkään; nopeaa loppua toivon.
Toisaalta olen kiitollinen siitä, että olen saanut kaikki nämä asiat järjestellä ja edes jotenkin auttaa siinä mikä on edessä. Monelta on läheinen kuollut yllättäen jättäen jälkeensä vielä suuremman tyhjiön sekä paljon arkisiakin kysymyksiä ilman vastauksia (miten toinen olisi toivonut hautajaiset järjestettävän yms.).
t. kohtalontoveri
kuin sinä, vaatteet on lapselle vuodeksi eteenpäin, valokuvat laitettu, videot laitettu koneeelle, kuoleman jälkesiet toiveet kirjattu mm hautajasi järjestely.. vakuutukset on onneksi olleet kunnossa, rahaa olen säästänyt tilille ns pakollisiiin menoihin, lapsille on kirjoitellut ns päväkirjatyyliin asioita muistiin...jne jne
pahalta tuntuu, että meitä on niin monta nuorta äitiä kuolemassa...
mikä sairaus sinulla on ???
tämä päivä voi olla viimeiseni. En muuttaisi mitään. Eläisin ihan normaalia elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raapisin rahat kokoon ja lähdettäisiin koko perhe Karibian risteilylle, Afrikkaan safarille, Aasiaan jne. Olisin perheeni kanssa, kertoisin lapsilleni enemmän omasta lapsuudestani ja elämästäni yleensä. Valmistaisin puolisoani elämään yksinhuoltajana.
Yritän elää mahdollisimman normaalia elämää. Matkustelen ehkä vähän enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei olisi enää väliä siitä että elämä lyhenee ryypiskelystä joten vetäisin viinaa kaksin käsin. Mulla ei ole lapsia, puolisoa eikä läheisiä jtoen ei tarvitse sellaisiakaan miettiä. Rahat tuhlaisin kaikki, kun ei mulla ole tosiaan ketään kelle ne perinnöksikään jäisi.
Lapsi on 1-vuotias eikä tapaa isäänsä. Pitäisi järjestää lapselle hyvä huoltaja ja rakastaa niin paljon kuin vain suinkin pystyn.. varmasti yrittäisin kirjoittaa lapselle kirjeitä, joita voisi sitten isompana lukea, kaikesta sellaisesta, mikä on oikeasti tärkeää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on 1-vuotias eikä tapaa isäänsä. Pitäisi järjestää lapselle hyvä huoltaja ja rakastaa niin paljon kuin vain suinkin pystyn.. varmasti yrittäisin kirjoittaa lapselle kirjeitä, joita voisi sitten isompana lukea, kaikesta sellaisesta, mikä on oikeasti tärkeää..
Haluaisin matkustella, mutten taida enää jaksaa. Kovin kauas en ainakaan uskalla enää lähteä.
Yritin elää mahdollisimman normaalia elämää niin kauan kuin se oli mahdollista. Kävin töissä, reissattiin. Nyt olen taas sairauslomalla, lääkäri varovaisesti arveli, että ehkä vielä vuosi.
Luen lapsille, yritän ehtiä lukea kaikki ne kirjat, joista itse pidin lapsena. Muumeja, Astrid Lindgreniä, Uspenskia, Dahlia. Toivon, että lapset muistaisivat vielä isona, että äiti luki iltasatua. Lukisivatpa jonkun niistä kirjoista omille lapsilleen!
Laitan isomman lapsen kanssa ruokaa. Yritän opettaa ruoanlaittoa, lapsi onkin innostunut ja halukas tulemaan mukaan. Haluan kuvitella, että hän joskus isompana ajattelee tekevänsä kastikkeen kuten äiti opetti.
Yritän opettaa isompaa pyykkäämään ja siivoamaan.
Pitäisi ostaa hautajaisvaatteet valmiiksi. Vaikeaa kun ei teidä, ostaisiko ihan just sopivat vai kokoa isommat.
Pitäisi tehdä testamentti.
Haluaisin retkeillä lasten kanssa mutta olen aika väsynyt ja uuvun helposti. Jossain lähellä, jos olisi nuotiopaikka lyhyen kävelymatkan päässä parkkipaikalta, voisi vielä tänä syksynä käydä.
En ymmärrä, miten valmistan lapset tulevaan, miten jaksan käsitellä tätä asiaa heidän kanssaan. En ole vielä kertonut, etten enää parane. En jaksa enkä kestä.
Onneksi lapsilla on hyvä isä ja paljon läheisiä ihmisiä jotka pysyvät tärkeinä kuolemani jälkeenkin.
Mitä voin vielä tehdä?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin matkustella, mutten taida enää jaksaa. Kovin kauas en ainakaan uskalla enää lähteä.
Yritin elää mahdollisimman normaalia elämää niin kauan kuin se oli mahdollista. Kävin töissä, reissattiin. Nyt olen taas sairauslomalla, lääkäri varovaisesti arveli, että ehkä vielä vuosi.
Luen lapsille, yritän ehtiä lukea kaikki ne kirjat, joista itse pidin lapsena. Muumeja, Astrid Lindgreniä, Uspenskia, Dahlia. Toivon, että lapset muistaisivat vielä isona, että äiti luki iltasatua. Lukisivatpa jonkun niistä kirjoista omille lapsilleen!
Laitan isomman lapsen kanssa ruokaa. Yritän opettaa ruoanlaittoa, lapsi onkin innostunut ja halukas tulemaan mukaan. Haluan kuvitella, että hän joskus isompana ajattelee tekevänsä kastikkeen kuten äiti opetti.
Yritän opettaa isompaa pyykkäämään ja siivoamaan.
Pitäisi ostaa hautajaisvaatteet valmiiksi. Vaikeaa kun ei teidä, ostaisiko ihan just sopivat vai kokoa isommat.
Pitäisi tehdä testamentti.
Haluaisin retkeillä lasten kanssa mutta olen aika väsynyt ja uuvun helposti. Jossain lähellä, jos olisi nuotiopaikka lyhyen kävelymatkan päässä parkkipaikalta, voisi vielä tänä syksynä käydä.
En ymmärrä, miten valmistan lapset tulevaan, miten jaksan käsitellä tätä asiaa heidän kanssaan. En ole vielä kertonut, etten enää parane. En jaksa enkä kestä.
Onneksi lapsilla on hyvä isä ja paljon läheisiä ihmisiä jotka pysyvät tärkeinä kuolemani jälkeenkin.
Mitä voin vielä tehdä?
ap
nyt vaan nautit niistä loppuelämän päivistä. Ja ennenkaikkea otat huomioon ITSESI. Niin minäkin teen. Minulla tosin aikaa on ainakin oletettavasti muutama vuosi vielä ja toimintakyky nyt kohtuullinen. Ole rehellinen lapsille (minkä ikäisiä?) koska jos olet noin sairas niin lapset tajuavat kylä ettet ole kunnossa. Voimia!
Numero joku
kiitos sinulle tekstistäsi :) olen täysin samoja asioita itsekin tehnyt kuin sinä, vaatteet on lapselle vuodeksi eteenpäin, valokuvat laitettu, videot laitettu koneeelle, kuoleman jälkesiet toiveet kirjattu mm hautajasi järjestely.. vakuutukset on onneksi olleet kunnossa, rahaa olen säästänyt tilille ns pakollisiiin menoihin, lapsille on kirjoitellut ns päväkirjatyyliin asioita muistiin...jne jne
pahalta tuntuu, että meitä on niin monta nuorta äitiä kuolemassa...
mikä sairaus sinulla on ???
- uusinut sellainen ja jo ensimmäisellä "kierroksella" oli tiedossa, että uusiessaan syöpää ei enää voida parantaa. Nyt on menty ylläpitohoidoilla ja ns. pelattu aikaa mutta keinot alkaa olla käytetty eikä elimistö enää hoitoja kestä. Itselleni on ollut tärkeää, että kaikki mahdolliset hoitomuodot on kokeiltu tai selvitetty niiden soveltuvuus tilanteeseeni - en olisi valmis kuolemaan, jos olisi pienikin mahdollisuus kokeilla vielä jotain hoitoa.
Monta nuorta äitiä ja isää olen tavannut tämän sairauteni aikana - useita heitä sairaalan jälkeen saattohoitokodin päiväryhmässä. Siellä sitten pikku hiljaa väki vaihtuu... Mutta elämä jatkuu ja niin kauan nautitaan, kun voidaan. Itse olen siitä kiitollinen, että olen elämässäni saavuttanut kaiken haaveilemani: löysin elämäni rakkauden, saimme 4 ihanaa lasta, rakensimme unelmiemme kodin, minulla on hyvä työpaikka ja asema työyhteisössä. Olen saanut elää onnellisen elämän vaikka olisin toivonut sen vielä jatkuvan kauan ja näkeväni lastemme kasvavan... Minulla on ollut aikaa tähän valmistautua mutta silti tuntuu, että aika loppuu kesken ja kaikenlaista haluaisi vielä tehdä.
Voimia teille kaikille samassa tilanteessa oleville!
t. kohtalontoveri
Ostaisin halvemman talon vanhemmilleni ja lapsilleni jostain rauhallisesta paikasta. Lähtisin koko vuodeksi lasten, miehen ja vanhempieni kanssa reissaamaan ympäri maapalloa. Lennättäisin ystäväni jonnekin viikoksi lomalle, kaikki... :-)
Pidä edes päiväkirjaa.
Onneksi on valokuvia.
Koruni annan kummilapsilleni. Eivät ole arvokkaita mutta jospa niillä olisi tunnearvoa tytöille. Ovat jonkinlainen muisto kummistaan.
Kiitos sinulle numero joku/10
koska ennuste oli huono, noo vielä olen hengissä
olen halunnut tehdä muistoja lapsilleni, esim laatikkoon kerännyt heidän vauva ja vuosienvarrelta ihania muistoja, tehnyt kooste kuvakirjat heidän lapsuus vuosiltaan, kerännyt rahaa heidän tileille, koostanut vuosien videot digimuotoon, ja teen niistä vielä koosteen.. olen ostanut yllätyslahjoja vuosien , siis tulevien varrelle, olen kirjoittanut päiväkirjaa heille näistä vuosista, yritän päivittäin muistaa kertoa että rakastan heitä, olen yhdessä paljon heidän kanssa, vien kaikkilaale mm matkustellaan...
olen tehnyt kirjeen heille.... vaikeeta on hyvin paljon tehdä, mut muistoja, joita voisivat katsella sitten....