Mitä kuuluu hyvään ÄITI-TYTÄR-suhteeseen?

...lisäksi vielä: mistä tiedätte, että äitinne rakastaa teitä - mikä on ollut paras keino/kasvatustapa/toiminta tai teko, josta se on tullut ilmi?

koska tämä kiinnostaa muakin.

isin tyttö. Luki mun päiväkirjat, kirjeet jne. Mulla ei saanut olla omia mielipiteitä eikä mua kannustettu harrastuksiin. Huutaa ei saanut, äiti kylläkin huusi ja siivosi pari kertaa viikossa katosta lattiaan puhtaan talon. Ruokaa sai tarpeeksi ja ulkoilla piti. Veljeni saivat remmistä usein, jos eivät olleet esim. ajoissa syömässä, mä en saanut kertaakaan, mutta en koskaan ollut tottelematon.



Omille lapsilleni pidän tietyissä asioissa tiukat rajat, mutta monissa tosi löysät. Valikoin siis taisteluni. Yritän kannustaa heitä, en mollaa heidän ratkaisuistaan, tuen koululäksyissä, palkitsen hyvistä numeroista, osoitan olevani kiinnostunut lasteni asioista. Vaikka lapsi ei kertoisi mulle mitään, mutta halaun hänen tietävän, että mua kiinnostaa hän ja hänen asiansa. Mä myös ostan lapsilleni melkein mitä vain he haluavat ja he osaavat myös arvostaa sitä. Mä en saanut koskaan mitään ja kun sain, niin se oli joku halpaversio.

Mä olen aina ollut niin kateellinen parhaalle kaverilleni hänen äitisuhteestaan. Hän tuli vaikka keskellä yötä hakemaan kännistä kaveriani, hänen äidilleen pystyi puhumaan mitä vain eikä saanut koskaan mitään mittavia rangaistuksia. Kaveriani tuettiin juuri sellaisena kuin hän oli.

Oma äitini oli 16-vuotias kun synnyin. Suhde on ollut ihan hyvä aina, olitiin enemmän kuin siskokset. Nykyisin äitini on vaan muuttunut niin kovin herkäksi, että ikävistä asioista en juurikaan hänelle halua puhua. Soittelemme edelleen lähes päivittäin.

Oman tyttäreni sain yli kolmekymppisenä ja mielestäni meillä on hyvä suhde. Tytär on nyt 20. Olen aina pyrkinyt olemaan apuna ja turvana, en ole koskaan huutanut tai arvostellut tyttären vaatteita, ulkonäköä, kavereita ym. Pystymme keskustelemaan ihan kaikesta, mutta en tykkää udella hänen asioitaan - kertoo jos haluaa. En ole ikinä tutkinut tai penkonut tyttäreni tavaroita. Tärkeä kasvatusaseeni on ollut huumori; meillä on aina naurettu paljon ja pidetty hauskaa yhdessä, kepposteltu ja leikitty.



Ihana kommentti, jonka sain tytöltä taannoin "äiti, jos mulla on joku hätä tai ongelma niin mä soitan aina ekaks sulle, koska sä aina tiedät oikeat vastaukset ja osaat auttaa" ihan tuli tippa silmään.

Oma äitini oli 16-vuotias kun synnyin. Suhde on ollut ihan hyvä aina, olitiin enemmän kuin siskokset. Nykyisin äitini on vaan muuttunut niin kovin herkäksi, että ikävistä asioista en juurikaan hänelle halua puhua. Soittelemme edelleen lähes päivittäin.

Oman tyttäreni sain yli kolmekymppisenä ja mielestäni meillä on hyvä suhde. Tytär on nyt 20. Olen aina pyrkinyt olemaan apuna ja turvana, en ole koskaan huutanut tai arvostellut tyttären vaatteita, ulkonäköä, kavereita ym. Pystymme keskustelemaan ihan kaikesta, mutta en tykkää udella hänen asioitaan - kertoo jos haluaa. En ole ikinä tutkinut tai penkonut tyttäreni tavaroita. Tärkeä kasvatusaseeni on ollut huumori; meillä on aina naurettu paljon ja pidetty hauskaa yhdessä, kepposteltu ja leikitty.



Ihana kommentti, jonka sain tytöltä taannoin "äiti, jos mulla on joku hätä tai ongelma niin mä soitan aina ekaks sulle, koska sä aina tiedät oikeat vastaukset ja osaat auttaa" ihan tuli tippa silmään.

itse olen mielestäni hyvä äiti sillä kasvatusperiaatteeni on se että teen IHAN KAIKEN PÄINVASTOIN. Siis ihan kaiken.



Oma äitini oli vauvasta lähtien väkivaltainen minulle, tukkapöllyä, nipistelyä, lyömistä, potkimista. Ravisteli minua jo vauvana. Ei jaksanut vauva-arkea kuin 2 vkoa jonka jälkeen vei mummolle hoitoon. Sai hommattua täysipäivähoitopaikan kun olin 2 kk ikäinen, jolloin minut haettiin mummolasta ja heitettiin hoitopaikkaan. Kaikki viikonloput hoiti joko mummot tai milloin mikäkin sukulainen.



Äiti ei ole mikään juoppo, mutta hän vain halusi olla isän kanssa kahden ja hoitaa kotia. Hän oli ns. kulissiäiti eli aina halusi että muut kadehtivat häntä ja hänen kiiltävää kotiaan. Aina siivosi (monta kertaa viikossa) ja me lapset emme saaneet kodissa elää. Ei saanut leikkiä, nauraa, meluta, sotkea, hyvä että edes hengittää.



Äiti ei ikinä kiinnostunut elämästämme mitenkään, ei koskaan ottanut syliin, leikkinyt, halannut, ikinä ei sanonut että rakastaa. Häntä ei kiinnostanut meidän huolet, surut tai murheet, ei puuttunut mitenkään tilanteisiin jossa meillä lapsilla oli vaikeaa, rankkaa, tai meitä kiusattiin.



Sama tunnvammaisuus aikuisenakin, yhtään ei kiinnostanut lasten elämä, mitään tukea (henkistäkään) ei annettu. Saavutuksia haukuttiin, vähäteltiin, mitätöitiin ja kaikkea arvosteltiin ja kritisoitiin.



Kun sain lapsseni, äitini vetäytyi taka-alalle entistä enemmän ettei vain joudu näkemään vaivaa kitisevien räkänokkien kanssa. Ei ikinä tarjonnut apuaan eikä suostunut auttamaan edes kerran äärimmäisessä hädässä kun apua pyysin. Ei ikinä ole hoitanut lapsiani eikä käy kylässä, eikä halua meitä sinne kylään. Ei soita, lähetä korttia, ei lahjoja lapsille, ei mitään. Kylmä ja kalsea kuin pakastekalkkuna.



Joten nykyään välit ovat lähes poikki, en jaksa enää. Välit ovat sitä että äitini soittaa 2 kertaa vuodessa ja haukkuu minut. Haukkuu aina työpaikkani, koulutukseni, taloni, mieheni, lapseni. Kuuntelen vain passiivisena enkä jaksa edes enää puolustaa itseäni. Ihan sama.



Joten tällaiseksi äidiksi älä ala. Äitini tulee kokemaan kyllä yksinäisen vanhuuden kusivaipoissaan, sillä näiden kokemusten perusteella en todellakaan katso olevani velvoitettu huolehtimaan hänestä tai auttamaan häntä. Ei minunkaan hätäni, kärsimykseni, vaikeat tilanteeni tai lapsenikaan ole häntä ikinä kiinnostanut.



Joten, kun teen kaiken tismalleen päinvastoin kuin oma äitini, olen ainakin omalta osaltani päätynyt hyvään, onnelliseen ja rakastavaan äiti-lapsisuhteeseen omien lasteni kanssa. Tunnevammaisuuden voi katkaista, mutta vaatii toki kovasti työtä ja terapeutin apua.



AP; sinusta tulee varmsti hyvä äiti kun pohdit tällaisia asioita.

koska äiti sairastui vakavasti ollessani 3 v. ja joutui pitäksi aikaa sairaalaan, sen jälkeen oli pitkään kotona toipilaana eikä esim. voinut ottaa lapsia syliin. Tämä ilmeisesti aiheutti sen, että jotenkin varoin äitiä koko lapsuuteni ja olin ihan isin tyttö. Äiti antoi sen tapahtua, sittenkin kun oli parantunut, antoi esim. isän hemmotella minua eikä puuttunut passaamiseen mitenkään, vaikka joitakin ihmisiä sellaien voisi ärsyttää. Äiti sanoi myöhemmin, että ajatteli hemmottelun ja passaamisen tekevän hyvää, koska olin niin herkkä lapsi.



Murrosiässä, tai vähän sen jälkeen, suhteeni isään vähän heikkeni ja äitiin läheni. Äiti kannusti itsenäistymistäni, tuki oman asunnon löytämistä ja sinne muuttamista. Olin kuitenkin aina tervetullut myös vanhempien kotiin (jota kutsuin kodiksi, vaikka minulla olikin oma asunto), ja koska asuin lähellä, kävinkin siellä usein. Äidin kanssa kävimme myös usein yhdessä pitkillä kävelyillä ja juttelimme paljon, meistä tuli hyviä ystäviä.



Äiti on AINA tukenut ja kannustanut minua kaikessa, mitä olen tehnyt, niissäkin asioissa, jotka ei ehkä ole olleet ihan hänen mieleensä (toki lapsena ja murrosikäisenä minulla oli sääntöjä, osin aika tiukkojakin esim. kotiintuloajat, mutta muuten olen saanut itse aika vapaasti päättää, mitä teen). Äiti on aina ollut sitä mieltä, että jokaiselle on oikeus tehdä omat päätöksensä ja virheensä, ja he kyllä isän kanssa tukevat ja auttavat minua, jos joskus joudun vaikeuksiin. Ja näin he ovat ihan konkreettisesti tehneetkin.



Äidillä on ollut vaikea elämä enkä ihan kaikessa hänen toimintaansa ymmärrä/hyväksy. Jos hän ei olisi äitini, en välttämättä edes pitäisi hänestä kauheasti. Mutta äitinä hän on mielestäni ollut todella hyvä, aina ollut puolellani ja aina ymmärtänyt minua, olin sitten oikeassa tai väärässä. Ei hän sillä tavalla ole mustavalkoinen, ettei näkisi minun tekevän väärin, hän vain on sitä mieltä, että hänen tehtävänsä äitinä on ymmärtää ja tukea myös silloin, kun teen väärin.

joten nostan ketjua

te kenellä on hyvä ja lämmin suhde omaan äitiinsä. Itselläni ei tällaista kokemusta ole, niin kiinnostaa.



Ja että osaisi toimia toisin kuin oma äiti...

ei mitenkään kamalan läheiset siinä mielessä että minä en hänelle kauheasti avaudu esim. huolistani ihan siitä syystä etten turhaan häntä huolestuttaisi, on jo sen verran iäkäs että mitäs turhaan mammalle murheitaan vuodattaisi. Meillä on molemminpuolinen kunnioitus, emme riitele koskaan vaikka erimielisyyksiä olisikin.

Omille tyttärilleni (niitä on kolme) yritän olla huolehtiva ja oikeudenmukainen äiti, aikuinen vanhempi,en mikään ystävä tai kaveri, niitä heillä on muutenkin. Minusta liian läheinen suhde vanhempiin ei välttämättä ole hyvä asia, ainakin tällä palstalla saa vähän väliä lukea kun tyttäret valittavat äitinsä sotkeutuvan lastensa elämään tai syyllistävän lapsiaan milloin mistäkin... Kunnioitusta puolin ja toisin, tahdikkuutta.

Lapsena minulla ei ollut äitiini kovin läheinen suhde. Olin isän tyttö, ja kun välit isään menivät pilalle (alkoholismi), niin olin ei-kenenkään-tyttö. Veljeni olivat äidin poikia, siskoni äidin tyttö.



Lapsena koin äitini etäiseksi, ei kovin lämpimäksi tai rakastavaksi. Myös vaativaksi, minun odotettiin osaavan tehdä kaiken itse ja pärjäävän ihan kaikessa. Pärjäsinkin, kun oli pakko.



Äidissä oli myös hyviä puolia: rehellisyys, oikeudenmukaisuus, viisaus. Hän ei ole mustavalkoinen ihminen, osaa asettua toisen asemaan, näkee asiat eri näkökulmista. Luotti aina kovasti harkintakykyyni, tuki minua päätöksissäni.



Mitä suuremmaksi kasvoin, sitä enemmän äitiä arvostin. Teininä käytiin hyviä keskusteluja kaikesta maan ja taivaan väliltä ja näin lähennyimme toisiamme. Kärsivällisyyttä riitti, kun olin pitkään ahdistunut jostakin tietystä teemasta ja kehitin niistä riitaa. Äiti oli positiivinen ja monipuolisesti kiinnostunut maailmasta ympärillään. Aina sanottavaa vähän aiheeseen kuin aiheeseen.



Nyt aikuisena olemme hyvin läheiset, toistemme parhaat ystävät. Soitellaan paljon, puhutaan kaikesta. Äidiltä saa tukea mihin tahansa asiaan, ei tuomitse, ei pyri vaikuttamaan päätöksiini, löytää oikeat sanat, jos jokin surettaa. Äiti on kiinnostunut minusta ja lapsistani, autamme puolin ja toisin erilaisissa käytännön asioissa vahvuuksiemme mukaisesti.



Aikuisena olen ymmärtänyt paremmin myös niitä asioita, jotka lapsena äidissä tuntuivat pahalta - parisuhde oli hyvin vaikea, äidillä myös terveys kärsi ja vuosia hän taisi olla masentunut.



Jos jotain voisin äidissäni muuttaa, niin olisin kuitenkin toivonut, että hän ei olisi käsitellyt parisuhdeongelmiaan niin paljon minun kanssani kun olin teini. Nykyään välini ovat hyvät myös isän kanssa ja ymmärrän äidin ja isän ongelmia myös isän näkökulmasta. Äidin puheide perusteella kuva isästäni muodostui liiankin ikäväksi.

Ihana kommentti, jonka sain tytöltä taannoin "äiti, jos mulla on joku hätä tai ongelma niin mä soitan aina ekaks sulle, koska sä aina tiedät oikeat vastaukset ja osaat auttaa" ihan tuli tippa silmään.

mitään ongelmaa kertoa äidille. Häneltä ei saa apua, vaan pelkästään huokailua ja voivottelua ja ongelman paisuttelua mahdottomiin mittasuhteisiin. Itse asiassa hän löytää ongelmia sieltäkin missä niitä ei ole, eli joudun olemaan tarkkana sen suhteen mitä äidille voi sanoa.

ja laski mäkeä mun kanssa. Jotenkin tunneköyhä, en saanut tukea tai rajoja. Olen käynyt rankkaa elämänkoulua tuosta syystä,kun äidillinen lämpö jäi puuttumaan ja isä loisti poissaolollaan töitten vuoksi.

Oma äitini oli "poissaoleva". Oli äiti, mutta en esimerkiksi muista, että olisi koskaan pitänyt sylissä tai halannut. Teki ehkä joskus ruokaa (en muista sitäkään), makasi sohvalla ja katsoi tv:tä. Isäni vei harrastuksiin, elokuviin, kirjastoon jne. Äiti vain oli. Ja toisinaan asui toisessa kaupungissa, opiskelemassa vuosia.



Aikuistuttuani pidettiin yhteyttä sähköpostilla tai puhelimitsi kerran, pari vuoteen. Nähtiin saman verran. Ensimmäisen lapsenlapsensa synnyttyä kuvittelin äidin ehkä muuttuneen. Puhui kaikille tutuille, että on niin ihanaa, kun on pieni vauva, jota saa hoitaa ja helliä. Ajatuksissa ehkä. Ei tavannut sitä vauvaa kuin pari kertaa ensiimmäisten parin vuoden aikana. Sitten ei nähnyt seuraavaan pariin vuoteen ollenkaan. Nyt koululaisena näkee lasta sillon tällöin joskus. Harmittaa lapsen puolesta.



Itse olen luultavasti ihan yhtä "tiukka äiti", kuin omanikin oli. Komennan, toisinaan huudan. Pyydän kuitenkin anteeksi, otan syliin, pussaan, halaan, lohdutan. Teemme yhdessä asioita. Hölmöilemme. Toivon todella, että tytön tullessa isommaksi (tai aikuiseksi) pitäisi minua kuitenkin ihan kelpo äitinä. Vaikka en aina ole iloinen ja ihastuttava, toivon, että tyttö tietää, että aina olen rakastanut ja toivonut parastaan.