Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
On järkyttävän musertavaa pettyä itseensä äitinä
15.02.2012 |
Äitiys on kuitenkin ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä elämässäni tulen tekemään.
Inhoan sitä, etten ole sellainen äiti, kun haluaisin olla. Mulla ei aina oo siihen tarpeeksi kiinnostusta, itsehillintää eikä tahtoa. On masentavaa ja musertavaa, kun olen äitinä(kin) itsekäs, räiskähtelevä, äkäinen, omissa oloissani viihtyvä, epäreilu, lapsellinen, ja muutamana erittäin huonona hetkenä vuosia sitten olin myös väkivaltainenkin. Sitä kadun todella, todella syvästi. Toivon, ettei lapseni muista siitä mitään. En mä nyt ketään ole "pahasti hakannut" onneksi, mutta läpsin muutamia kertoja lujasti parivuotiasta lastani karjuen samalla todella mielipuolisesti kirosanoja sentin päästä hänen naamastaan. Lapsi oli todella hädissään ja peloissaan, enkä yhtään ihmettele sitä.
Kamalinta oli, kun huomasin että tässä hädässäänkin lapsen ensireaktio oli pyrkiä syliini! Minun, joka juuri häntä satutin ja huusin pahasti.
Nää on ihan hirveitä asioita. Olen todella pettynyt itseeni äitinä. En olisi ennen lapsiani ikinä uskonut, että kykenen tuollaiseen.
Pidin itseäni rauhallisena ja hyvänäkin ihmisenä ennen kuin minusta tuli äiti. Ja on ollut todella rankkaa löytää itsestään tällainen toisenlainenkin puoli.
Olen yrittänyt kyllä hyvittää, enkä olekaan enää vuosiin tuon pikkulapsiajan jälkeen lapsiini kajonnut. Huutanut, ärjynyt ja karjunut kyllä olen, mutten enää noin pahasti tai noin naamassa kiinni.
Mä rakastan lapsiani todella paljon. Ja onhan meillä suurimmaksi osaksi ihan kivaa, lapset nauraa, on tyytyväisiä, kömpii viereen ja viihtyy vielä sylissäkin silloin tällöin. Ja kyllä mä tiedän että mussa on hyviäkin puolia äitinä, pidän sylissä ja hellittelen, hoidan kaikki perushoitoon liittyvät asiat, virkeänä olen rauhallinen, hyväntuulinen, hymyilevä ja hassuttelevakin äiti joka ei turhista nipota ja yritän olla myös oikeudenmukainen. Käyn töissä ja meillä on siistiä, en käytä alkoholia enkä edes tupakoi, ulospäin olen varmaan hyvinkin kunnollisen ihmisen oloinen.
On ne lapset niin ihania, rakkaita ja arvokkaita, voisinpa vain olla parempi äiti heille. Jotain olen jo oppinutkin ja välillä mietin, vaadinko itseltäni liikoja, mutta sitten tunnen kuitenkin aina syvän piston sydämessäni kun näen äitejä, jotka eivät hermostu ja joiden äänensävy pysyy rauhallisena ja puhe kauniina, vaikka lapsensa kiukuttelisivatkin. Jotka jaksavat rauhallisesti selittää asioita lapsilleen uudellen ja uudelleen. Jotka jaksavat ja haluavat ja osaavat viettää paljon aikaa lastensa kanssa, nauttivat heidän kanssaan leikkimisestä, tuntevat olevansa hyviä äitejä.
Mun lapset ansaitsisivat paljon parempaa kuin mitä minä voin heille äitinä tarjota.
Tämä on elämäni synkin asia, asia joka painaa minua usein. Kenellekään en näistä tunteista ole livenä ole puhunut, enkä puhu.
Kommentit (30)
Opiskelen itse tällä hetkellä psykoterapautiksi ja sen vuoksi jouduin siis itsekin aloittamaan terapian. Aivan mahtavaa! Suosittelen. Siinä oppii tuntemaan itsensä aivan uudella, syvällisellä tavalla ja olemaan armollisempi ihmisenä sekä itselleen että muille. Täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Ei yhtään missään, se on mahdotonta.
Itseni hyväksymisen myötä päätön raivoaminenkin on itsestään jäänyt vähemmälle, toki edelleen osaan olla naama mustana karjuva kauhutar, no problem. Se on osa temperamenttiani, olen aina ollut pienestä pitäen sellainen nollasta sataan kiihtyvä, impulsiivinen ja spontaani tyyppi. Siinä on myös lasten kannalta hyvät puolensa, senkin olen oppinut huomaamaan! Saatamme esim, yhtäkkiä vaan lähteä syömään jäätelöä tai pitkälle autoretkelle ja porukka on aivan innoissaan äidin hauskoista ideoista. Kääntöpuolena on sitten hermostuminen ja lyhytpinnaisuus. Jollain toisella on puolestaan aivan eri ongelmat itsensä kanssa. Meillä kaikille on JOTAKIN. Siis ihan jokaikisellä homo sapiens -lajin edustajalla on omat vikansa.
Persoonallisuustyyppiään ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään edes jonkin verran mukavammin ja rennommin.
Nyt osaan myös pyytää anteeksi virheitäni ja kaiken kaikkiaan olen nyt paljon rauhallisempi ihminen, joka ei odota edes lähellekään täydellisyyttä itseltään eikä lapsiltaan. Koska annan itselleni luvan olla oma itseni, lapsetkin saavat olla ihan omia persooniaan. Jotenkin sellainen panikointi ja tuomitsevuus on jäänyt terapian myötä pois ja kodin ilmapiiri on 90 % ajasta erittäin hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin poden todella huonoa omatuntoa siitä kuinka olen lapsilleni raivonnut ja huutanut ja tukistanut. Masennuin toisen lapsen jälkeen ja pahimmillaan olin tuollainen kauhea raivohullu päivittäin. Se oli ihan hirveää. Onneksi sain mielialalääkityksen, joka pidentää pinnaani ja vie ärtyisyyttä pois. Nykyään todella harvoin menetän totaalisesti hermoni eli siis huudan niin lujaa lapsille, että kurkkuun sattuu, mutta ikävä kyllä joskus, kun olen väsynyt ja pinna on kireällä. Olen käynyt keskustelemassa perheterapeutin kanssa ja siitä on ollut apua lääkityksen ohella. Mutta juuri tuon oman kamalan käytökseni takia en halunnut enää kolmatta lasta. Olisin varmaan joutunut sen jälkeen hullujen huoneelle.
Olen samaa mieltä kuin se, joka sanoi, että olet ap varmasti oikein hyvä äiti, kun tiedostat omat puutteesi ja osaat kuitenkin osoittaa hellyyttä ja annat lapsille läheisyyttä. Minäkin yritän päivä päivältä tulla paremmaksi äidiksi, vaikka välillä oma kamala käytös vaivaakin ja sitä miettii, että mitä vaurioita on sillä saanut aikaan.
Ja toisekseen, ei pidä elää siinä harhaluulossa, ettei muut äidit huuda tms. lapsilleen. Minäkin olen ulospäin todella hillitty ja tutut kehuvat kuinka jaksan puhua rauhallisesti kiukuttelevalla lapselle ja kuinka pitkä pinna mulla on! Sanonkin aina, etten todellakaan ole näin hillitty, kun olen lasten kanssa yksin!
Tsemppiä!
Olen aivan samanlainen kuin ap, ja olen vuosia harkinnut terapiaa, ja vielä enemmän nyt kun minulla on lapsi. Mutta en tiedä, mistä aloittaa. Olen googlannut kotikaupunkini terapeuttilistoja, mutten ymmärrä, mitä eroa milläkin palvelulla on. Ja miten maksut menevät, kuinka usein pitää käydä jne. Minulla ei ole voimia, aikaa eikä halua mihinkään pitkään vuosien vellomiseen, mutta jotain apua tarvitsen. Mitä suosittelet? Kiitos hirmuisesti, jos viitsit vastata.
Opiskelen itse tällä hetkellä psykoterapautiksi ja sen vuoksi jouduin siis itsekin aloittamaan terapian. Aivan mahtavaa! Suosittelen. Siinä oppii tuntemaan itsensä aivan uudella, syvällisellä tavalla ja olemaan armollisempi ihmisenä sekä itselleen että muille. Täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Ei yhtään missään, se on mahdotonta.
Itseni hyväksymisen myötä päätön raivoaminenkin on itsestään jäänyt vähemmälle, toki edelleen osaan olla naama mustana karjuva kauhutar, no problem. Se on osa temperamenttiani, olen aina ollut pienestä pitäen sellainen nollasta sataan kiihtyvä, impulsiivinen ja spontaani tyyppi. Siinä on myös lasten kannalta hyvät puolensa, senkin olen oppinut huomaamaan! Saatamme esim, yhtäkkiä vaan lähteä syömään jäätelöä tai pitkälle autoretkelle ja porukka on aivan innoissaan äidin hauskoista ideoista. Kääntöpuolena on sitten hermostuminen ja lyhytpinnaisuus. Jollain toisella on puolestaan aivan eri ongelmat itsensä kanssa. Meillä kaikille on JOTAKIN. Siis ihan jokaikisellä homo sapiens -lajin edustajalla on omat vikansa.
Persoonallisuustyyppiään ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään edes jonkin verran mukavammin ja rennommin.
Nyt osaan myös pyytää anteeksi virheitäni ja kaiken kaikkiaan olen nyt paljon rauhallisempi ihminen, joka ei odota edes lähellekään täydellisyyttä itseltään eikä lapsiltaan. Koska annan itselleni luvan olla oma itseni, lapsetkin saavat olla ihan omia persooniaan. Jotenkin sellainen panikointi ja tuomitsevuus on jäänyt terapian myötä pois ja kodin ilmapiiri on 90 % ajasta erittäin hyvä.
tämä on minun ketjuni. Tänään viimeksi huusin kurkku suorana ja kiroilinkin, mitä ei satu kuin vain todella harvoin, kun uhmaikäinen ei totellut ja kuopus itki pulkkareissulla.
Tämä jatkuva syyllisyys on järkyttävän kuluttavaa, mietin juuri tänään että auttaisivatko masennuslääkkeet tähän, onko tämä masennuksesta johtuvaa vai mitä ihmettä. Vai pelkästään väsymystä. raivohullu olen todellakin silloin tällöin, ja vanhempi pyytää rauhoittumaan ja etten sanoisi ilkeästi.
Koko ajan menee pahemmaksi :( olen puolivahingossa ollut väkivaltainen. Näytän myös rakkaudentunteeni avoimesti lapsille, mutta nyt tuntuu että lapseni kärsivät MINUN TAKIANI. Niin, eilen mielessäni oli myös itsemurha.
Kulissit ovat kunnossa, eikä kaikki tätä uskoisi, mutta kertokaa te jotka tiedätte, onko tämä MASENNUSTA johon voisi saada apua? Välillä menee kuitenkin tosi hyvinkin.
ja yksi syistä oli se, että pelkäsin minulle käyvän juuri noin kuin joillekin tässä ketjussa.
Nyt koen olevani hyvä äiti, mutta minun syyllisyyteni nousee toisinaan siitä, ettei lapsellani ole sisaruksia.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
.. oli ap ja muutkin kommentoijat melkein kuin mun elämästä. En ole kyllä lyönyt, mutta kuten nro 3 sanoi niin lieneekö se niin paljon kauheampaa kuin tuo huutaminen naamassa kiinni (tapahtunut mulle noin 5 kertaa esikoisen kohdalla, nyt 6 -vuotias), sättiminen ja just toi, että lapsi pyrkii syliin vaikka mä olen juuri ollut huutamalla raakalaismainen suorastaan häntä kohtaan.
Toki jälkeenpäin pyydän vuolaasti anteeksi, selitän, paijaan ja pidän sylissä, mutta ei se paskaa tekoa muuksi muuta.
AP sanoit, että et aio puhua tästä. Mä taas olen pitkään ajatellut, että mun on tämä asia selvitettävä, omatunto kolkuttaa niin. VAikka näitä kertoja ei ole ollut montaa, niin mulla vaan napsahtaa päässä ja sitten huutohelvetti repeää. En ennätä mitään "laske kymmeneen" -tekniikoita tehdä tms...
Ja silloin kun kaikki menee hyvin, niin on just tuollaista kuin mitä ap kuvasit, meillä lapset on paljon sylissä ja kaikki ulkoiset jutut kunnossa, lapsi harrastaa ja on siisti, iloista jne.
JA paskinta on, että ne on niin pikkujuttuja mistä ne hermot lähtee.
Tällainen käyttäytyminen on tosi alhaista ja tiedän täysin, että järkyttää lapsen perusturvallisuuden tuntoa. Ihan vakavasti mietin, miten olen lapsen psyykeä suunnilleen jo tuhonnut.
HUolimatta aikaisemman kommentoijan ehkä vähän pehmittelevästä kommentista, niin musta tuo on asia on selvitettävä ja hoidettava kuntoon. Mulle onkin juuri määrätty masennuslääkkeet eli ilmeisesti pääkopassa jotain viiraa ainakin mulla. Ajattelen todella, ettei lapsen pidä kärsiä näistä julmista huutoraivareista. Eri asia siis tietty on ärähtelyt ja kivahtelut, muttei nekään päivittäisenä. PAijaan, selitän ja pyydän anteeksi kyllä niidenkin perään.
Mitäs jos ap (ja muutkin?) tehtäisiin tykönämme asialle jotain? Minua tämä ainakin kalvaa.
Vihanhallintaongelmiin kognitiivinen terapia on omiaan, mutta myös perinteinen psykoterapia toimii, jos tykkää siitä, että voi puhua "vapaammin". Siis kognitiivisessa terapiassa keskitytään enemmän tähän päivään ja tulevaisuuteen valitsemalla yleensä yksi ongelma kerrallaan, kun taas preinteinen pyskoterapia on enemmän sellaista vapaata puhumista tunteista ja ongelmista.
Olen aivan samanlainen kuin ap, ja olen vuosia harkinnut terapiaa, ja vielä enemmän nyt kun minulla on lapsi. Mutta en tiedä, mistä aloittaa. Olen googlannut kotikaupunkini terapeuttilistoja, mutten ymmärrä, mitä eroa milläkin palvelulla on. Ja miten maksut menevät, kuinka usein pitää käydä jne. Minulla ei ole voimia, aikaa eikä halua mihinkään pitkään vuosien vellomiseen, mutta jotain apua tarvitsen. Mitä suosittelet? Kiitos hirmuisesti, jos viitsit vastata.
Opiskelen itse tällä hetkellä psykoterapautiksi ja sen vuoksi jouduin siis itsekin aloittamaan terapian. Aivan mahtavaa! Suosittelen. Siinä oppii tuntemaan itsensä aivan uudella, syvällisellä tavalla ja olemaan armollisempi ihmisenä sekä itselleen että muille. Täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Ei yhtään missään, se on mahdotonta.
Itseni hyväksymisen myötä päätön raivoaminenkin on itsestään jäänyt vähemmälle, toki edelleen osaan olla naama mustana karjuva kauhutar, no problem. Se on osa temperamenttiani, olen aina ollut pienestä pitäen sellainen nollasta sataan kiihtyvä, impulsiivinen ja spontaani tyyppi. Siinä on myös lasten kannalta hyvät puolensa, senkin olen oppinut huomaamaan! Saatamme esim, yhtäkkiä vaan lähteä syömään jäätelöä tai pitkälle autoretkelle ja porukka on aivan innoissaan äidin hauskoista ideoista. Kääntöpuolena on sitten hermostuminen ja lyhytpinnaisuus. Jollain toisella on puolestaan aivan eri ongelmat itsensä kanssa. Meillä kaikille on JOTAKIN. Siis ihan jokaikisellä homo sapiens -lajin edustajalla on omat vikansa.
Persoonallisuustyyppiään ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään edes jonkin verran mukavammin ja rennommin.
Nyt osaan myös pyytää anteeksi virheitäni ja kaiken kaikkiaan olen nyt paljon rauhallisempi ihminen, joka ei odota edes lähellekään täydellisyyttä itseltään eikä lapsiltaan. Koska annan itselleni luvan olla oma itseni, lapsetkin saavat olla ihan omia persooniaan. Jotenkin sellainen panikointi ja tuomitsevuus on jäänyt terapian myötä pois ja kodin ilmapiiri on 90 % ajasta erittäin hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kognitiivinen terapia kuulostaa tarpeelliselta itselleni, en mielellään lähtisi pelkästään märehtimään omaa menneisyyttäni ja lapsuuskodin ongelmia, eivät ne todellakaan oikeuta käytöstäni, vaikka toki niitäkin on hyvä avata jossain vaiheessa. Mitenköhän tuohon terapiaan pääsee (ei varmasti tosta noin vaan ja milläköhän rahalla :(.
Nimenomaan vihanhallinta on aina ollut ongelmani, tästä johtuen vihaan oikeasti itseäni, koska tosiaan itsehillintäni on niin hirveän heikko. Pahemmaksi tämä menee, sillä nykyään räjähtelen ihan ihmisten ilmoillakin, ei todellakaan ole tervettä (vaikka lapselle ihan yhtä vahingoittavaa kuin kodissakin tapahtuva).
Nro 17
menin terapiaan siksi, että en uskonut voivani olla hyvä äiti kenellekään ennenkuin olen saanut lapsuuskodin ongelmat käsiteltyä. Nyt lapsen saatuani, olen ollut todella tyytyväinen päätöksestäni, sillä lapsi väistämättä tuo kaikkein primitiivisimmätkin tunteet esiin. Koen, että nyt kuitenkin olen parempi äiti kuin olisin ollut aiemmin, vaikka en ole täydellinen nytkään, olen tasapainoisempi. Jos lapsuuskodissa on ollut häikkää, niin se äitinä olo ja kaikkien niiden tunteiden käsittely on rankempaa kuin sillä, joka on saanut elää huolettoman lapsuuden,näin väitän. Ainoa mitä harmittelen, että koska asioiden käsittely vei kohdallani sen verran aikaa, toista lasta tuskin saamme lapsellemme kaveriksi. Toisaalta, jos olisin ilman terapiaa lähtenyt äitiyden tielle, olisin luultasti vain toistanut vanhempieni tekemiä virheitä seuraavaan sukupolveen ja lapset olisivat jälleen kärsineet ja sitäkään en olisi kestänyt.
Alue: Aihe vapaa
Ihan samanlaisten ajatusten kanssa olen kamppaillut esikoiseni syntymästä lähtien. Lapseni ovat 3- ja 1-vuotiaita ja on käynyt hyvin selväksi etten tule koskaan olemaan sellainen äiti joka haluaisin olla. Haluaisin olla hauska ja rento äiti, joka osallistuu leikkeihin mutta myös kokkaa terveellistä ja koti on aina putipuhdas. Aina reilu ja johdonmukainen jne. Esikoisen raivokas uhmaikä ja mustasukkaisuus uudesta vauvasta ajoivat minut sellaiseen uupumukseen että oli pakko hakea apua neuvolasta ja laittaa omat odotukset uuteen uskoon. En tarkoita että kaikki tarvitsevat tällaisessa tilanteessa terapiaa, sekin saattaa riittää, että oppii olemaan armollinen itselleen. Jos äiti on iloinen ja onnellinen, tyytyväinen itseensä niin se varmasti on lapsille parasta. Tee asioita, joista pidät ja tarvitset, hoida itseäsi. Äläkä enää syyllistä vuosia sitten tapahtuneista asioista. Niille et voi enää mitään, et varmasti ole saanut aikaan mitään peruuttamatonta. Et ole kiiltokuvien unelmaäiti (kukaan ei ole!) mutta kirjoituksesi perusteella uskoisin että olet lastesi silmissä se paras mahdollinen äiti.