Lue keskustelun säännöt.
Masennus on asennekysymys!
19.04.2012 |
Soitin viime viikonloppuna, toissapäivänä ja eilen yhdelle vanhalle rakkaalle ystävälle. Ei vastannut puhelimeen. Laitoin pari tekstariakin, vikaan vastasi, että en jaksa, masentaa. Tuhannennet samanlaiset oharit! En ymmärrä miksi vaivauduin.
Olen itsekin sairastanut masennuksen, joten kyse ei ole siitä, että en ymmärtäisi. Päinvastoin ymmärsin, että meillä on älyttömän makee työporukka, joka on positiivinen ja kannustava sekä minulla on ihania positiivisia ihmisiä ympärilläni, joilla toki on. Olen myöskin käynyt vuoden terapian ja osaan välttää karikoita ja väsymystä. Jokaisen masentuneen pitäisi olla tarkkana, että ympärillä on hyviä ihmisiä.
Jos ei jaksa edes vanhojen rakkaiden ystävien kanssa nauraa ja itkeä, ei oikein voi muuta odottaakaan, kuin lisää surkeita päiviä ja lisää masennusta.
Nouskaa sängystä masentuneet. Askel kerrallaan ja pitäkää yhteyksiä muihin, vaikka se tuntuisikin rasittavalta. Hankkikaa ympärillenne iloisia ja avoimia ihmisiä.
Vihdoinkin tajuan, että oma asenne ratkaisee kaiken.
Kommentit (9)
kaikilla ei ole ystäviä ketkä soittaisi tai minne itse soittaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennuksesta voi vielä omin avuin yrittää pyristellä ylös eikä sekään yksinään onnistu, tarvitaan niitä ihania ihmisiä ympärille.
Mutta jos on todella masentunut ei sun aivot pelaa niin, että voisit ajatuksen voimalla parantaa itsesi. Kun ne ajatukset ei kykene positiiviseen ajatteluun. Semmoinen ero siinä on. Eli ei ole asennekysymys.
En ihmettele ettei kaveris halunnut sua nähdä, en haluais minäkään, enkä ole edes masentunut.
olet siis toipunut uupumuksesta. se ei nyt ole ihan sama kuin esimerkiksi vaikea masennus. Ihminen voi olla niin ahdistunut ettei pysty edes hengittämään. vasta kun on alkanut kunnolla toipua kykenee tuohon mistä puhut. vaikka olisitkin kokenut masennuksen ei se tee sinusta experttiä asiaan, kai sen myönnät? jokainen ihminen on erilainen kokonaisuus jolla on erilaisia vahvuuksia ja ominaisuuksia, jokainen yrittää toipua parhaansa mukaan, aina voimat eivät siihen riitä ja silloin itsemurhiakin tapahtuu..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itselleni tuli viime sykysnä masennusoireita (oli raskasta aikaa, teinitytön kanssa ongelmia), mutta huomasin ne heti, ja koska olen lukenut, ettei lääkkeet oikeasti auta, ajattelin selvitä tällä kertaa ilman.
Netistä luin masennuksen itsehoidosta ja sen perusteella aloitin syömään E-Epaa ja B-vitamiinia, ruokavalio minulla on muutenkin tervellinen ja ok. Jatkoin myös liikuntaharrastusta, vaikka välillä en millään olisi jaksanut, mutta pidin kiinni siitä, että päittäin kävin koiran kanssa pitkällä kävelyllä ja vähintään kahdesti viikossa jumpassa.
Yritin myös ajatella positiivisesti, tiesin nimittäin että kyseessä on ohimenevä juttu ja ettei tuo meidän teini edes ole pahimmasta päästä, joten mitään oikeaa hätää ei ollut.
Elämässä meni muutenkin oikein hyvin, olin aloittanut uudessa, mielenkiintoisessa työssä edellisenä keväänä, miehen kanssa meni hyvin jne.
Tytölle haimme apua ammattilaisilta ja itsekin kävimme siellä juttelemassa, ja työnkin ongelmat alkoi hellittää.
Masennukseni ei silti hellittänyt vaan paheni.
Yritin tavata ystäviä, vaikkei oikeastaan huvittanut, mutta esim. työpaikan pikkujouluissa ahdisti niin, etten saanut puhuttua kenellekään mitään. Töissä selvisin rutiinitehtävistä, mutta uusista asioista en jaksanut kiinnostua, vaikka työ oli uusi ja minulla olisi ollut paljon uutta, mielenkiintoista opittavaa.
Lopulta en enää jaksanut tavata ystäviä, en jaksanut käydä lounaalla työkavereiden kanssa vaan menin yksin, ja koko ajan järki sanoi, että minulla ei ole mitään ongelmia, kaikki on elämässä hyvin, miksi ihmeessä päässä pyörii itsetuhoisat ajatukset (en todellakaan edes halunnut tehdä itselle mitään, mutta mielikuvan tasolla sellaisia ajatuksia tuli koko ajan päähän).
Lopulta olin niin itkuinen, että hävetti, ja päätin antaa periksi. Menin lääkärille ja hain masennuslääkkeet. Parissa päivässä itkuisuus hävisi, parissa viikossa olo oli jo hyvä, ja nyt pari kuukautta lääkkeitä syöytäni ei masennuksesta ole jälkeäkään.
En tiedä, miksi näin on ja miksi lääkkeet auttaa minua noin paljon, mutta näin se vaan on. Positiivisella asenteella en päässyt eroon itsetuhoisista ajatuksista, jotka teki olon itkuiseksi ja ahdistuneeksi, mutta lääkkeiden avulla sellaiset ajatukset hävisi. Nyt ne tuntuu taas ihan omituisilta ajatuksilta.
masennuksesta voi vielä omin avuin yrittää pyristellä ylös eikä sekään yksinään onnistu, tarvitaan niitä ihania ihmisiä ympärille.
Mutta jos on todella masentunut ei sun aivot pelaa niin, että voisit ajatuksen voimalla parantaa itsesi. Kun ne ajatukset ei kykene positiiviseen ajatteluun. Semmoinen ero siinä on. Eli ei ole asennekysymys.
ja parhaimmillaan näkee jokaisessa (sellaisessa tosi ihanassakin) ihmisessä vihollisen, petturin tai muuten kaksinaamaisen tyypin. Ja ei mulla ei ole skitsofreniaa vaan olen maanis-depressiivinen. Kyllähän sitä tuolla maanisellla kaudella voisi pelastaa vaikka koko maailman sillä energialla ja ideoilla ja jestas sitä positiivisuuden määrää. (OT, mutta maanisella kaudella yleensä meikäläiset tappaa itsensä, siksi se tulee monelle yllätyksenä, kun maallikko luulee että "sehän oli jo parantunut")
Depiskaudella taas vain maataan sängyn pohjalla eikä haluta nähdä ketään tai mitään. Silloin ajatukset pyörivät vain negatiivisten asioitten ympärillä. Ajatus "tappaisinko itseni" tulee esiin aikalailla päivittäin, mutta voimat ei riitä siihenkään..
Itseäni ehkä hiukkasen ärsyttää että kaikkea alakuloisuutta sanotaan masennukseksi. No joo, onhan se sitä käytännössä mutta on aika perseestä alkaa väittämään että vakavassa depressiossa olevat ihmiset parantuvat "ottamalla itseään niskasta kiinni ja tapaamalla ihmisiä", siihen kun ei oikeasti riitä voimat silloin. Jos hengittäminen ei olisi automaattista, luultavasti depressiosta kärsivä lopettaisi senkin, koska ei vain jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuskin on ollu kovin vakava masennus.
jestas..
Oikeasti masentunut ei pysty tsemppaamalla paranemaan.