Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden vanhempia ei vaan kiinnosta?
29.03.2012 |
Olen n. 30-vuotias nainen, lapsia ei ole. Vanhempiani ei ole mielestäni vuosiin juurikaan kiinnostanut minun kuulumiseni. Äitini soittaa n. parin viikon välein, kai koska niin vain kuuluu tehdä, ja käyn heillä n. kerran kuukaudessa. Juuri mikään minun elämässäni ei tosiaan ole heistä kauhean kiinnostavaa, kun taas aikuisen veljeni asioista he ovat hyvinkin kiinnostuneita. Monesti kun kyläilen vanhempieni luona, siellä puhutaankin lähinnä veljeni asioista. Huoh. Voiko tälle tilanteelle tehdä mitään? Vai pitääkö se vaan hyväksyä ja vierailla heillä sen verran kuin se on itselle hyväksi?
Kommentit (32)
heidän mielestään kiinnostava ihminen - ei sille mitään voi. Ei kai heillä enää ole mitään varsinaista velvollisuutta olla kiinnostuneita aikuisten lastensa elämästä. Oletko sinä kiinnostunut heidän elämästään? Et mainitse siitä mitään, ja ihmissuhteet nyt aina kuitenkin kulkevat kahteen suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ikävä kyllä on ihmisiä joille on antaminen ja auttaminen vain yksisuuntainen tie, omat vanhempani ovat juuri tällaisia. He ovat aina apua vaatineet (eivät siis pyytäneet vaan käskeneet) itselleen joka puolelta mutta vahingossakaan eivät ole auttaneet itse vastavuoroisesti ketään.
Vähän niinkuin sukupolvien auttamisketjua on ennen vanhaan auttanut toisiaan, niin tämän ketjunkin vanhempani saivat itsekkäästi hoidettua "kotiinpäin": he saivat aikanaan satojatuhansia tunteja lastenhoitoapua kun mummot, tädit ja muut hoitivat vanhempieni lapsia vähintään 20h viikossa ja loma-ajat vuorokaudet ympäriinsä. Vastavuoroisesti vanhempani eivät sitten auttaneet yhtään _ketään_. Eivät niitä omia vanhempiaan vanhuksina, jotka olisivat vanhuuden apua kaivanneet, eivätkä tietenkään omiakaan lapsenlapsiaan ole hoitaneet kertaakaan.
Tärkeintä on harrastaa ja - suoraan äitiä siteeratakseni - "elämme nyt itsellemme". (sivuhuomautus: tätä he ovat tehneet koko elämänsä eikä pelkästään nyt) :)
Jokaisella on siis oikeus auttaa tai olla auttamatta, mutta tosiaankaan ihmissuhteet eivät läheskään aina ole vastavuoroisia ja siksipä ei kannata AP:tä ainakaan syyttää asiasta. Itsekin olen tunnevammaisten vanhempien lapsi ja itse olen aina tehnyt kaikkeni miellytääkseni heitä - ilman tulosta.
Meillä sama tilanne, äiti soittelee parin viikon välein, käyn vanhemilla kuukauden tai parin välein, olen sinkkunainen 37 v. En todellakaan pidä tätä minään ongelmaa tai välinpitämättömyytenä. En ymmärrä miksi täytyisi tuon useammin pitää yhteyttä. Vanhemmat luottavat minuun ja tietävät että minulla menee hyvin ja osaan itse hoitaa asiani, ei ole tarvetta soitella usein. Eikä minulle mitään ihmeellistä tapahdukaan joten mitäpä mun elämästä olisi puhuttavaa kauheasti. Kun nähdään puhutaan jostain ajankohtaisista uutisista tai missä he ovat käyneet matkoilla tms.
Mun isääni ei vaan kiinnosta. Mulla onnekseni on äiti, joka on edes vähän ollut kiinnostunut minustakin. Mutta isä on juurikin tuollainen ap:n ja muiden kirjoittajien kuvaileva yksilö.
Isääni ovat kaikki aina runsain käsin auttaneet: on ollut auttavaiset vanhemmat, sisarukset ja sitten luonnollisesti me lapset, jotka isä onkin nähnyt ensisijaisesti jonkinlaisina hänen elämäänsä helpottavina työorjina. Kun on sitten ollut isän vuoro auttaa, hän on valikoinut paikat joissa sen tekee, aina omilla ehdoillaan. Esim. veljeäni hän auttaa, minua ja perhettäni ei ollenkaan. Ei missään.
Isääni ei vaan ollenkaan kiinnosta. Hän ei edes käy meillä koskaan kylässä, voitteko kuvitella! Äiti ainoana vanhempana käy. Olen viimevuosina alkanut pikkuhiljaa päästä irti siitä utopisesta kuvitelmasta, että voisin joskus vielä saada normaalin isä-tytärsuhteen. En sitä ikinä tule saamaan. Silti isä-hahmoa kaipaisin elämääni. Mistäköhän sen voisin saada? (Enkä nyt tarkoita Jumalaa tai mitään uskonnollista ylipäätään.)
= Ahne sukupolvi
Omat vanhemmat auttoivat heidän lapsiensa hoitamisessa, he eivät auta lastenlasten tai vanhempiensa hoitamisessa, eivätkä ole muutenkaan kiinnostuneet kuin omasta navastaan. Valitusta tulee kovaan ääneen kyllä.
Mistähän lie kasvaa tällainen tunnekylmyys ja itsekkyys?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pajamäen Oskun kirjan aiheesta joskus luinkin ja voin omien vanhempieni osalta sanoa, että se pitää täydellisesti paikkaansa!!
Ajatelkaa nyt: sodan nähnyt ja elänyt sukupolvi uudelleenrakensi Suomen ja säästi omaisuutensa uutteruudellaan ja säästäväisyydellään. Olivat äärimmäisen vaatimattomia ja tottuneet kovaan elämään. Auttoivat omia lapsiaan parhaimpansa mukaan. Kun nämä uhrautuvat tervaskannot sitten kuolivat, perivät nämä Hannu Hanhet kaiken. Juuri nämä samat, joiden mahdollisen opintolainan söi inflaatio, joilla oli koko työelämänsä ajan pedattuna varmat työpaikat, joiden ei tarvinnut peltätä tulevaisuutensa puolesta, ja joille oli taktisesti sumplittu mukavat eläkkeenkertymisprosentit ja -edut. Nyt perintöpussit taskussaan ei ole tietoakaan edellisen sukupolven säästäväisyydestä: pitäähän sitä päästä Teneriffalle vähintään kaksi kertaa vuodessa ja tietysti lumilomalle Lappiin kun kaikki muutkin tekevät niin.
Hyvin pedattu korkea eläke juoksee, että "Raimo Anterot" ja "Reijo Juhanit" voivat varmasti ostaa sen uuden MB:n aina parin vuoden välein. Hyvällä onnella kyykytetään vielä omia lapsia ja nuorempaa sukupolvea, eihän mummoilla ja papoilla ole tätä nykyä enää aikaa tai edes halua auttaa omia lapsiaan tai vaihtoehtoisesti hoitaa lapsenlapsiaan omien rientojensa vuoksi. Individualismi jyllää, ja mikäs sen jyllätessä, kun lainat on maksettu jo vuosikymmeniä sitten ja omaisuus kertyy tekemättä mitään.
= Ahne sukupolvi Omat vanhemmat auttoivat heidän lapsiensa hoitamisessa, he eivät auta lastenlasten tai vanhempiensa hoitamisessa, eivätkä ole muutenkaan kiinnostuneet kuin omasta navastaan. Valitusta tulee kovaan ääneen kyllä. Mistähän lie kasvaa tällainen tunnekylmyys ja itsekkyys?
Suuret ikäluokat sikisivät maalaiskylissä ja lähtivät sieltä kaupunkeihin. Aika harva otti vanhempansa mukanaan samaan kaksioon. Suurten ikäluokkien vanhemmat elävät edelleen siellä maalla, joten kumpi olisi parempi: yli 80 v mummo muuttaa kaupunkiin vai suuret ikäluokat palaa maalle.
Näin meidän kesken: nyt on menossa ensimmäinen sellainen äitisukupolvi, jota ei oma äiti ole hoitanut ja joka itse hoidattaa lapsensa muilla. Mihin sinusta olisi mummona, kun et ole kyennyt edes omia lapsiasi hoivaamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
välinpitämättömyys näkyy? Voisiko AP kertoa tarkemmin? Esim. kakkos vastaaja kuvaili hyvin, miten tämä välinpitämättömyys näkyy.
Tästä 70-luvun äitiydestä vielä vähän lisään. Ne 70-luvun äidit (oma äitini siis kuuluu tähän sakkiin) olivat kaikkein pahimpia lasten hyvinvoinnin kannalta, sillä äitiysloma oli 3kk josta 1kk ennen synnytystä ja 2kk synnytyksen jälkeen.
No minut laitettiin sukulaisiin hoitoon jo 2 vko iässä kun vanhemmat ei jaksaneet itkuista vauvaa. Hoitoon laitettiin sitten heti 2kk iässä kun äiti lähti töihin. Imettämisestä ei puhettakaan.
Äidin töihinpaluun jälkeen - jolloin olin täyttä päivää siis hoidossa jo noin vauvana - joka ikinen viikonloppu minut kärrättiin mummolaan. Eli kaikki viikonloputkin olin hoidossa. Samoin kesken vuotta vanhemmat kävivät monta kertaa 2vkon etelänmatkalla - tämäkin alkoi jo ihan pikkuvauvana - ja aina laitettiin tämä 2vko ajaksi mummolaan tai tätilään hoitoon.
Minulla ja äidilläni ei kehittynyt mitään perusturvallisuuden, luottamuksen tai varhaisen kiintymyksen tunteita, miten olisi voinutkaan kun äiti hoiti kaiken niin että pystyi olemaan mahdollisimman paljon erossa lapsestaan. Sanomattakin on selvää että aikuisiällä äitini on hylännyt minut täysin ja lapsenlapset eivät ole ikinä kiinnostaneet pätkääkään, ei ole koskaan tullut yhtään vierailua, lahjaa, tai soittoa lapsille.
Mutta, itse _tiedostan_ äitini vammaisuuden tunnetasolla ja teen kaiken toisin. Siis ihan kaiken! Oma kasvatusperiaatteeni on se että tee kaikki täysin päinvastoin kuin oma äiti teki. Ja se on toiminut hyvin. Olen imettänyt yli vuosikkaaksi, kotihoidanut kolmevuotiaaksi, sylittelen, sanon monta kertaa päivässä rakastavani, panostan siihen että lapsi voi luottaa minuun. Teen kaikkeni lapsen puolesta ja valitsen aina niin että mikä on lapsen parhaaksi.
Joten, kyllä 70-luvun tunnevamma-äidit tekivät meille karhunpalveluksen, mutta me voimme tietoisesti valita tekevämme TOISIN.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
välinpitämättömyys näkyy? Voisiko AP kertoa tarkemmin? Esim. kakkos vastaaja kuvaili hyvin, miten tämä välinpitämättömyys näkyy.
Olen esim. kertonut moneen kertaan, miten kurja ilmapiiri työpaikallani on. Äitini ei oikein haluaisi kuulla tällaisia ikäviä asioita minulta, ja yksi hänen kommenttinsa onkin ollut "onneksi minun työpaikallani ei ole tuollaista". Kuitenkin pitää veljeni vastoinkäymisiä hyvinkin isoina ja jaksaa tätä ymmärtää. Joskus kun olen yrittänyt puhua äidilleni meidän kahden välisestä huonosta suhteesta, on hän vain lähtenyt pois huoneesta. En väitä itsekään olevani täydellinen, mutta olen kuitenkin mielestäni yrittänyt kertoa asioistani ja kuunnella myös vanhempieni asioita. Toisena esimerkkinä, olen useasti yrittänyt kertoa jotain pientä ystävistäni, mutta äitini ei vaan jotenkin halua tietää yhtään mitään. Sen sijaan hän saattaa kysyä jostain yläasteaikaisesta kaveristani, että mitäs sille ja sille kuuluu, vaikka en olisi puhunut kyseisestä ihmisestä tai ollut tämän kanssa tekemisissä vuosikausiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...ei voi valita. Se on asia, joka vain on hyväksyttävä halusi tai ei. Vaikka omat vanhemmat kuinka käyttäytyisivät täysin eri lailla kuin mitä itse haluat vanhempana käyttäytyä tai verrattuna omiin arvoihisi, niin et sille todennäköisesti voi mitään. Niinpä asialla ei ainakaan kannata omaa elämäänsä pilata sitä liikaa murehtimalla.
Äitini vanhentuessa hän päätti jossain vaiheessa ettei hänen "kuulu" soittaa lapsilleen vaan soitit menee vain toisinpäin. Hän kyllä pitää kirjaa lasten soitoista. Tämä avuttomuuden teeskentely ja manipulointi vituttaa mua niin rankasti ettei tosikaan. Toki taustalla jo lapsuudesta asti hänen venkulointiaan.
Ei muuten eri luonteen piirteet parane tai jalostu kun ihminen vanhenee. Päinvastoin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuullostaa niin tutulta. Meillä kans soitot menee niin, että itse pitää soittaa (joskus yritän), marttyyria leikitään, jos ei soita. Elämän kriiseissä ei ole tukea herunut, lastenhoitoavusta puhumattakaan. Sinne päin pitäisi kyllä olla yölläkin hyppääässä, jos apua tarvitaan. Itsekäs, narsistinen sukupolvi.
Itse keskityn omiin lapsiin, meidän hyvinvointiin ja katkaisen tuollaisen tunnekylmän kierteen. Meillä lasten kanssa touhutaan, harrastetaan, katsotaan telkkaria yhdessä, eikä vaan ajeta penskoja keskenään päiväksi ulos tai käsketä omaan huoneeseen,
Vierailija kirjoitti:
välinpitämättömyys näkyy? Voisiko AP kertoa tarkemmin? Esim. kakkos vastaaja kuvaili hyvin, miten tämä välinpitämättömyys näkyy.
Kyllä minulle ainakin kävi selväksi, missä välinpitämättömyys näkyy. Vanhemmat eivät ole koskaan kiinnostuneita ap:n asioista ja kuulumisista, ja kun ap on käymässä, silloinkin puhutaan lähinnä veljen kuulumisista. He pitävät yhteyttä lähinnä koska on "pakko".
Jos itse olisin ap, en varmaankaan olisi tekemisissä vanhempieni kanssa kuin ns. pakollisina juhlapyhinä. He näyttävät pitävän ap:tä itsestäänselvyytenä, siksi olisi hyvä jos saisivat aiheen miettiä omaa suhtautumistaan lapseensa, joka minun mielestäni ei ole normaali. Muutoksen tulee lähteä vanhemmista itsestään, ap ei voi muuta tehdä kuin yrittää saada heidät "heräämään".
Oikeesti, onko tämmönen näin yleistä? Aiheuttaa kyllä melkoista surua tommonen. Toivottavasti teillä hylätyillä on muita ihmissuhteita, jotka edes vähän voisivat kompensoida moista tunnekylmyyttä. Kyllähän ihminen sentään vuorovaikuista tarvitsee, seuraa ja välittämistä.
Vierailija kirjoitti:
Pajamäen Oskun kirjan aiheesta joskus luinkin ja voin omien vanhempieni osalta sanoa, että se pitää täydellisesti paikkaansa!!
Ajatelkaa nyt: sodan nähnyt ja elänyt sukupolvi uudelleenrakensi Suomen ja säästi omaisuutensa uutteruudellaan ja säästäväisyydellään. Olivat äärimmäisen vaatimattomia ja tottuneet kovaan elämään. Auttoivat omia lapsiaan parhaimpansa mukaan. Kun nämä uhrautuvat tervaskannot sitten kuolivat, perivät nämä Hannu Hanhet kaiken. Juuri nämä samat, joiden mahdollisen opintolainan söi inflaatio, joilla oli koko työelämänsä ajan pedattuna varmat työpaikat, joiden ei tarvinnut peltätä tulevaisuutensa puolesta, ja joille oli taktisesti sumplittu mukavat eläkkeenkertymisprosentit ja -edut. Nyt perintöpussit taskussaan ei ole tietoakaan edellisen sukupolven säästäväisyydestä: pitäähän sitä päästä Teneriffalle vähintään kaksi kertaa vuodessa ja tietysti lumilomalle Lappiin kun kaikki muutkin tekevät niin.
Hyvin pedattu korkea eläke juoksee, että "Raimo Anterot" ja "Reijo Juhanit" voivat varmasti ostaa sen uuden MB:n aina parin vuoden välein. Hyvällä onnella kyykytetään vielä omia lapsia ja nuorempaa sukupolvea, eihän mummoilla ja papoilla ole tätä nykyä enää aikaa tai edes halua auttaa omia lapsiaan tai vaihtoehtoisesti hoitaa lapsenlapsiaan omien rientojensa vuoksi. Individualismi jyllää, ja mikäs sen jyllätessä, kun lainat on maksettu jo vuosikymmeniä sitten ja omaisuus kertyy tekemättä mitään.
Tämä, Ja nyt surutta kyykytetään nuorta sukupolvea nollasopimuksilla, työkokeiluilla ja ilmaistyöllä. Omista eduista ei jousteta pätkääkään.
Mun vanhemmat alkoi "välittää" vasta yritettyäni itsemurhaa noin vuosi sitten. Nyt kyllä kysellään kuulumisia ja pidetään yhteyttä... Yeah right.
omat vanhempani ovat samanlaisia. En oikein usko että välittivät minusta edes lapsena. Hoidattivat aina mummoilla, monta kertaa viikossa, viikonloput, lomat jne eli eivät itse oikein jaksaneet. Eivät koskaan kotoa muuttamisen jälkeen ole kiinnostuneet minusta mitenkään. Soitellaan ehkä kerran vuodessa. Ennen tapasimme kerta vuoteen, nyt emme enää sitäkään.
Lapsenlapset eivät muuttaneet tilannetta, tai no ehkä huonompaan suuntaan. Siis sillä tavalla että nyt eivät vanhingossakaan halua tulla käymään tai ottaa yhteyttä, luulevat ilmeisesti että keksisin pyytää heitä lastenvahdiksi (tätä en kyllä todellakaan tekisi!). Eivät halua nähdä yhtään vaivaa, eivät auta ikinä missään. Pari kertaa elämässäni on ollut todella suuri kriisi ja hätä, ja kaksi kertaa olen äärimmäisessä hädässä vanhemmiltani apua pyytänyt. Toisella kertaa lyötiin luuri korvaan ja toisella kertaa sanottiin että "me nyt vaan ei aiottu alkaa auttelemaan".
Sanomattakin on selvää että eivät ole käyneet lastenlastensa ristiäisissä, synttäreillä, jouluna tai muulloinkaan. Eivät ole ikinä lastenlasten kanssa leikkineet, viettäneet aikaa, saatikka sitten hoitaneet. Heitä ei vaan kiinnosta.
Asialle voi tehdä vain yhden asian (tämän opin terapian kautta). Heidän poissaolonsa pitää hyväksyä, ja lakata taistelemasta sitä vastaan. Tavallaan siis pitää tehdä surutyö siitä että on menettänyt vanhempansa tai heitä ei koskaan ollutkaan. Vähän niinkuin he olisivat kuolleet. Vaikea selittää mitä tarkoitan, kuulostaa niin tylyltä, mutta tarkoitan että katkaiset napanuoran, katkaiset tunnesiteet heihin, lakkaat odottamasta heiltä yhtään mitään, lakkaat toivomasta ja odottamasta että he muuttuisivat. Ja ennenkaikkea lakkaat itse yrittämästä. Minua loukkasi erityisen paljon se että yritin kaikkeni (soittelin, pyytelin kylään, lähetin kuvia ja lasten askarteluja, ostin lahjat jne) ja vastassa oli aina vain passiivinen kalseus.
Eli sanalla sanoen: luovuta. Sitten tee surutyö ja jätä heidät elämässäsi taka-alalle. Asia on toki suuri suru - niin minullekin on, kun lapsillani ei ole mummolaa - mutta surun kanssa oppii elämään ja elämään voi sitten aikanaan löytää muita ihania, korvaavia ihmissuhteita.