Sanokaa, mikä siinä on että kun ihmiselle käy jotain todella ikävää,

olen todella pahoillani puolestasi! että vielä tossa tilanteessa hylätään! ystävä hädässä tunnetaan,vai mitenkä se nyt menikään..

noh mulla nyt ei ole ystäviä edes hyvinä aikoinakaan..

mutta voimia!

En osaa nähdä miten tämä tarttuu muihin.

Kavereista ei ole osasta enää kuulunut. Iso osa alkuajoista meni siihen että ilmoitin lapsen kuolemasta ja olin vaan maassa, enkä kysellyt itse toisten kuulumisia.

Mutta kun elämä lähti taas käyntiin niin ei niitä kavereita enää ollut.

Kahvilla kaverit puhui juhlista joita olivat järjestelleet, eikä minua niihin oltu pyydetty. Sitä vaan yhtäkkiä oli tilassa että lapsi oli haudassa ja kavereilla oli oma elämä, en kuulunut enää porukkaan.

Osalla oli omaa kriisiä tullut ja minulle oltiin vihasia koska elin katse omassa navassa enkä ollut kiinnostunut muista. Tuo sanottiin suoraa sen jälkeen kun napisin ääneen miten kukaan ei ota yhteyttä -että on muillakin oma elämä ja vaikeaa--vaikka eihän sitä koskaan kuulemma voi verrata lapsen kuolemaan, mutta silti -

Ei minulle tarvitse mitään osata sanoa. Osaanko minä sitten jotain ylevää puhua? Ilmeisesti.

Ihminen kaipaa vaan ihmisiä, yhdessäoloa.

Mutta joku tarve näköjään on sanoa jotain oikeaa, tähän aina vedotaan ja se on hemmetin julmaa jos sitten se vaihtoehto on että jätetään yksin.

"niin se on juuri se paras ystävä / parhaat ystävät jotka katoavat, joko heti tai feidaamalla. Kaverit ja tutut usein pysyvät ja yrittävät auttaakin, sellaiset ihmiset, joita ei itse ole oikein huomannutkaan."

Ystäväpiiri kyllä muuttui ja vaihtui aika lailla lapsen kuoleman jälkeen. Osa tosiaan vaan hävisi täysin lapsen kuoleman jälkeen. Eipä se lapsen menettänyt helppo ja mukava ystävä ole, mutta tosiaan hädässä ystävä tutaan.

Itse olen ystävieni terapialinja. Soittavat päivin, öin, joskus isommasta ja joskus pienemmästä. No, ajauduin kriisiin ja menin avautumaan siitä lähimmille ystävilleni. Ihan lähimmältä pyysin niinkin isoa asiaa kuin että tulisi tuekseni päivystykseen vapaapäivänään. Eipä tullut.



No, yksin jouduin minäkin luovimaan kun tuentarpeen tunnustettuani minulle ei enää soiteltu, ja jos yritin kysellä kuulumisia, viestiin jätettiin vastaamatta ja puhelimessa oltiin aina liian kiireisiä. Ajattelin ensin sen johtuvan siitä että minä olen aina ollut kuuntelijan roolissa ja katkerana tajusin tietäväni kaiken ystävistäni mutta he eivät juuri mitään minusta.



Vähän otettuani etäisyyttä asioihin olen tajunnut ettei kaikilla vain ole tarpeeksi empatiakykyä tai taitoja olla toisen ihmisen tuki. Onhan sellaista vaikea niellä ilman katkeruutta kun juttu yleensä on toiminut toisinkin päin. Noina katkerina hetkinä tulee ajatelleeksi etten minäkään _aina_ olisi heidän murheitaan jaksanut, kun omatkin painoivat, mutta silti laitoin energiani heihin ja näin vaivaa, ja nyt ei vastapalvelukseksi voida edes puolta tuntia teeskennellä kuuntelevansa puhelimen toisessa päässä.



No, pitää oppia hyväksymään ihmiset erilaisina erilaisine kykyineen. En vain tiedä miksi varsinkin tässä maassa on aina ymmärrettävämpää olla vaivaamatta itseään läheisten ongelmilla kuin se että tukee tarvitsevaa.

...eli ne, joille on paljon eronneita lähipiirissään, ovat riskiryhmää myös avioerolle. Ehkä eroaviin otetaan luonnostaan tästä syystä välimatkaa ihan alitajuisestikin, kun ei haluta omalle liitolle sitä riskiä.



Jotkut näistä isoista tragedioista ovat myös sellaisia että kaverilla voi olla hyvin tukalat paikat, kun ei ihan tiedä mitä saa/voi sanoa/tehdä ettei loukkaa tai joudu sijaiskärsijäksi kärsivän ihmisen kanssa.

miten hyvä ystävä on hylännyt ja se on tuntunut pahalta. Omaa kokemusta tästä ei ole. SYmpatiani kaikille tuon kokeneille :)

En osaa nähdä miten tämä tarttuu muihin.



Kavereista ei ole osasta enää kuulunut. Iso osa alkuajoista meni siihen että ilmoitin lapsen kuolemasta ja olin vaan maassa, enkä kysellyt itse toisten kuulumisia.

Mutta kun elämä lähti taas käyntiin niin ei niitä kavereita enää ollut.

Kahvilla kaverit puhui juhlista joita olivat järjestelleet, eikä minua niihin oltu pyydetty. Sitä vaan yhtäkkiä oli tilassa että lapsi oli haudassa ja kavereilla oli oma elämä, en kuulunut enää porukkaan.

Osalla oli omaa kriisiä tullut ja minulle oltiin vihasia koska elin katse omassa navassa enkä ollut kiinnostunut muista. Tuo sanottiin suoraa sen jälkeen kun napisin ääneen miten kukaan ei ota yhteyttä -että on muillakin oma elämä ja vaikeaa--vaikka eihän sitä koskaan kuulemma voi verrata lapsen kuolemaan, mutta silti -



Ei minulle tarvitse mitään osata sanoa. Osaanko minä sitten jotain ylevää puhua? Ilmeisesti.

Ihminen kaipaa vaan ihmisiä, yhdessäoloa.

Mutta joku tarve näköjään on sanoa jotain oikeaa, tähän aina vedotaan ja se on hemmetin julmaa jos sitten se vaihtoehto on että jätetään yksin.

se on tosi ikävästi tehty sille sairastuneelle ihmiselle (tai mitä nyt onkaan tapahtunut, lapsen kuolema vaikka).



Itse ajattelen että ihmisen todellinen luonne punnitaan vastamäessä.

kun jotain todella ikävää tapahtuu, niin ne ihmiset, joista ennakkoon olisi ajatellut, että he varmasti tukevat ja auttavat, jos sellainen tilanne tulee, häviävät tai eivät todellakaan ole millään tavalla avuksi.



Mutta sitten löytyy ihmisiä, jotka ei välttämättä ole olleet edes niin erityisen läheisiä tai joilta ei ikinä olisi uskonut tai odottanut saavansa apua, mutta joilta tulee aivan korvaamaton tuki! Heidän avullaan pääsee eteenpäin.

luulen että yksi voi olla se että moni ei vaan psyykkisesti kestä hyvin sitä että omalle lähelle, monella tapaa itsen kaltaiselle ihmiselle tulee niin pahoja ongelmia tai onnettomuuksia. Sehän voi tarkoittaa, että hänelle itselleenkin voisi niin käydä. Ja monet joutuvat säilyttääkseen psyykkisen tasapainonsa pitämään sellaiset ajatukset tarpeeksi kaukana mielestään, eivät kestäisi ajatella että todellakin, on ihan mahdollista että omakin lapsi kuolee tai oma mies jättää tai tulee vaikka syöpä.



Minut jätti kaikki ystäväni kun sairastuin aikanani vakavaan masennukseen. Nämä häipyivät jo aika alkuvaiheessa kun yritin puhumalla kertoa tuntemuksistani, siitä miten tyhjältä ja turhalta eläminen tuntui, miten joskus tuntui kuin hoippuisin mustan kuilun yllä nuoralla ja voisin pudota hulluuden kuiluun koska vaan. Huomasin miten ihmiset menivät vaikeaksi, vaikeaksi jotenkin pelokkaalla tavallla. He eivät kestäneet kuulla sellaista, ei sitä että joku ennen aurinkoinen ja iloinen ihminen on tilassa jossa miettii vakavissaan oman elämänsä lopettamista. Niinpä ihmiset feidasivat vaan ympäriltäni. En syytä tästä ketään, koska tosiaan näin itsekin että ei he ilkeyttään sitä tehneet vaan koska tunsivt pelkoa ja riittämättömyyttä sellaisen ihmisen kohtaamisen edessä.

Joillakin tosi vaikeaa (esim. lapsen kuolema) ja joillakin taloushuolet yms., niin ehkä kun tavataan ystäviä ja tuttuja niin halutaan nimenomaan "pitää hauskaa" ja uhohtaa ne murheet, että taas itsekin jaksaisi ehkä vähän ahdistavaakin arkea.



Siitä ainakin itse saan voimia, vaikka olen menettänyt läheisiä ja on ollut surua, niin en edes halua isossa porukassa alkaa puhumaan omista murheistani. Tunnen, että pilaan muiden ilon. Suren ja itken sitten yksin tai mieheni kanssa.



Siksi ehkä surevat ja vaikeuksissa olevat herkästi jätetään juhlista ainakin siinä vaiheessa kun eivät itse kerta kaikkiaan kykene pitämään hauskaa.

Aluksi toki yritin. Emme olleet parhaita ystäviä, mutta rankkaa oli yrittää ymmärtää. Lopulta en enää jaksanut niitä outoja syytöksiä ja muistoja lapsuudesta, joita rehellisesti väitän, ettei ollut olemassakaan, jatkuvaa ahdistusta siitä, kun toinen haukkuu yhteisiä ystäviä ja ohimennen myös minua, saattaa kommentoida rumasti lapseni ulkonäköä ihan tuosta vaan jne. Koin, että 10 vuotta tukemista vaikeassa tilanteessa riitti. Että sain jo luvan luovuttaa.



En ole asiasta hyvilläni, mietin aina silloin tällöin, että tein väärän ratkaisun. Itsekkään ratkaisun. Mutta kun totuus on, että itselläkin noiden 10 vuoden aikana tapahtui kaikkea rankkaa mutta ei tietenkään niin rankkaa kuin hänelle ja elin hyvin rankkaa vaihetta, kun tuon päätöksen tein. Koin, että ystävyys ei ollut 10 vuoteen antanut minulle mitään muuta kuin pahaa oloa. Kuinka kauan sitä on jaksettava?

Sairastuttuani syöpään, kaveri-/ystäväpiiri muuttui todella paljon. Onneksi on saanut monia vertaisia uusiksi ystäviksi! Ja apua hoitojen aikaan tuli todella yllättäviltä tahoilta! Mahtavaa, että apua löytyy vaikka ne ns. parhaat ystävät jättävätkin hädän hetkellä.

Hauskin oli eräs mielestään henkisesti kehittynyt ellei suorastaan valaistunut ystävä, joka oikein osasi kertoa syynsäkin miksi hylkäsi minut kun masennuin: minusta säteili niin ikävää matalataajuista energiaa että hänen hengellinen kehityksensä kärsii siitä ja hänen täytyy suojella itseään saastuttavalta vaikutukseltani :-\ Onpas hienoa henkistä kehitystä että sen tapahduttua täytyy eristäytyä kärsivistä tai puutteellisista ihmisistä. Ei tainnut esim. Jeesus sitten olla kovin henkisesti korkean energian kehittynyt olento kun seurusteli ties minkä roskaväen kanssa ;)

eroamaan mun parhaasta ystävästä, mutta onhan se vaikeaa purkaa omaa pahaa-oloaan jostain työasiasta kun toisella on vakavasti sairas äiti...



Eli jos on itellä ongelmia niin ei viitti puhua ystävälle jolla on vielä isompia ongelmia.



Mutta mä en aijo hävitä mun ystävän rinnalta ja lopettaa omista murheista puhumista... mä odotan vaan päivää kun nähdään :) Ja vaikka mun ongelmat on kuinka pieniä niin kuunteleehan se mua ja mä kuuntelen sitä kun se kaataa koko elämänsä mun päälle.