Miksi aikuiselle on tärkeää, että joku välitää hänestä?

Useimmat ihmiset ovat sellaisia että heille sosiaaliset suhteet ja muiden hyväksyntä ovat tärkeitä. Vähemmistössä ovat minunkaltaiseni hyvin itseriittoiset ja erakkomaiset henkilöt jotka eivät kaipaa ketään välittämään tai antamaan palautetta. Lapsenahan nämäkin tyypit toki kaipaavat välittämistä ja palautetta kasvaakseen terveiksi aikuisiksi.

erakko, vaikka ulospäin ihan sosiaalinen. Tarvitsen omaa aikaa ja tilaa aika paljon, mutta osa tuosta että oppi viihtymään yksin johtui siitä että lapsuudenperheen seurauksena läheisyys ei tuntunut kovin hyvältä ja palkitsevalta. JOKAINEN ihminen tarvitsee läheisyyttä ja toista ihmistä, jotkut ovat vaan kokeneet niin kovia ja vaurioituneet, että luulevat etteivät tarvitse.

ihmisen aivot rakentuvat niin, että joku välittävä ihminen on heille tärkeä ja että itsekin välittää jostakusta muusta. Tämä johtuu siitä, että ihminen on alunperin laumaeläin, eikä oikeasti selviä luonnossa yksin, vaan ainoastaan lauman jäsenenä. Aikanaan ne, jotka eivät tähän jonkun aivokemian virheen takia pystyneet, kuolivat kylmään ja nälkään ja saaliina.

ja se johtuu juuri lapsuudesta. Itse sain lapsena jo pärjätä omillani, hoitaa omat tarpeeni, lohduttaa omat suruni, liimata laastarit haavoihini, olla itseni tuki ja turva. Ongelmien ja huolien kohdatessa niistä piti selvitä aina itse, vanhemmat eivät ikinä auttaneet - päin vastoin vain vastoinkäymisissä ivasivat ja pilkkasivat, nauroivatkin.

Isäni on persoonallisuushäiriöinen, paljon vielä tavallisesta narsistista pahempi psykopaatti joka NAUTTI siitä että lapset kärsivät kipua, tuskaa ja hätää. Harjoitti myös järjetöntä henkistä ja fyysistä väkivaltaa.



Tällainen perusluottamuksen menetys lapsena on aiheuttanut sen että aikuisena en ikinä ole tarvinnut apua keneltäkään, en vaikka olisi mikä kriisi. Jo lapsena ehdollistuin siihen että itse on oman itsensä apu, ja muualta ei saa mitään muuta kuin lisää taakkaa kannettavaksi.



Tästä on todella vaikea opetella pois. Asian hyvä puoli on se että olen menestynyt hurjan hyvin työelämässä, koska en ole "kiitoksenkipeä" tai hae hyväksyntää keneltäkään. Mutta hinta on taas se että olen aina ollut ilman ystäviä (en tosin koe niin tarvitsevanikaan) ja joudun kovasti ponnistelemaan että en siirrä mitään tästä "liiasta itsenäisyydestä" omille lapsilleni taakaksi. Omat lapseni saavat olla avuttomia, tarvitsevia, ja heidän tarpeisiinsa vastataan!



Hyvin moni on vanhempiensa vammauttama, eli vähän kuin minä, varhainen vuorovaikutussuhde ei koskaan syntynyt, sitä kautta tuli turvaton kiinnittymismalli, ja perusturvattomuus johtaa yleensä joko täydelliseen riippuvuuteen toisista tai täydelliseen riippumattomuuteen ("itsellisyys"). Minulle kävi siis jälkimmäinen, ja voin sanoa että EN ole aivofysiologialtani terve, lapsuuden kaltoinkohtelun jäljiltä.



Terapia voi muuttaa asenteita, mutta ei fysiologisia aivojen muutoksia.

JOKAINEN ihminen tarvitsee läheisyyttä ja toista ihmistä, jotkut ovat vaan kokeneet niin kovia ja vaurioituneet, että luulevat etteivät tarvitse.

On ihan tunnettua että tietyt persoonallisuuden piirteet, jotka ovat pitkälle synnynnäisiä, tekevät sen että ihminen joko hakeutuu ihmisten seuraan ja kokee sen palkitsevaksi, tai ei kaipaa sitä juurikaan aikuisena. Useimmat ihmiset sijoittuvat keskivaiheille ääripäiden välillä ja kaipaavat seuraa keskimääräisesti, mutta ei ne ääripäätkään sairaita tai vammautuneita ole. Esim. introvertti jonka sosiaalisuus on alhainen ei yleensä kauheasti kaipaa toisten seuraa tai tukea ja jopa ahdistuu jos on pakko olla ihmisten seurassa paljon.

Minä olen semmoinen erakko ja olen oikein hyvästä kodista jossa sai paljon rakkautta ja läheisyyttä, enkä ole erityisen kovia ihmisten parissa jälkeenkäänpäin kokenut. Mulla tuntuu se tuki tulevan omasta sisältä enkä niinkään kaipaa sitä toisilta.

On ihan tunnettua että tietyt persoonallisuuden piirteet, jotka ovat pitkälle synnynnäisiä, tekevät sen että ihminen joko hakeutuu ihmisten seuraan ja kokee sen palkitsevaksi, tai ei kaipaa sitä juurikaan aikuisena. Useimmat ihmiset sijoittuvat keskivaiheille ääripäiden välillä ja kaipaavat seuraa keskimääräisesti, mutta ei ne ääripäätkään sairaita tai vammautuneita ole. Esim. introvertti jonka sosiaalisuus on alhainen ei yleensä kauheasti kaipaa toisten seuraa tai tukea ja jopa ahdistuu jos on pakko olla ihmisten seurassa paljon.

Minä olen semmoinen erakko ja olen oikein hyvästä kodista jossa sai paljon rakkautta ja läheisyyttä, enkä ole erityisen kovia ihmisten parissa jälkeenkäänpäin kokenut. Mulla tuntuu se tuki tulevan omasta sisältä enkä niinkään kaipaa sitä toisilta.

saa sitten ihmissuhteista mitään? Et pidä esim. keskustelusta tai vitsailusta jne? Ei siinä ole mitään vikaa, mäkään en tarvitse välttämättä varsinaista tukea toisilta (koska ihmiset yleensä ymmärtää minut ihan väärin ns. vakavissa itseäni koskevissa asioissa), mutta minusta on kuitenkin hauskaa keskustella yleensä asioista tai heittää läppää samanhenkisten ihmisten kanssa, enkä sellaista vuorovaikutusta saa itseltäni (tietenkään).

JOKAINEN ihminen tarvitsee läheisyyttä ja toista ihmistä, jotkut ovat vaan kokeneet niin kovia ja vaurioituneet, että luulevat etteivät tarvitse.

On ihan tunnettua että tietyt persoonallisuuden piirteet, jotka ovat pitkälle synnynnäisiä, tekevät sen että ihminen joko hakeutuu ihmisten seuraan ja kokee sen palkitsevaksi, tai ei kaipaa sitä juurikaan aikuisena. Useimmat ihmiset sijoittuvat keskivaiheille ääripäiden välillä ja kaipaavat seuraa keskimääräisesti, mutta ei ne ääripäätkään sairaita tai vammautuneita ole. Esim. introvertti jonka sosiaalisuus on alhainen ei yleensä kauheasti kaipaa toisten seuraa tai tukea ja jopa ahdistuu jos on pakko olla ihmisten seurassa paljon. Minä olen semmoinen erakko ja olen oikein hyvästä kodista jossa sai paljon rakkautta ja läheisyyttä, enkä ole erityisen kovia ihmisten parissa jälkeenkäänpäin kokenut. Mulla tuntuu se tuki tulevan omasta sisältä enkä niinkään kaipaa sitä toisilta.

Mutta kyllä ihmisellä on tarpeita (mikäli niitä ei oo murjottu) joiden takia hän tarvitsee toisia; ihokosketus, lohdutus-varsinkin kun jotain tosi kovaa tulee eteen, asioiden jakamisen tarve- ja vastaavasti toiset tarvitsevat samoja asioita sulta. Väitän, että vaikka onkin erilaisia luonteita, ihminen tarvitsee toista-jo kasvaakseen inhimillisyyteen- mutta tämä tarve voi vaurioitua niin ettei ihminen tiedä siitä itsekään ja silloin hän pyrkii selviytymään ja pärjäämään yksin. Mutta se ei ole tervettä ja esim. lapsille siitä on paljon haittaa.

ilman kykyä heikkouteen ihminen ei voi olla läheinen toisen kanssa tai kokea rakkautta. Jokainen on sisimmältään heikko, kaikki vaan eivät tunne sitä puolta itsestään ja ajattelevat etteivät tarvitse toisia. Eli rakkautta. Miksi elää jos ei ole rakkautta? Kun ei tiedä mitä rakkaus on, ajattelee ettei toisia tarvitse ja itse osaa, jaksaa, tietää, hallitsee kaiken. Ja jos joku on jotenkin puuttellinen eli heikko niin se on jotenkin pilalla oleva ihminen. Kun taas itse kaikessa rakkaudettomuudessaan on parempi. Kyseessä siis vakava häitiö. Ja tuttu tyyppi av;lla.

että lapsi, aikuinen ja vanhus haluaa ihmiskontaktia.

En kaipaa lähelleni ketään, joka välittäisi minusta. Enemmän yritän pitää etäisyyttä ihmisiin. On vapauttavaa olla yksin. Lapsuuteni perhe oli normaali ja vanhempani välittävät minusta edelleen. En osaa sanoa, onko se minulle tärkeää, sillä tapaan vanhempiani melko harvoin. Itse tietysti välitän omasta lapsestani. Mitä tämä todistaa?

etkö sitten saa sitten ihmissuhteista mitään? Et pidä esim. keskustelusta tai vitsailusta jne? Ei siinä ole mitään vikaa, mäkään en tarvitse välttämättä varsinaista tukea toisilta (koska ihmiset yleensä ymmärtää minut ihan väärin ns. vakavissa itseäni koskevissa asioissa), mutta minusta on kuitenkin hauskaa keskustella yleensä asioista tai heittää läppää samanhenkisten ihmisten kanssa, enkä sellaista vuorovaikutusta saa itseltäni (tietenkään).

Kyllä joskus harvoin nautin ihmisten seurastakin, mutta en varsinaisesti kaipaa sitä kovasti jos en sitä pitkiinkään aikoihin saa. Esim. nyt on viikkoja siitä kun olen viimeksi puhunut ihmisen kanssa muuta kuin kaupan kasalla tyyliin kiitos ja ole hyvä,enkä tunne itseäni yhtään yksinäiseksi tai ihmisiä kaipaavaksi. Ja tosiaan jos hyvääkin seuraa on liian usein niin se alkaa ahdistaa ja tunnen tarvitsevani tilaa, yksinoloa. Tämä on introverteille aika tyypillistä.

ilman kykyä heikkouteen ihminen ei voi olla läheinen toisen kanssa tai kokea rakkautta. Jokainen on sisimmältään heikko, kaikki vaan eivät tunne sitä puolta itsestään ja ajattelevat etteivät tarvitse toisia. Eli rakkautta. Miksi elää jos ei ole rakkautta? Kun ei tiedä mitä rakkaus on, ajattelee ettei toisia tarvitse ja itse osaa, jaksaa, tietää, hallitsee kaiken. Ja jos joku on jotenkin puuttellinen eli heikko niin se on jotenkin pilalla oleva ihminen. Kun taas itse kaikessa rakkaudettomuudessaan on parempi. Kyseessä siis vakava häitiö. Ja tuttu tyyppi av;lla.

Mä en tuohon usko vaikka Tommy Hellsten ja kumppaninsa moista mainostaa. Rakkautta minäkin, ääri-introverttina ja erakkona tarvitsen, mutta en vaan koe tarvitsevani sitä toisilta ihmisiltä. Koen saavani sitä luonnosta, itseltäni, itse asiassa pohjimmiltani olevani itse rakkautta olemukseltani. Ei minun tarvitse sitä muilta ihmisiltä saada.

Tuo "heikkous" taas, en toki luule osaavani kaikkea enkä halveksi ketään muitakaan. Ja toki erakkokin tarvitsee ihmisiä esim. jos hammasta särkee käyn kyllä hammaslääkärissä ja auton korjautan autohuoltamolla enkä tee itse. Mutta kyse tässä onkin sellaisesta tunnepohjaisesta tarpeesta, ei niinkään siitä tarviiko apua käytännön asioissa vai ei.

kukaan ei ole sanomassa ja arvostelemassa tekojani tai tapojani.



Anntaisin melkeinpä mitä vaan jos nyt saisin elää vaikka kaksi viikkoa aivan yksin.



Silti, vaikka suunattomasti tuosta nautinkin niin kaipaan välillä ihmistä joka pitää mua sylissä ja tekee mun kanssa jotain ihan vaan vaikka juttelee, onhan se äärettömän mukavaa kun kaverilta tulee joskus viesti ihan vaan muuten että mitä sulle kuuluu...

ilman kykyä heikkouteen ihminen ei voi olla läheinen toisen kanssa tai kokea rakkautta. Jokainen on sisimmältään heikko, kaikki vaan eivät tunne sitä puolta itsestään ja ajattelevat etteivät tarvitse toisia. Eli rakkautta. Miksi elää jos ei ole rakkautta? Kun ei tiedä mitä rakkaus on, ajattelee ettei toisia tarvitse ja itse osaa, jaksaa, tietää, hallitsee kaiken. Ja jos joku on jotenkin puuttellinen eli heikko niin se on jotenkin pilalla oleva ihminen. Kun taas itse kaikessa rakkaudettomuudessaan on parempi. Kyseessä siis vakava häitiö. Ja tuttu tyyppi av;lla.

Mä en tuohon usko vaikka Tommy Hellsten ja kumppaninsa moista mainostaa. Rakkautta minäkin, ääri-introverttina ja erakkona tarvitsen, mutta en vaan koe tarvitsevani sitä toisilta ihmisiltä. Koen saavani sitä luonnosta, itseltäni, itse asiassa pohjimmiltani olevani itse rakkautta olemukseltani. Ei minun tarvitse sitä muilta ihmisiltä saada. Tuo "heikkous" taas, en toki luule osaavani kaikkea enkä halveksi ketään muitakaan. Ja toki erakkokin tarvitsee ihmisiä esim. jos hammasta särkee käyn kyllä hammaslääkärissä ja auton korjautan autohuoltamolla enkä tee itse. Mutta kyse tässä onkin sellaisesta tunnepohjaisesta tarpeesta, ei niinkään siitä tarviiko apua käytännön asioissa vai ei.

Olet varmasti oikeassa itsesi suhteen, ihmiset lovat erilaisia ja se on arvo sinänsä. Itse pitkän tien kulkeneena uskon kuitenkin että ihmisellä on tietynlainen yhteinen pohja toisten kanssa ja sieltä kumpuaa juuri tuo heikkous ja toisten ihmisten kaipuu. Olen kokenut itse mitä tapahtuu kun se tie toisen ihmisen luo aukeaa. Miten pystyt kasvattamaan lapsesi jos sulla ei ole heihin tunneyhteyttä???

Henk.koht tykkään olla yksin. Kuten nytkin, lapset ovat ulkona kavereittensa kanssa (kouluikäisiä). Nautin olostani. Nyt tietty olen netissä, kohta laitan ruuan uuniin ja alan katsoa viikolla tallentamiani ohjelmia.



Muutama päivä sitten tapasin erään ohjaajan lapseni harrastuksesta, en ole nähnyt häntä aiemmin koska hän aloitti vasta nyt alkuvuodesta. Se vilpitön asenne, kiinnostus ja halu tehdä asiat kaikkien parhaaksi sävähdytti. Hän (myös nainen, siis) halasi vielä lähtiessäni. Siitä jäi mukava fiilis, sain tietää paljon enemmän kuin koko syksystä alkaneen harrastuskauden aikana yhteensä. Se oli mielestäni välittämistä.



Ja ihan normiperheestä siis tulen, ilman traumoja. Mutta tykkään elää juuri näin. Vanhempani asuvat suht' lähellä, ja minulla on muutama hyvä ystävä. Se riittää.

introvertit voivat kaivata ihan yhtä paljon ihmiskontaktia kuin ekstravertit (asiaa ei ole kunnolla tutkittu). Se mikä on erona heillä on että introvertit eivät nauti suurissa ihmisryhmissä olemisesta eivätkä uusien ihmisten tapaamisesta yhtä paljon kuin ekstravertit. He eivät myöskään puhu yhtä paljon eivätkä yritä dominoida tilanteita kuten ekstravertit. Introvertit voivat kuitenkin kaivata/tarvita tuttujen seuraa tai puolison seuraa ihan yhtä paljon kuin ekstravertit.

Eli siis, kokemuksesi on varmasti todellinen mutta ei välttämättä johdu introversiostasi vaan jostain muusta :)

JOKAINEN ihminen tarvitsee läheisyyttä ja toista ihmistä, jotkut ovat vaan kokeneet niin kovia ja vaurioituneet, että luulevat etteivät tarvitse.

On ihan tunnettua että tietyt persoonallisuuden piirteet, jotka ovat pitkälle synnynnäisiä, tekevät sen että ihminen joko hakeutuu ihmisten seuraan ja kokee sen palkitsevaksi, tai ei kaipaa sitä juurikaan aikuisena. Useimmat ihmiset sijoittuvat keskivaiheille ääripäiden välillä ja kaipaavat seuraa keskimääräisesti, mutta ei ne ääripäätkään sairaita tai vammautuneita ole. Esim. introvertti jonka sosiaalisuus on alhainen ei yleensä kauheasti kaipaa toisten seuraa tai tukea ja jopa ahdistuu jos on pakko olla ihmisten seurassa paljon.

Minä olen semmoinen erakko ja olen oikein hyvästä kodista jossa sai paljon rakkautta ja läheisyyttä, enkä ole erityisen kovia ihmisten parissa jälkeenkäänpäin kokenut. Mulla tuntuu se tuki tulevan omasta sisältä enkä niinkään kaipaa sitä toisilta.