Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
On järkyttävän musertavaa pettyä itseensä äitinä
15.02.2012 |
Äitiys on kuitenkin ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä elämässäni tulen tekemään.
Inhoan sitä, etten ole sellainen äiti, kun haluaisin olla. Mulla ei aina oo siihen tarpeeksi kiinnostusta, itsehillintää eikä tahtoa. On masentavaa ja musertavaa, kun olen äitinä(kin) itsekäs, räiskähtelevä, äkäinen, omissa oloissani viihtyvä, epäreilu, lapsellinen, ja muutamana erittäin huonona hetkenä vuosia sitten olin myös väkivaltainenkin. Sitä kadun todella, todella syvästi. Toivon, ettei lapseni muista siitä mitään. En mä nyt ketään ole "pahasti hakannut" onneksi, mutta läpsin muutamia kertoja lujasti parivuotiasta lastani karjuen samalla todella mielipuolisesti kirosanoja sentin päästä hänen naamastaan. Lapsi oli todella hädissään ja peloissaan, enkä yhtään ihmettele sitä.
Kamalinta oli, kun huomasin että tässä hädässäänkin lapsen ensireaktio oli pyrkiä syliini! Minun, joka juuri häntä satutin ja huusin pahasti.
Nää on ihan hirveitä asioita. Olen todella pettynyt itseeni äitinä. En olisi ennen lapsiani ikinä uskonut, että kykenen tuollaiseen.
Pidin itseäni rauhallisena ja hyvänäkin ihmisenä ennen kuin minusta tuli äiti. Ja on ollut todella rankkaa löytää itsestään tällainen toisenlainenkin puoli.
Olen yrittänyt kyllä hyvittää, enkä olekaan enää vuosiin tuon pikkulapsiajan jälkeen lapsiini kajonnut. Huutanut, ärjynyt ja karjunut kyllä olen, mutten enää noin pahasti tai noin naamassa kiinni.
Mä rakastan lapsiani todella paljon. Ja onhan meillä suurimmaksi osaksi ihan kivaa, lapset nauraa, on tyytyväisiä, kömpii viereen ja viihtyy vielä sylissäkin silloin tällöin. Ja kyllä mä tiedän että mussa on hyviäkin puolia äitinä, pidän sylissä ja hellittelen, hoidan kaikki perushoitoon liittyvät asiat, virkeänä olen rauhallinen, hyväntuulinen, hymyilevä ja hassuttelevakin äiti joka ei turhista nipota ja yritän olla myös oikeudenmukainen. Käyn töissä ja meillä on siistiä, en käytä alkoholia enkä edes tupakoi, ulospäin olen varmaan hyvinkin kunnollisen ihmisen oloinen.
On ne lapset niin ihania, rakkaita ja arvokkaita, voisinpa vain olla parempi äiti heille. Jotain olen jo oppinutkin ja välillä mietin, vaadinko itseltäni liikoja, mutta sitten tunnen kuitenkin aina syvän piston sydämessäni kun näen äitejä, jotka eivät hermostu ja joiden äänensävy pysyy rauhallisena ja puhe kauniina, vaikka lapsensa kiukuttelisivatkin. Jotka jaksavat rauhallisesti selittää asioita lapsilleen uudellen ja uudelleen. Jotka jaksavat ja haluavat ja osaavat viettää paljon aikaa lastensa kanssa, nauttivat heidän kanssaan leikkimisestä, tuntevat olevansa hyviä äitejä.
Mun lapset ansaitsisivat paljon parempaa kuin mitä minä voin heille äitinä tarjota.
Tämä on elämäni synkin asia, asia joka painaa minua usein. Kenellekään en näistä tunteista ole livenä ole puhunut, enkä puhu.
Kommentit (30)
sitten nyanssieroja. Jokainen epäonnistuu varmasti jossain, jotkut taas epäonnistuvat siinä määrin että vie lapseltaan samalla puolet elämän eväistä.
Avainsana on aggression hallinta ja sitä varten pitää käydä terapiassa yms jos on paljon vihaa mitä sisällään kantaa, se ei itse sieltä pois tule.
Pitää myös muistaa että kohtuutonta pelkoa vanhepiensa edessä kokenut lapsi on jatkossa paljon haavoittuvampi kuin perusturvansa säilyttänyt.
MInusta on hienoa että uskallatte kertoa ja puhua näistä asioista- se jo auttaa. Jos on tapumusta siihen että aggression hetkellä pimenee (se tapahtuu aivoissa, eikä sille voi mitään) niin hakekaa ihmeessä apua. lapsi on vanhempiensa armoilla 100%, ihan yksin maailmassa jos vanhemmasta ei ole turvaa ja hyvin herkkä ja hauras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sitten nyanssieroja. Jokainen epäonnistuu varmasti jossain, jotkut taas epäonnistuvat siinä määrin että vie lapseltaan samalla puolet elämän eväistä. Avainsana on aggression hallinta ja sitä varten pitää käydä terapiassa yms jos on paljon vihaa mitä sisällään kantaa, se ei itse sieltä pois tule. Pitää myös muistaa että kohtuutonta pelkoa vanhepiensa edessä kokenut lapsi on jatkossa paljon haavoittuvampi kuin perusturvansa säilyttänyt. MInusta on hienoa että uskallatte kertoa ja puhua näistä asioista- se jo auttaa. Jos on tapumusta siihen että aggression hetkellä pimenee (se tapahtuu aivoissa, eikä sille voi mitään) niin hakekaa ihmeessä apua. lapsi on vanhempiensa armoilla 100%, ihan yksin maailmassa jos vanhemmasta ei ole turvaa ja hyvin herkkä ja hauras.
aggression purku ei tapahdu niin että teraputti istuu ja kuuntelee ja sä puhut/itket. Se voi lisätä ymmrrystä itseäsi kohtaan, mutta se aggressionpurku tapahtuu jonkin toiminnan avulla. Tänä päivänä terapiakin taitaa olla usein sisäsiistiä jutustelua, ja siitä ei vihan hallinassa ole paljoakaan hyötyä.
sitten nyanssieroja. Jokainen epäonnistuu varmasti jossain, jotkut taas epäonnistuvat siinä määrin että vie lapseltaan samalla puolet elämän eväistä. Avainsana on aggression hallinta ja sitä varten pitää käydä terapiassa yms jos on paljon vihaa mitä sisällään kantaa, se ei itse sieltä pois tule. Pitää myös muistaa että kohtuutonta pelkoa vanhepiensa edessä kokenut lapsi on jatkossa paljon haavoittuvampi kuin perusturvansa säilyttänyt. MInusta on hienoa että uskallatte kertoa ja puhua näistä asioista- se jo auttaa. Jos on tapumusta siihen että aggression hetkellä pimenee (se tapahtuu aivoissa, eikä sille voi mitään) niin hakekaa ihmeessä apua. lapsi on vanhempiensa armoilla 100%, ihan yksin maailmassa jos vanhemmasta ei ole turvaa ja hyvin herkkä ja hauras.
On hyvä tosiaan armollisesti tajuta, ettei kukaan ole täydellinen. Et sinä, minä eikä se naapurin täydelliseltä näyttävä äiti. Mutta tosiaan tuo vihanhallinta tulisi saada aisoihin. On tietenkin ok näyttää tunteensa, joskus jopa huutaa tai raivotakin. Mutta fyysinen pahoinpitely (tai lähes sellainen, eli naaman edessä täysillä karjuminen tms.) on saatava kerta kaikkiaan loppumaan.
On hienoa, että tässä ketjussa moni epäonnistuneeksi itsensä kokenut äiti niin hyvin osaa analysoida epäonnistumisen kokemuksiaan. Siitä nimittäin se paraneminen alkaa - että tajuaa, mitä on tehnyt väärin. Tätähän eivät kaikki edes tajua. Lisäksi moni myös tajuaa ne hyvät asiat,joita lapsilleen pystyy tarjoamaan, sekin on hienoa.
Eli ehdottomasti kannattaa hakea apua tuohon "kilahtamiseen" ja vihanhallintaan. Ei todellakaan ole häpeä mennä neuvolan kautta apua hakemaan. Kokemukseni mukaan etenkin pikkulasten äidit saavat varsin nopeastikin apua, sillä niin tärkeästä asiasta on kyse (ainakin tässä yhdessä pk-seudun isossa kunnassa sai, kun satun tietämään).
Terapeutille ei voi mennä, koska en kertoisi kenellekään olevani huono äiti, eikä ole rahaa yhtään ylimääräistä. Tällä hetkellä säästämme rahaa että pääsemme lasten kanssa etelään, ja uskon siitä olevan enemmän iloa lapsille kun äidin paskanjauhannasta terapeutin kanssa.. Kumpa olisi joku reseptivapaa "rauhoittava"!
Vanhin lapsistani sanoi juuri nähneensä unta, jossa loukkaantuin toisen lapsemmme kanssa, eikä meitä kiinnostanut, kun hoidimme pienintä. Sanoin että kai tiedät ettei asia olisi niin, hän sanoi että sehän oli vain uni. Laittoi kuitenkin miettimään...
Voi kun olisi voimaa, etten enää koskaan antaisi tukkapöllöä, huutaisi ja karjuisi naama punaisena, tai syyllistäisi lapsia...
t. rakastava mutta heikkohermoinen äidin tekele
Suosittelen lämpimästi teille kaikille äideille, joilla itsehillintä pettää tai on aikeissa pettää suuttuessanne. Ihminen voi omaksua toisenlaisen toimintamallin ja toivoa on....kun löytää itsessään syyt miksi väkivalta on saanut sijaa elämässä. Minä olisin voinut kirjoittaa tämän keskustelun aloituksen ja nyt olen matkalla kohti parempaa tulevaisuutta.
Olen saanut valtavasti apua myös lukemalla kirjan, jossa Demeter-työstä saadusta kokemuksesta on luotu teoria naisen väkivallan dynamiikasta ja sisäisestä käsikirjoituksesta, joka on julkaistu kirjassa ”Tietoisuuden tie alkurakkauteen – väkivalta on ehkäistävissä” (Perheentupa, toim. Karhunen, Maria Akatemia 2010).
Väkivaltaa ei tule hyväksyä itsessään eikä muissa ja sen vuoksi minulla on itseni takia puututtava asiaab. Minulla on myös itseni rakastamisen velvoite, iihen rakkauteen kuulu anteeksiantaminen itselleen, vaikka on tehnyt pahaa toisille.
Googlatkaa Maria-Akatemia ja Demeter työ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutille ei voi mennä, koska en kertoisi kenellekään olevani huono äiti, eikä ole rahaa yhtään ylimääräistä. Tällä hetkellä säästämme rahaa että pääsemme lasten kanssa etelään, ja uskon siitä olevan enemmän iloa lapsille kun äidin paskanjauhannasta terapeutin kanssa.. Kumpa olisi joku reseptivapaa "rauhoittava"! Vanhin lapsistani sanoi juuri nähneensä unta, jossa loukkaantuin toisen lapsemmme kanssa, eikä meitä kiinnostanut, kun hoidimme pienintä. Sanoin että kai tiedät ettei asia olisi niin, hän sanoi että sehän oli vain uni. Laittoi kuitenkin miettimään... Voi kun olisi voimaa, etten enää koskaan antaisi tukkapöllöä, huutaisi ja karjuisi naama punaisena, tai syyllistäisi lapsia... t. rakastava mutta heikkohermoinen äidin tekele
eikö? ja mieluummin vaalit häpeääsi; salaat, et hale apua, kuin pelastat lapsesi...? Näinhän se menee, oman häpeän kohtaaminen on niin vaikeaa että vaikenee- paha jatkuu ja lapset kärsivät. Tuossa joku antoikin sulle hyviä linkkejä; nimittäin AINOA KEINO muutokseen on asian tunnustaminen itselle, sitten luotettavalle taholle. Muutos ei ole mahdollinen jos et tunnusta virheitäsi ja puhu niistä. panoksena on lasten koko elämä- jos siitä vaikka saisit rohkeutta. Pelkkä rakkaus ei riitä mihinkään jos samalla kuitenkin viet lapsilta perusturvan. Se reseptivapaa rauhoittavakaan ei auta- ainoastaan se että otat itse vastuun virheistäsi. Viikko etelässä ei myöskään korjaa lasten haavoja ollenkaan. Ne haavat kulkevat mukana koko ajan, vaikka ne etelässä hetkeksi unohtaisikin.
Niin samaa mieltä kuin 24, 26 ja 29.
Ei se, että antaa rakkautta muuten poista sitä tosiasiaa, että huutamalla ja lyömällä vie pois perusturvallisuutta ja järkyttää lapsen ehdotonta lojaalisuutta.
Ei se aggression tarve sieltä mihinkään häviä vaan sitä pitäisi oppia säätelemään.
t. itsekin pahasti kilahdellut nro 19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On maksutonta ja AUTTAA. Minä en saanut agressioitani hallintaan millään hengitä syvään & laske kymmeneen kikoilla tai omalla päätöksellä. Ainoa mikä auttaa on selvittää, mikä omassa lapsuudessa aiheuttaa sinussa tuollaisen reaktion nyt. Silloin myös käytöksesi muuttuu, itsestään. Sinun ja lapsiesi ei tarvitse olla tuossa tilanteessa, voit saada apua ja voida paremmin. Googleta maria akatemian demeter-työ ja soita nimettömänä heidän auttavaan puhelimeensa TÄNÄÄN. Iso hali sinulle ja lapsillesi.
mä oon kyllä puhunutkin noista asioista, terapiassa. Ja joillekin muillekin ihmisille. Mä olen tarvinnut masennuslääkityksen jaksaakseni äitinä, etten saisi raivareita.
Toinen juttu on se että harvoin sinä näet toisia äitejä heikoimpina hetkinä. EI kaikki sorru kyllä läpsimiseen tai ehkä edes huutamiseenkaan, mutta jokainen, aivan jokainen tekee joskus väärin ja itsekkäästi lastaan kohtaan. Sit vaan pitää myöntää se itselleen, kohdata asia, elää sen katumuksen ja syyllisyyden kanssa ja kuitenkin... jatkaa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toi onkin kaikkein kamalinta: löytää itsestään juuri sellainen ihminen, jollaiseksi ei ikinä uskonut tulevansa.
Mä olen myös ollut lapsilleni hirveä. Mä tiedän tehneeni väärin, eikä sitä oikeuta mikään mun sillä hetkellä kokemani väsymys tai stressi. Mä en tosiaan ole niinä hetkinä vaatinut liikoja itseltäni, vaan vaatinut lapsiltani mahdottomia enkä mitään itseltäni...
Mut tämä kuuluu elämään hyväksyi sitä tai ei. Nämä on asioita, joiden kanssa minä kamppailen muodossa tai toisessa joka päivä. Mulla lapset on vielä pieniä, ja usein mietin että oisinko edes tehnyt lapsia jos olisin tiennyt kuinka hirveä niille voin olla. Mä en ole koskaan lyönyt, mutta en tiedä miten se nyt voi olla hirveän paljon pahempaa kuin lapsille huutaminen, sättiminen, itkevän lapsen torjuminen kun hän hädissään pyrkii syliin kun ensin olen saanut hänet itkemään jne.
Mä olen myös ollut lapsilleni hirveä. Mä tiedän tehneeni väärin, eikä sitä oikeuta mikään mun sillä hetkellä kokemani väsymys tai stressi. Mä en tosiaan ole niinä hetkinä vaatinut liikoja itseltäni, vaan vaatinut lapsiltani mahdottomia enkä mitään itseltäni......mutta en tiedä miten se nyt voi olla hirveän paljon pahempaa kuin lapsille huutaminen, sättiminen, itkevän lapsen torjuminen kun hän hädissään pyrkii syliin kun ensin olen saanut hänet itkemään jne.
mä olen myös miettinyt, että jos olisin tiennyt millainen äiti olen, en olisi tehnyt lapsia lainkaan säästääkseni heidät itseltäni.
Sterilisaatioon olen myös ajatellut lähiaikoina mennä, ihan vaan sen takia, etten vahingossakaan saa lisää lapsia. Pelkään että silloin väsymykseni ja kaikki pahentuisi ja olisin vielä yhdelle viattomalle lapselle huono äiti.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihan oikeasti täydellistä hyvää äitiä ei ole olemassa. Jos kuvittelee sellainen olevansa, valehtelee kaikille, itsensä mukaan lukien. Parempi tajuta se epätäydellisyys, koska vain silloin voi oikeasti tulla ikinä paremmaksi.
Sanoisin, että ne lapset on onnellisempia, joilla on äiti, joka ymmärtää, kuinka kamala äiti on.
mä oon kyllä puhunutkin noista asioista, terapiassa. Ja joillekin muillekin ihmisille. Mä olen tarvinnut masennuslääkityksen jaksaakseni äitinä, etten saisi raivareita.
Toinen juttu on se että harvoin sinä näet toisia äitejä heikoimpina hetkinä. EI kaikki sorru kyllä läpsimiseen tai ehkä edes huutamiseenkaan, mutta jokainen, aivan jokainen tekee joskus väärin ja itsekkäästi lastaan kohtaan. Sit vaan pitää myöntää se itselleen, kohdata asia, elää sen katumuksen ja syyllisyyden kanssa ja kuitenkin... jatkaa elämää.
että jokainen ei todellakaan toimi lastaan kohden niin, että joutuisi elämään jonkun painavan katumuksen tai syyllisyyden kanssa. Kamalia juttuja tässä ketjussa. Suosittelen teille huutajille, läpsijöille ja muille hermorunioille terapiaa tai ainakin hermolomaa.
T: Kahden äiti.
Kirjoitin, että kaikki eivät sorru tuollaiseen, mutta kaikki tekevät joskus väärin. Ehkä on niitäkin, jotka eivät koe koskaan tekevänsä mitään väärin. Ja joistakin on ihanaa hieroa suolaa toisten haavoihin ja lisätä vielä heidän taakkaansa.
2
olisin miljoona kertaa mielummin ottanut tuollaisen äidin kuin sinä, eli tunteellisen ja ryöpsähtelevän. Sä näytät kuitenkin tunteesi, ne hyvät ja pahat.
Mun äiti oli tunteeton marttyyri, viileä ja etäinen. Ei ikinä mitään positiivista, mun piti todella tarkoin kontrolloida mun sanomisia etten vaan sanonut mitään väärää tms.
Joten ole rauhassa, tärkeintä on että vaikka karjut pää punasena, otat kuitenkin syliin ja kuiskaat että rakastat :)
Kirjoitin, että kaikki eivät sorru tuollaiseen, mutta kaikki tekevät joskus väärin. Ehkä on niitäkin, jotka eivät koe koskaan tekevänsä mitään väärin. Ja joistakin on ihanaa hieroa suolaa toisten haavoihin ja lisätä vielä heidän taakkaansa.
2
mutta normaali aikuinen ymmärtää, että nyt kävi näin ja tästä voin oppia, eikä elä missään ihme syyllisyysmasennuskatumuksessa missä sanoit jokaisen elävän joskus, koska jokainen tekee väärin.
meillekään tule enää lapsia, koska en kestäis. En äitiyttä enkä itseäni äitinä jos tästä menisin pahemmaksi, ja miksipä en menisi...
Ekan lapsen kanssa meni kaikki vielä jotenkin tosi hyvin, hän on helppo lapsi enkä ole koskaan kokenut olevani hänen kanssaan väsynyt tai neuvoton. Siis nykyäänkään en.
Mut tän toisen lapsen äitinä oleminen on ollut järkytys. Mä en ole tiennyt kuinka loppuun vauvan jatkuva itku ja kiukku ja muutenkin helposti turhautuva luonne voi äidin ajaa. Mä en ymmärrä tätä mun toista lasta, en meinaa jaksaa häntä ja saan tehdä joka päivä töitä sen eteen, että kohtaisin hänet rakastavana, myönteisenä ja hellänä äitinä. Aika hänen syntymänsä jälkeen on ollut kamalaa, suoraan sanottuna, ja mä olen eri ihminen kuin vielä jokin aika sitten.Mä luulin että mun ois helppoa rakastaa omaa lastani ja olla hänelle hyvä, mut näin ei ole, ja se on hirveää.
3
Alue: Aihe vapaa
Taidan minäkin olla terapian tarpeessa. ;) Mä tiedän kyllä jo osittain, että oma käytökseni johtuu osittain omasta lapsuudestani, jossa mitään negatiivisia tunteita ei sallittu (tytöille ja naisille) ja mä en ole oikein koskaan oppinut käsittelemään noita tunteita, niin että ne tulee itsellekin yleensä yllätyksenä.
Mut toisaalta, olen kuitenkin aikuinen ihminen ja pitäis tässä pystyä parempaan joka tapauksessa...ennen auttoi, kun olin ne päivän vaikeimmat hetket aina ihmisten ilmoilla, kerhossa tai kylässä. Nykyään olen niin kyspynyt tuohon nuorimmaiseen, ettei sekään meinaa auttaa.
Mullekin on selvää, että kaikilla äideillä on oma juttu jonka kanssa tehdä töitä. En mä vertaakaan itseäni siihen, miltä toisten äitien äitiys näyttää, vaan siihen millainen äiti olin esikoiselle ennen toisen lapsen syntymää. Tiedän millaista on, kun asiat sujuu, minä nautin elämästä ja iloitsin lapsesta ja äitinä olemisesta. Suutuinhan mä silloinkin, mut eri tavalla, jotenkin reilummin ja terveemmin. Ne tilanteet oli ja meni ja ne sovittiin eikä niitä tarvinnut muistella. Nyt mä en pääse edellisestä tunnemylläkästä edes eroon kun taas on tilanne päällä.
Jospa tästä tosiaan pitäis puhua jonkun kanssa niin itselläkin ois helpompi olla.
3