Miten saada poika innostumaan joukkuepeleistä? Kaverit hyljeksivät jo.

Ne ovat sellasia yksilöurheilijoita joukkueessa.

ovat omaa maatansa JA tarvitsevat todella kovan itsetunnon ja hermot ja/tai ovat muuten "omituisia".

Ero kentän suurimman sankarin ja roiston välillä on todella pieni ja harva kenttäpelaaja myöntää, että oli meidän maali vaan se johtui siitä imurista.

Kaikki eivät ole sellaisia, jotka innostuisivat joukkuelajeista, kuten oma poikani.



Aina voi yrittää houkutella mutta jos ei tuota tulosta, anna olla. Niin kauan kuin tilanne ei lasta häiritse, ei minusta tarvitse tehdä mitään. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni pojasta itsestään.

eikä minusta missään nimessä niihin pidä painostaa jos ei itseä kiinnosta. Usein nämä yksikölaji-ihmiset ovat niitä jotka ei niin kauheasti isosta kaveripiiristä piittaisikaan, omien polkujensa kulkijoita joille riittää yksi tai muutama samanhenkinen kaveri.

joukkuepeleihin osallistuminen ei toisi pojallesi kavereita. Ei kaikki pojat ja miehet pidä sellaisesta. Moni inhoaa niihin joskus liittyvää totista kilpailua ja väkivaltaa. Anna poikasi olla sellainen kuin on. Korkeintaan voitte perheenä pelailla ja rohkaista poikaa jos hänellä on jotain turhia pelkoja.

Lapsesi voisi saada kimmokkeen vapaamuotoisesta "hengailusta".

Lapseni ei innostu edes kaverien kanssa huvikseen pelaamaan vaikka sählyä pihalla. Olemme käyneet joskus perheenä kentällä vähän jalkapalloa potkimassa, mutta poikamme ei jaksa keskittyä siihen kuin hetkellisesti ja haluaa mieluummin esimerkiksi pyöräillä ja liikkua luonnossa. Joillekin kavereille taas tuntuu että ulkoilu = pelaamista. Samanhenkisiä poikia ei tunnu olevan samalla luokalla.

Ensimmäisenä te läheisimmät ihmiset=vanhemmat ja perhe voisivat hyväksyä pojan. Tämän jälkeen poika voi olla oma itsensä ja löytää sen oman paikkansa kaveripiirissä. Kaikkien ei tarvitse olla innostuneita joukkuelajeista, vaan voi tehdä jotain muuta tai osallistua muuten kavereiden kanssa oloon.



Et voi pakottaa poikaasi olemaan innostunut joukkuelajeista. Tosin voit jutella kuinka voi joskus kokeilla ja osallistua kavereiden iloksi, mutta samalla olisi hyvä viestiä myös että on ok olla eri asioista kiinnostunut.



Meillä on jo vanhempi poika joka on innostunut joukkuelajeista, mutta ei se ole kaveruuden mitta. Samanhenkisten kanssa viihtyy, mutta lojaalisuus ja toisen huomioon ottaminen ja yhteinen aaltopituus on kaveruudessa tärkeämpää. Poika harrastaa paria joukkuelajia omasta halustaan ja kyllähän ne treenit vievät aikaa. Harrastuksissa käy siksi kun tykkää lajeista, eikä siksi että joku toinenkin käy. Pidemmän päälle se kiinnostus lajiin näkyy kuitenkin siellä treeneissä ja harrastus pitäisi olla lapsen harrastus, eikä vanhemman toive.



Meillä löytyy myös vanhempi tyttö, joka ei tykkää yhtään joukkuelajeista, vaan on todella yksilöurheilija. Ainoa mitä olemme pyrkineet vaikuttamaan häneen on asennoituminen lajeihin/asioihin. Ei niitä joukkuelajeja tarvitse rakastaa, mutta kiva olisi joskus kokeilla ja osallistuakin. Vaikka tytön asenne joukkuelajeja kohtaan on kaikkea muuta kuin kovin positiivinen, niin silti hänen kaksi parasta ystäväänsä pelaavat joukkuelajia. Tyttömme ei ole jäänyt ystävyyden ulkopuolelle, vaikka ei käykään samoissa treeneissä ja tykkää samasta lajista.



Sen verran olen oppinut että lapsia voi tutustuttaa eri lajeihin ja tehdä niistä mukavia lapselle. Lajeja voi harrastaa perheen kanssa yhdessä kotona ja saada kipinää syttymään. Mutta jos se kipinä ei syty, niin ei sitä pakolla saa aikaan. Lapsetkin ovat yksilöitä ja heillä on oikeus olla erilaisia ja tykätä eri lajeista. Silti heillä on oikeus tuntea itsensä hyväksytyiksi.

Lapseni ei innostu edes kaverien kanssa huvikseen pelaamaan vaikka sählyä pihalla. Olemme käyneet joskus perheenä kentällä vähän jalkapalloa potkimassa, mutta poikamme ei jaksa keskittyä siihen kuin hetkellisesti ja haluaa mieluummin esimerkiksi pyöräillä ja liikkua luonnossa. Joillekin kavereille taas tuntuu että ulkoilu = pelaamista. Samanhenkisiä poikia ei tunnu olevan samalla luokalla.

Meillä poikajoukossa ollut yksi, joka ei tykkää pelata. On sitten ollut tuomari tai selostaja peleissä. Tai joskus ollut hetken maalissa.

Toisaalta jos pojista ei löydy samanhenkistä seuraa, niin voisiko sitä löytyä tytöistä. Tai olisiko sitä samanhenkistä seuraa sieltä lapsen omasta harrastuksesta.

Se pelaaminen tuntuu olevan kausiluonteista, kuten Suomen vuodenajatkin. Keväällä pelataan, kun ei ole lunta/jäätä enää maassa, vaan maa on sula. Keväällä ei ole vielä liian kuumakaan, kuten kesällä. Keväällä on myös useammin poutaa kuin syksyllä, jolloin vesisateessa pelailu ei ole kivaa.



Eli kun odotat kuukauden-pari, niin pahin peli-into lapsilla on laantunut ja sitten tulee uimakausi. Kesällä rannoilla poikasi on taas omassa elementissään ja kaveritouhuissa varmaankin mukana.



Toisaalta poikasi voisi olla aloittamassa uutta innostusta lapsille, joka meillä ainakin menee kuin häkä: Potkulautailu. Se on yksilölajia, mutta pojat harrastavat sitä yhdessä. Siihen on helppo päästä mukaan ja hyppyjen yms. myötä siitä saa riittävän haastavaa. Siitä vaan jotain telinettä rakentelemaan tai rampille käymään.



Talvella taas voi alkaa hiihtämään lätkän pelaamisen sijasta. Toisaalta voi myös totuttaa poikaa laskettelemaan/lumilautailemaan ja jos löytyy mäkeen kavereita, niin siellä on kiva käydä yhdessä.

mikset innosta poikaasi menemään harrastukseen, jossa tehdään yksin, mutta yhdessä? Esimerkiksi kesällä yleisurheilukouluun tai partioon.

Sitä se ei ole. Poikasi ei itse halua mennä mukaan niin ei silloin muut syrji. Kaikesta sitä jaksetaankin yrittää vääntää kiusaamista.



Oma poikani ei myöskään ole osallistunut joukkuelajeihin. Nyt kun kesä tulee voi sinun poiksi yhtäkkiä tykätäkkin muuten jostain, esim. seinäkoris jne.



meillä syynä ollut se, ettei osaa kunnolla pelien sääntöjä. Tiedän muitakin joilla sama ongelma. Ei huvita mennä kentälle mukaan mokailemaan. Meitä tässä auttoi opettaja kun asiasta kerroin. liikuntatunneilla harjoiteltiin sääntöjä ja se pikkuhiljaa auttoi. Uskalsi mennä mukaan koulussa näin pihapeleihin.



Nyt kolmannen loppupuolella alkanut pelata koulunjälkeen kavereiden kanssa sählyä ulkona. Voi vaikka lopulta mennä koulussakin mukaan..



Toiset lapset kehittyvät muutenkin myöhemmin ja voivat ihan leikkiä kun toiset jo isompina pelailevat ja kuljeskelevat.



Anna lapsellesi aikaa. Ei ole kiire mihinkään.



Ja sitä sosiaalisuutta saa ihan tarpeeksi jo koulussa, ei siihen lisäksi tarvita joukkuepelejä. Voi jopa olla liian raskasat jatkuva ryhmässä olo pienelle ja miksei isommallekkin.



Tässä muuten nähdään meidän vanhempien asenteet. Jos kyseessä olisi tyttö ei joukkuepelejä tuputettaisi ja ei epäiltäisi sosiaalisten kykyjen vähyyttä..

innostui jalkapallosta eskarin keväällä, siihen asti oli karsastanut melkeinpä kaikkea "fyysistä" leikkiä. Nykyisin haluaisi pelata jalkapalloa aina ja kaikkialla. Mutta ei heilläkään kaikki halua välitunneilla pelata. Sinänsä jännää, koska poika muuten on sellainen outo lintu ja yksinäinen kulkija, niin sitten joku jalkapallon pelaaminen on henki ja elämä. Hyvä juttu, koska se on hänelle se keino saavuttaa yhteisyyttä muiden kanssa. Mutta sinun pojallasi voi olla joku toinen keino. Poikani ei halua harrastaa mitään, eikä ole muuten erityisen sosiaalinen. Joskus tuntuu, että pojilla on aika ahtaat raamit olla "oikeanlainen poika". Sinun poikasi tilanne ei minusta kuulosta mitenkään huolestuttavalta.

Ne ovat sellasia yksilöurheilijoita joukkueessa.

On käytetty kokeilemassa kaikenlaisia joukkuelajeja, mutta kun ei kiinnosta yhtään niin ei kiinnosta. Vaikka me vanhemmat pelattaisiin poikaporukan mukana nuorempien sisarustensa kanssa, niin silti ei osallistu. Kuitenkin hänen parhaat kaverinsa ovat juuri niitä joukkuelajien harrastajia ja niiden toisenlaisten poikien kanssa ei juurikaan ole mitään yhteistä. Olen jo hyväksynyt tilanteen koska kavereita kuitenkin hänellä on muiden avujen vuoksi.

on kavereita ilmankin, jos on ollakseen.

Oma poika nyt 3. luokalla ja vasta tänä keväänä rohkaistui välitunneilla jalkapalloa muiden kanssa pelaamaan.



Hän on harrastanut "aina" myös jotain liikuntaa ja itse asiassa jääkiekkoa, muttei silti ole mennyt futikseen mukaan, vaikka on ehkä mieli tehnyt (vaihtoi koulua viime syksynä).



Ekalla ja tokalla osa pojista pelasi aina jalista välkillä, mutta loput haahuili porukalla, isoissa tai pienissä muuta. Kyselin itsekin silloin, että eikö tee mieli jalkapalloa mennä pelaamaan. Ei kiinnostanut.



Nyt uudessa koulussa osa pelasi myös joka välkällä jalkapalloa, osa teki aivan muuta, isommissa tai pienemmissä porukoissa.



En voi uskoa, että hyljeksittäisi vain siksi ettei ole jossain joukkuepelissä mukana. Paljon nuo pojat koulussa jotain vaan tekee kaksin tai kolminkin.



Sellainen uusi päänvaiva tuosta meidän mussukan jalkapalloinnostuksesta tuli, että housun polvet ovat aivan rikki ja takkikin huppua myöten ravassa. Lenkkarit menee myös pilalle.

Onneksi on kirppareilta varavaatteita :/

Mutta olen toki iloinen, kun hänellä on kivaa, joukkuepelissä tai ei.

puuhaa, kun olin hoitovapaalla pienimmän kanssa, kun poika oli ekalla ja tokalla. Puisto, jossa kävimme lähes päivittäin, sijaitsi koulun vieressä ja sieltä sitten tarkkailin lasten touhuja.

Poika tiesi toki, että olen usein siellä, muttei se häntä haitannut, eipä juuri kiinnostanutkaan ja yleensä ei minua omalta reuhaamiseltaan huomannutkaan.



Siellä meitä oli muutama muukin pikkukoululaisen äiti taaperoiden kanssa ja välimatkaa riittävästi koulun pihalle, jotteivät kohkaavat lapset ehtineet meihin huomiota kiinnittää ja me äiteet sitten silmä kovana saimme rauhassa kyylätä lasten touhuja.

Ihmiset ovat erilaisia. Toiset tykkäävät yksilölajeista (esim. minä). Supersosiaalisuuden ihannointi ei ole tervettä.