Muita, joiden vanhempia ei vaan kiinnosta?

Olen elänyt 4 vuotta ilman vanhempiani. Toisen lapsensa luona kyläilevät ja päinvastoin. Minä en onnistunut voittamaan heidän suosiotaan avioeron jälkeen. Aloin kai irtautua liikaa. Näillä mennään.

Mulla sisarukset ei välitä. Huomasin tämän, kun sain aivokasvaimen, olin paljon sairaana ja sisaret eivät käyneet katsomassa tai auttaneet vaan laittoivat tekstareita "harmillista, koeta pärjätä". Mulla ei ole miestä ja olen yksinhuoltaja, joten kyllä he tiesivät että olisin heitä tarvinnut ja sanoinkin sen - ei vaan kiinnostanut. Kuvaavasti näin hiljattain unta siskostani, siinä hän oli kuolemansairas. Itse jäin eloon, mutta menetin sisareni. Tätä on vaikea käsittää, koska vielä kun olin terve, niin siskoni viettivät kyllä aikaa kanssani.

Äitiäni ei koskaan ole kiinnostanut tekemiseni tai menemiseni, ei edes kun olin alakoulussa. Nyt kun olen 25-vuotias, emme pidä mitään yhteyttä, hän ei edes tiedä osoitettani, ainoastaan paikkakunnan missä asun. Ei ole koskaan soittanut minulle, ja jos itse olen yrittänyt soittaa, on maannut krapulassa eikä vastannut. Eikä tietenkään koskaan soittanut takaisin vaikka hätä olisi ollut millainen. Harmittaa jollain tasolla, ettei minulla ole koskaan ollut varsinaisesti äitiä, mutta olen asian kanssa sujut ja oppinut olemaan onnellinen näin. En kaipaa muutenkin niin persoonallisuushäiriöistä ihmistä elämääni. Isä on harmikseni kuollut, häntä sentään lastensa elämä kiinnosti.

On muuten sitä ikäluokkaa, että ekan lapsen teki 70-luvulla. Että monien teidän 70-luvulla syntyneiden kokemukset resonoi minuunkin, vaikka iltatähtenä myöhemmin synnyinkin.

Olen meidän perheen kolmas lapsi, ja aina ollut sellainen ns. ylimääräinen. En edes ymmärrä miksi vanhemmat halusivat vielä kolmannen lapsen, kun ei heitä ole koskaan juurikaan minun asiat kiinnostaneet. En saanut kouluikäisenä mitään apua läksyissä ja muissa kouluun liittyvissä asioissa, en mitään neuvoja peruskoulun jälkeisiin opintoihin. Vaikka olimme ihan normaali keskiluokkainen perhe en koskaan saanut mitään omia tavaroita yms. vaan kaikki oli sisarusten vanhaa. Nykyään kierrätys on in, mutta 80-luvulla veljen vanhat sukset ja monot aiheuttivat lähinnä noloja tilanteita ja kiusaamista.

Vanhempani erosivat kun olin ala-asteella. Sen jälkeen varsinkin tunnuin olevan oikea riesa molemmille. Isommat sisarukset pärjäsivät jo omillaan, mutta minua heiteltiin vanhemmalta toiselle. Kun jäin asumaan äidin luokse isä ei enää pitänyt juuri yhtään yhteyttä. On kuitenkin nykyään säännöllisesti yhteydessä isompiin sisaruksiini ja ihmettelee miksi en koskaan soita. En oikein tunne koko ihmistä ja kun päällimmäisenä on tunne että minusta haluttiin eroon, niin miksi soittaisin? Äitini taas on tätä koulukuntaa, jonka mielestä lasten pitää (aikuisenakin) käydä säännöllisesti vanhempien luona, mutta ei hänkään ole minun elämästäni millään lailla kiinnostunut. Hädin tuskin tietää mitä teen työkseni, eikä edes onnitellut kun sain vakituisen työpaikan. Lapsenlapsistaan on kyllä kiinnostunut, eli jotain positiivista kuitenkin. Harrastaa juuri tuota kun jollain aikaisemmallakin vastaajalla, eli ei ole kiinnostunut mistään mikä kuuluu elämääni tällä hetkellä, mutta saattaa kysellä lapsuudenajan kavereistani vaikka en ole ollut heihin yhteydessä vuosiin.

Nyt kun tämän kirjoitti tähän, tuntuu itsestäkin todella karulta. Että miten voi olla tuollaiset vanhemmat. Olenkin tehnyt henkistä pesäeroa jo vuosia ja tietyllä tavalla hyväksynyt sen, että tämä oli minun kohtaloni. Omille lapsilleni pyrin olemaan erilainen, läsnäoleva vanhempi, joka välittää ja on kiinnostunut omista lapsistaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen meidän perheen kolmas lapsi, ja aina ollut sellainen ns. ylimääräinen. En edes ymmärrä miksi vanhemmat halusivat vielä kolmannen lapsen, kun ei heitä ole koskaan juurikaan minun asiat kiinnostaneet. En saanut kouluikäisenä mitään apua läksyissä ja muissa kouluun liittyvissä asioissa, en mitään neuvoja peruskoulun jälkeisiin opintoihin. Vaikka olimme ihan normaali keskiluokkainen perhe en koskaan saanut mitään omia tavaroita yms. vaan kaikki oli sisarusten vanhaa. Nykyään kierrätys on in, mutta 80-luvulla veljen vanhat sukset ja monot aiheuttivat lähinnä noloja tilanteita ja kiusaamista.

Vanhempani erosivat kun olin ala-asteella. Sen jälkeen varsinkin tunnuin olevan oikea riesa molemmille. Isommat sisarukset pärjäsivät jo omillaan, mutta minua heiteltiin vanhemmalta toiselle. Kun jäin asumaan äidin luokse isä ei enää pitänyt juuri yhtään yhteyttä. On kuitenkin nykyään säännöllisesti yhteydessä isompiin sisaruksiini ja ihmettelee miksi en koskaan soita. En oikein tunne koko ihmistä ja kun päällimmäisenä on tunne että minusta haluttiin eroon, niin miksi soittaisin? Äitini taas on tätä koulukuntaa, jonka mielestä lasten pitää (aikuisenakin) käydä säännöllisesti vanhempien luona, mutta ei hänkään ole minun elämästäni millään lailla kiinnostunut. Hädin tuskin tietää mitä teen työkseni, eikä edes onnitellut kun sain vakituisen työpaikan. Lapsenlapsistaan on kyllä kiinnostunut, eli jotain positiivista kuitenkin. Harrastaa juuri tuota kun jollain aikaisemmallakin vastaajalla, eli ei ole kiinnostunut mistään mikä kuuluu elämääni tällä hetkellä, mutta saattaa kysellä lapsuudenajan kavereistani vaikka en ole ollut heihin yhteydessä vuosiin.

Nyt kun tämän kirjoitti tähän, tuntuu itsestäkin todella karulta. Että miten voi olla tuollaiset vanhemmat. Olenkin tehnyt henkistä pesäeroa jo vuosia ja tietyllä tavalla hyväksynyt sen, että tämä oli minun kohtaloni. Omille lapsilleni pyrin olemaan erilainen, läsnäoleva vanhempi, joka välittää ja on kiinnostunut omista lapsistaan.

Omat lapsesi hylkäävät sinut.

Olet ns takertuva äiti....yrität saada rakkautta omilta lapsiltasi..

Kohta olet kuitenkin yksin..kukaan ei tuu katsomaan ..

Tyhmä

Vierailija kirjoitti:

Olen meidän perheen kolmas lapsi, ja aina ollut sellainen ns. ylimääräinen. En edes ymmärrä miksi vanhemmat halusivat vielä kolmannen lapsen, kun ei heitä ole koskaan juurikaan minun asiat kiinnostaneet. En saanut kouluikäisenä mitään apua läksyissä ja muissa kouluun liittyvissä asioissa, en mitään neuvoja peruskoulun jälkeisiin opintoihin. Vaikka olimme ihan normaali keskiluokkainen perhe en koskaan saanut mitään omia tavaroita yms. vaan kaikki oli sisarusten vanhaa. Nykyään kierrätys on in, mutta 80-luvulla veljen vanhat sukset ja monot aiheuttivat lähinnä noloja tilanteita ja kiusaamista.

Vanhempani erosivat kun olin ala-asteella. Sen jälkeen varsinkin tunnuin olevan oikea riesa molemmille. Isommat sisarukset pärjäsivät jo omillaan, mutta minua heiteltiin vanhemmalta toiselle. Kun jäin asumaan äidin luokse isä ei enää pitänyt juuri yhtään yhteyttä. On kuitenkin nykyään säännöllisesti yhteydessä isompiin sisaruksiini ja ihmettelee miksi en koskaan soita. En oikein tunne koko ihmistä ja kun päällimmäisenä on tunne että minusta haluttiin eroon, niin miksi soittaisin? Äitini taas on tätä koulukuntaa, jonka mielestä lasten pitää (aikuisenakin) käydä säännöllisesti vanhempien luona, mutta ei hänkään ole minun elämästäni millään lailla kiinnostunut. Hädin tuskin tietää mitä teen työkseni, eikä edes onnitellut kun sain vakituisen työpaikan. Lapsenlapsistaan on kyllä kiinnostunut, eli jotain positiivista kuitenkin. Harrastaa juuri tuota kun jollain aikaisemmallakin vastaajalla, eli ei ole kiinnostunut mistään mikä kuuluu elämääni tällä hetkellä, mutta saattaa kysellä lapsuudenajan kavereistani vaikka en ole ollut heihin yhteydessä vuosiin.

Nyt kun tämän kirjoitti tähän, tuntuu itsestäkin todella karulta. Että miten voi olla tuollaiset vanhemmat. Olenkin tehnyt henkistä pesäeroa jo vuosia ja tietyllä tavalla hyväksynyt sen, että tämä oli minun kohtaloni. Omille lapsilleni pyrin olemaan erilainen, läsnäoleva vanhempi, joka välittää ja on kiinnostunut omista lapsistaan.

"Olin jo vuosia omassa praktiikassani kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein naispotilaani kertoivat joutuneensa oman äitisä taholta kokemaan karua ja suorastaan emotionaaliseen hylkäämisen verrattavissa olevaa moitiskelua ja piittaamattomuutta.

Sellaista nähtiin tapahtuvan ei yksin lapsen ollessa pieni, vaan myöhemminkin, jatkuvasti, pitkälle aikuisikään saakka.

Tämä havainto toistui niin tiheästi, että aloin mielessäni kutsua näitä potilaitani ""äitivammaisiksi""

Vierailija kirjoitti:

Olen meidän perheen kolmas lapsi, ja aina ollut sellainen ns. ylimääräinen. En edes ymmärrä miksi vanhemmat halusivat vielä kolmannen lapsen, kun ei heitä ole koskaan juurikaan minun asiat kiinnostaneet. En saanut kouluikäisenä mitään apua läksyissä ja muissa kouluun liittyvissä asioissa, en mitään neuvoja peruskoulun jälkeisiin opintoihin. Vaikka olimme ihan normaali keskiluokkainen perhe en koskaan saanut mitään omia tavaroita yms. vaan kaikki oli sisarusten vanhaa. Nykyään kierrätys on in, mutta 80-luvulla veljen vanhat sukset ja monot aiheuttivat lähinnä noloja tilanteita ja kiusaamista.

Vanhempani erosivat kun olin ala-asteella. Sen jälkeen varsinkin tunnuin olevan oikea riesa molemmille. Isommat sisarukset pärjäsivät jo omillaan, mutta minua heiteltiin vanhemmalta toiselle. Kun jäin asumaan äidin luokse isä ei enää pitänyt juuri yhtään yhteyttä. On kuitenkin nykyään säännöllisesti yhteydessä isompiin sisaruksiini ja ihmettelee miksi en koskaan soita. En oikein tunne koko ihmistä ja kun päällimmäisenä on tunne että minusta haluttiin eroon, niin miksi soittaisin? Äitini taas on tätä koulukuntaa, jonka mielestä lasten pitää (aikuisenakin) käydä säännöllisesti vanhempien luona, mutta ei hänkään ole minun elämästäni millään lailla kiinnostunut. Hädin tuskin tietää mitä teen työkseni, eikä edes onnitellut kun sain vakituisen työpaikan. Lapsenlapsistaan on kyllä kiinnostunut, eli jotain positiivista kuitenkin. Harrastaa juuri tuota kun jollain aikaisemmallakin vastaajalla, eli ei ole kiinnostunut mistään mikä kuuluu elämääni tällä hetkellä, mutta saattaa kysellä lapsuudenajan kavereistani vaikka en ole ollut heihin yhteydessä vuosiin.

Nyt kun tämän kirjoitti tähän, tuntuu itsestäkin todella karulta. Että miten voi olla tuollaiset vanhemmat. Olenkin tehnyt henkistä pesäeroa jo vuosia ja tietyllä tavalla hyväksynyt sen, että tämä oli minun kohtaloni. Omille lapsilleni pyrin olemaan erilainen, läsnäoleva vanhempi, joka välittää ja on kiinnostunut omista lapsistaan.

Yritän hahmotella, mitkä seikat olisivat luonteenomaisimpia äitivammasiten tragediassa. Pelkistän havaintoni kolmeen piirteeseen, kolmeen painajaiseen, jotka varjostivat heidän elämäänsä:

Itseluottamus ja omanarvontunne on pysyvästi vaurioitunut, ""En anasaite itselleni mitään hyvää"" , ""Minun ei ole lupa olla onnellinen"", ""Ei minusta ole siihen, eikä sellaisiin tehtäviin"". ""Ei kukaan voi minua rakastaa"".

Mielen taustalla on ärtyisän, vihaisen ja usein pilkallisen moitteen pelko. ""Pelkään jatkuvasti, niin mieletöntä, kuin se onkin:- Mitä äiti sanoo!""

Omaleimainen, pysyvä surunkaltainen alakuloisuus. ""Olen jäänyt vaille jotain tärkeätä elämässä, jotain sellaista mikä on auttamattomasti ohi ja jota koskaan en voi saada.

SE on kuin tienvarrelle peruuttamattomasti jäänyt kaunis rakennus, jonne olisin ehkä voinut päästä asumaan, jos minua ei olisi estetty"".

ehkä rakkaus on illuusio. ehkä se mitä kutsumme rakkaudeksi, onkin jotain tarvitsevuuden kokemusta ja kun lapsi kasvaa vanhemmaksi sitä ei voi hallita ja silloin se tarvitsevuuden kokemus vähenee ja se niinsanottu rakkauskin katoaa.

Vierailija kirjoitti:

ehkä rakkaus on illuusio. ehkä se mitä kutsumme rakkaudeksi, onkin jotain tarvitsevuuden kokemusta ja kun lapsi kasvaa vanhemmaksi sitä ei voi hallita ja silloin se tarvitsevuuden kokemus vähenee ja se niinsanottu rakkauskin katoaa.

Jos lemmikit voisivat puhua..niin meillä ei olisi koiran koiraa

Sama juttu. Vanhemmilla täytyy jatkuvasti käydä, itse eivät käy. Siskoni sama ongelma vanhempiin yhteydenpidossa. Käyn vain 1 krt vko siellä, ja max 1h, sitten menen pois. Vaikka useammin pyydetään, niin käyn 1krt vko. Katsovat kumminkin televisiota...... kun on vieraita. Täysin poissaolevia.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat alkoi "välittää" vasta yritettyäni itsemurhaa noin vuosi sitten. Nyt kyllä kysellään kuulumisia ja pidetään yhteyttä... Yeah right.

Kivahan se on et sitten heräsivät ja selkeästi yrittävät. Omani totesivat vaan että ”jaa”. Sitä ennen olin itkien pyytänyt apua koska olin niin loppu ja puhuin että mietin päivittäin itsemurhaa, tähän äitini sanoi naureskellen ”joo sellasta se kuule on pienten lasten kanssa”

Ei ole aktiivinen keskustelu enää, mutta kun nyt satuin tänne, nostan tätä kysyen: onko kellään kokemusta, että vanhemmat (tai toinen niistä) eivät ole kunnolla läsnä tai kiinnostuneista mutta silti haluavat kontrolloida vielä aikuisenkin lapsen elämää? Itselläni on tällainen tilanne. Äitini on todella poissaoleva; hän ei kuuntele minua eikä kysele asioistani. Tämä näkyy esimerkiksi ihan konkreettisissa keskustelutilanteissa, kun saatan puhua hänelle ja hän ei vastaa yhtään mitään. On siis täysin hiljaa. Toisinaan kysyn, että kuunteliko hän minua tai mitä äsken sanoin, ja hän ei osaa sanoa mitään - koska ei ole kuunnellut. Ihan kuin seinille puhuisi. Mutta tämä näkyy myös pidemmällä aikavälillä siten, että äiti ei muista, mitä olemme joskus aiemmin puhuneet. Saan todella usein muistuttaa häntä siitä, että olen jo kertonut jostain asiasta. (Muistisairaudesta ei kuitenkaan ole kyse.) Keskusteluissa hän usein myös alkaa puhua päälle omia tai sisarusteni asioita. Lisäksi: jos juttelumme keskeytyy jostain syystä, vaikka puhelimen soimisen vuoksi, hän ei koskaan palaa asiaan, vaikka olisin ollut kertomassa kuinka tärkeistä asioista hyvänsä. Hän ei myöskään koskaan näytä miettivän asioitani silloin, kun emme näe. Ihmissuhteissahan on todella normaalia, että varsinkin jos toinen on kertonut jotain suurta ja/tai ikävää, sitä jäädään miettimään itsekseen ja palataan asiaan sitten, kun ollaan taas yhteyksissä. Äitini ei ole koskaan sanonut mitään sen tyylistä kuin "jäin miettimään sitä mitä sanoit".

 

Äitisuhteeni muistuttaa siis monelta osin muitakin keskustelussa esiteltyjä lapsen ja vanhemman suhteita. Erona on kuitenkin se, että vaikka äitini ei ole kunnolla kiinnostunut minusta, hän haluaa silti olla todella iso osa elämääni. Hän esimerkiksi soittelee ja pyytää kylään erittäin usein. Hänen käytöksessään on myös kontrolloivia piirteitä: vaikka tunnen tulevani ohitetuksi keskusteluissamme, hänellä on kuitenkin vahvahkot mielipiteet siitä, miten minun tulisi elämääni elää. Hän esimerkiksi saattaa puuttua työnhakuuni ja jopa ulkonäkööni. En tiedä, kuulostaako tämä jollekin kiinnostuksen osoitukselta, mutta itse en osaa nähdä esimerkiksi "ei sinun kannata töitä hakea, lepäile nyt vaan" tai "tuollainen hiustyyli ei sovi sinulle" -tyylisiä kommentteja ainakaan hyvänä kiinnostuksena.

Epäilen, että äidissäni on läheisriippuvaisia piirteitä. Kuitenkin se, että hän samanaikaisesti haluaa tunkeutua elämääni mutta ei silti ole aidosti kiinnostunut kokemuksistani ja ajatuksistani, tuntuu ahdistavalta ja surulliselta. En sitten tiedä, tuntuisiko helpommalta vai päinvastoin vielä kamalammalta, jos hän olisi välinpitämätön kaiken suhteen niin kuin monen muun kuvailemat vanhemmat. Että hän ei esimerkiksi soittelisi tai haluaisi nähdä, kun ei kuitenkaan ole kunnolla läsnä. Tällainen ristiriita tuntuu kyllä inhottavalta, mutta vaikea sanoa, olisiko täysi hiljaisuus sitten siedettävämpää.

Onko kellään kokemusta tällaisestä kontrolloivasta mutta muuten vain vähäistä kiinnostusta osoittavasta vanhemmasta? Miten olette asian kanssa toimineet?