Onko täällä ketään joka olisi kieltäytynyt vastaanottamasta pienryhmäpaikkaa lapselleen?

tiedän, että opetuksen taso ei ole sama kuin isossa ryhmässä, ja tyypillinen oppilas ei ole samantyyppinen kuin oma lapseni.

Millä perusteella opetuksen taso ei ole sama kuin isossa ryhmässä? Kyselen nyt siis erityisluokanopettajana. Tiedän, että joidenkin tutkimusten mukaan oppimistulokset ovat heikompia pienryhmässä, mutta siihen on varmasti monia muitakin syitä kuin opetuksen taso. Vai viittaatko johonkin kuntaan, jossa on paljon epäpäteviä erityisluokanopettajia?

Mielestäni kannattaa myös selvittää tarjotun pienluokan profiili ja tehdä päätöksiä sen perusteella. Myös avustaja-asiaa kannattaa vanhempana viedä eteenpäin, valitettavasti opettajien lausunnot eivät saa aina asioita rullaamaan niin nopeasti kuin vanhempien vaatimus.

pienryhmäopetusta neljäkin tuntia viikossa.

veedennellä luokalla olleelle aistiyliherkälle lapselleni tarjottiin pienryhmäpaikkaa ryhmästä, joka oli 3.-4. -luokkalaisten ryhmä, , joka toimi kaikuvissa tiloissa ja jossa ainoat "erityisopetuksen metodit" olivat jälki-istunto (juu, tällä nimellä) jokaisesta unohduksesta tai virheestä ja opettajan toteamus,e ttä "ei näistä lapsista mitään tule, opilliset tavoitteet pitää nyt unohtaa". Koska meidän lapsi oli siihen asti pärjännyt "opillisesti" ihan kohtuullisesti, tuo toteamus oli niiden ankeiden olojen ja tilojen jälkeen viimeinen niitti. Ei moista paskaa minun lapselleni, kiitos. Ja ihan tosi, jos siellä olisi ollut yksin yksi viideluokkalainen niiden kolmos ja nelosluokkalaisten kanssa, niin kenelle se olisi lukenut kielten vuorokeskusteluharjoitukset? Kenelle se olisi esittänyt maantiedonesitelmänsä? Keneltä hän olisi katsonut mallia? Kenelle se oikeasti olisi ollut hyväksi?



Luokanopettaja ei halunnut uskoa erityisluokan tilannetta ja kyseenalaisti siksi vahvasti päätöksemme. Mutta minä olin käynyt siellä tutustumassa, minä kyllä tiesin. Kun päätös sitten oli selvä, opettaja tyytyi siihen ammattimaisesti.



Miten perustelin ratkaisun. MInä Panin paperille sen pienryhmän tilanteen ja sitten tutkimustietoa siitä, milaisen paikan lapseni kaltainen oppilas tarvitsee ja vedin siitä yhteen, että tuo ei ollut sitä. Tässä puhuttiin asitiyliherkkyyksistä ja mallioppimisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Totesin myös, että alkuun päässyttä sosiaalista kehitystä lähikoulussa ja kaverisiipissä ei saa katkaista kun lapseni kaltaisilla aspergereilla kaverien saanti on kovin hidasta ja hankalaa ja jos tämä nyt katkaistaan siitä todennäköisesti seuraa syrjäytyminen ja masennus. Lisäksi selvitin ja esitin paperilla, millä keinoilla sen normaaliluokan toiminta saadaan järkevöitettyä sille tasolle, että kukaan ei kärsi. Hankin opettajalle paikan lyhyellä nepsykurssilla ja täsmäongelmatapaamisen neuropsykologin kanssa.



Ratkaisu oli ehdottomasti oikea. Kn opettaja lopulta (ja hän oli tässä vaiheessa eri ope kuin aikaisemmin) päätti hoitaa asian kotiin ja kävi nuo kurssit, luokka ryhmäytyi ja alkoi toimia yhteen. Järjestyshäiriöt ja kiusaaminen loppuivat. Meidän poika ei enää kerännyt ja heiajstanut ongelmia. Hän oppi kouluaineita hyvin, hän sai kavereita ja pääsi luokkayhteisön jäseneksi. Myös luokkayhteisö voitti. Se oppi tulemaan toimeen vähän erilaisen lapsen kanssa, kohtelemaan toista tasa-arvoisesti ja pohtimaan omaa toimintaansa ja sen oikeutusta eettisesti. He voittivat myös monessa oppimiseen liittyvässä jutussa, koska käyttöön otettiin paljon sellaisia menetelmiä, jotka ovat yleisesti hyödyksi kenelle vain. Lisäksi meidän pojalla oli tietysti tietoa, jota hän jakoi muillekin. Opettajakin voitti, sillä nyt hänellä on se ammattitaito, jota hän tule jatkossakin tarvitsemaan, sillä erilaisia oppijoitahan on kaikissa ikäluokissa vallan paljon, eikä heitä kaikkia millän voida siirtää jonkun muun ongelmiksi.

ja keskiarvo on kokoajan ollut noin 8. Sosiaalinen puoli menee hyvin, mutta ongelma on omantoiminnan ohjauksen suuret vaikeudet, jotka eivät iän myötä ole juurikaan helpottaneet. Tämä aiheuttaa suurta lisätyötä opettajalle, ja koska avustajaresurssia ei käytettävissä ole, poikani halutaan siirtää toiseen kouluun. Mutta minä jääräpää äiti olen sitä mieltä, että avustajaresurssin puuttuminen, tai opettajan lisäduuni ei ole riittävä syy siirtää "haastava" oppilas pois tutusta ja turvallisesta ympäristöstä.

Onko minulla perusteita kumota päätös siirtämiseksi?

ap

en ole kuullut, että yleisopetuksen oppilas saisi missään pienryhmäopetusta neljäkin tuntia viikossa.

Esimerkiksi omien lasteeni luokilta ainakin kolme-neljä oppilasta molemmilta on ihan yleisopetuksen oppilaan statuksella, mutta silti pienryhmissä paristakin aineesta. Tyypillisesti matematiikasta tai kielistä, mutta jotkut myös esim historiasta. Äkkiä niistä tulee 2-4 tuntia viikossa. Kouluja on vielä kaksi eri (toinen alakoulu ja toinen yläkoulu) joten ei voi olla mitenkään harvinaista. Omakin lapsi oli yhden kevään pienryhmässä ruotsinkielestä. (ja kyllä, vaikka on ammattitaitoinen ope niin onhan se taso ihan eri, kun näiden ryhmien tarkoitus yleensä on että saadaan sille oppilaalle hyväksytty suoritus - mitään ysin tai kympien tietoja noissa ryhmissä ei hankita, jollei oma yritys koulun ulkopuolella ole todella huomattava!)

pienryhmäopetusta neljäkin tuntia viikossa.

Yleisopetuksen luokalla resurssiope käytössä 4 h / viikko. Parilla "haastavammalle" luokalla ( = enemmän käytöshäiriöisiä oppilaita, jotka häiritsevät muita) on jo 6 h/ vko resurssiopea!

t. Hki

sehän on järjestely- ja asennekysymys

(Vantaalta kirjoitan)

tiedän, että opetuksen taso ei ole sama kuin isossa ryhmässä, ja tyypillinen oppilas ei ole samantyyppinen kuin oma lapseni.

Millä perusteella opetuksen taso ei ole sama kuin isossa ryhmässä? Kyselen nyt siis erityisluokanopettajana. Tiedän, että joidenkin tutkimusten mukaan oppimistulokset ovat heikompia pienryhmässä, mutta siihen on varmasti monia muitakin syitä kuin opetuksen taso. Vai viittaatko johonkin kuntaan, jossa on paljon epäpäteviä erityisluokanopettajia?

Mielestäni kannattaa myös selvittää tarjotun pienluokan profiili ja tehdä päätöksiä sen perusteella. Myös avustaja-asiaa kannattaa vanhempana viedä eteenpäin, valitettavasti opettajien lausunnot eivät saa aina asioita rullaamaan niin nopeasti kuin vanhempien vaatimus.

Ja kyllä se riippuu myös opetuksen laadusta. Itse olen yläkoulun ope, ja tiedän ihan hyvin, etteivät meidän erityisopemme osaa opettaa matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa yhtä hyvin kuin minä, se menee kirjasta lukemiseksi, ja kokeellinen tutkimus jää kokonaan pois. Tottakai se on laadun heikkenemistä.

Siksi esim fysiikassa ja kemiassa pyrimme pitämään oppilaat viimeiseen saakka luokassa, vaikka sitten avustajan kanssa, koska se on minusta oppilaan etu. Vain, jos se ei käytöshäiriöiden takia kertakaikkiaan onnistu, kannattaa siirto erityisopetukseen.

En halua loukata tällä erityisopettajia, koska onhan oikeasti mahdotonta hallita kaikki oppiaineet samalla tasolla kuin ainetta pääaineenaan opiskellut aineenope.

Lisäksi pienryhmässä on eri ikäisiä oppilaita erilaisilla ongelmilla, ei työskentely ole kovin tehokasta.

Eräs tuttu lapsi meni erityiskouluun tiettyjen ongelmien takia, vaikka oli teoreettisesti lahjakas lapsi, ja opetus oli hyvin huonoa. Koko ajan mentiin alle opetussuunnitelman, koska mukana oli myös oppimisvaikeuksisia, eikä lahjakkuutta voitu huomioida. Ja lisäksi muut sattuivat olemaan nuorempia, joten mentiin jatkuvasti liian helppoja asioita.

Sinäpä järkkäsit kerralla asiat kuntoon. Voisitko kiertää kaikki Suomen koulut, niin ei kenekään tarvitsisi kärsiä?

veedennellä luokalla olleelle aistiyliherkälle lapselleni tarjottiin pienryhmäpaikkaa ryhmästä, joka oli 3.-4. -luokkalaisten ryhmä, , joka toimi kaikuvissa tiloissa ja jossa ainoat "erityisopetuksen metodit" olivat jälki-istunto (juu, tällä nimellä) jokaisesta unohduksesta tai virheestä ja opettajan toteamus,e ttä "ei näistä lapsista mitään tule, opilliset tavoitteet pitää nyt unohtaa". Koska meidän lapsi oli siihen asti pärjännyt "opillisesti" ihan kohtuullisesti, tuo toteamus oli niiden ankeiden olojen ja tilojen jälkeen viimeinen niitti. Ei moista paskaa minun lapselleni, kiitos. Ja ihan tosi, jos siellä olisi ollut yksin yksi viideluokkalainen niiden kolmos ja nelosluokkalaisten kanssa, niin kenelle se olisi lukenut kielten vuorokeskusteluharjoitukset? Kenelle se olisi esittänyt maantiedonesitelmänsä? Keneltä hän olisi katsonut mallia? Kenelle se oikeasti olisi ollut hyväksi?

Luokanopettaja ei halunnut uskoa erityisluokan tilannetta ja kyseenalaisti siksi vahvasti päätöksemme. Mutta minä olin käynyt siellä tutustumassa, minä kyllä tiesin. Kun päätös sitten oli selvä, opettaja tyytyi siihen ammattimaisesti.

Miten perustelin ratkaisun. MInä Panin paperille sen pienryhmän tilanteen ja sitten tutkimustietoa siitä, milaisen paikan lapseni kaltainen oppilas tarvitsee ja vedin siitä yhteen, että tuo ei ollut sitä. Tässä puhuttiin asitiyliherkkyyksistä ja mallioppimisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Totesin myös, että alkuun päässyttä sosiaalista kehitystä lähikoulussa ja kaverisiipissä ei saa katkaista kun lapseni kaltaisilla aspergereilla kaverien saanti on kovin hidasta ja hankalaa ja jos tämä nyt katkaistaan siitä todennäköisesti seuraa syrjäytyminen ja masennus. Lisäksi selvitin ja esitin paperilla, millä keinoilla sen normaaliluokan toiminta saadaan järkevöitettyä sille tasolle, että kukaan ei kärsi. Hankin opettajalle paikan lyhyellä nepsykurssilla ja täsmäongelmatapaamisen neuropsykologin kanssa.

Ratkaisu oli ehdottomasti oikea. Kn opettaja lopulta (ja hän oli tässä vaiheessa eri ope kuin aikaisemmin) päätti hoitaa asian kotiin ja kävi nuo kurssit, luokka ryhmäytyi ja alkoi toimia yhteen. Järjestyshäiriöt ja kiusaaminen loppuivat. Meidän poika ei enää kerännyt ja heiajstanut ongelmia. Hän oppi kouluaineita hyvin, hän sai kavereita ja pääsi luokkayhteisön jäseneksi. Myös luokkayhteisö voitti. Se oppi tulemaan toimeen vähän erilaisen lapsen kanssa, kohtelemaan toista tasa-arvoisesti ja pohtimaan omaa toimintaansa ja sen oikeutusta eettisesti. He voittivat myös monessa oppimiseen liittyvässä jutussa, koska käyttöön otettiin paljon sellaisia menetelmiä, jotka ovat yleisesti hyödyksi kenelle vain. Lisäksi meidän pojalla oli tietysti tietoa, jota hän jakoi muillekin. Opettajakin voitti, sillä nyt hänellä on se ammattitaito, jota hän tule jatkossakin tarvitsemaan, sillä erilaisia oppijoitahan on kaikissa ikäluokissa vallan paljon, eikä heitä kaikkia millän voida siirtää jonkun muun ongelmiksi.

1-2 tuntia laaja-alaista erityisopetusta viikossa. Mitään koulunkäyntiavustajan tai resurssiopettajan tunteja koulussamme ei tunneta. Tämä Helsingissä.

kouluissa, joissa ei ole resurssiopeja, avustajia ja erityisopetusta on ihan hirveän vähän?



Nykyäänhän ei siirretä erityisopetukseen ilman, että on tuettu tehokkaasti yleisopetuksessa?



Ei ole laki mennyt ihan läpi.

ilmeisesti sitä, että ilman sitä saisi erityistä kahden tunnin sijaan korkeintaan sen tunnin tai ei ollenkaan. 28

Sinäpä järkkäsit kerralla asiat kuntoon. Voisitko kiertää kaikki Suomen koulut, niin ei kenekään tarvitsisi kärsiä?

veedennellä luokalla olleelle aistiyliherkälle lapselleni tarjottiin pienryhmäpaikkaa ryhmästä, joka oli 3.-4. -luokkalaisten ryhmä, , joka toimi kaikuvissa tiloissa ja jossa ainoat "erityisopetuksen metodit" olivat jälki-istunto (juu, tällä nimellä) jokaisesta unohduksesta tai virheestä ja opettajan toteamus,e ttä "ei näistä lapsista mitään tule, opilliset tavoitteet pitää nyt unohtaa". Koska meidän lapsi oli siihen asti pärjännyt "opillisesti" ihan kohtuullisesti, tuo toteamus oli niiden ankeiden olojen ja tilojen jälkeen viimeinen niitti. Ei moista paskaa minun lapselleni, kiitos. Ja ihan tosi, jos siellä olisi ollut yksin yksi viideluokkalainen niiden kolmos ja nelosluokkalaisten kanssa, niin kenelle se olisi lukenut kielten vuorokeskusteluharjoitukset? Kenelle se olisi esittänyt maantiedonesitelmänsä? Keneltä hän olisi katsonut mallia? Kenelle se oikeasti olisi ollut hyväksi? Luokanopettaja ei halunnut uskoa erityisluokan tilannetta ja kyseenalaisti siksi vahvasti päätöksemme. Mutta minä olin käynyt siellä tutustumassa, minä kyllä tiesin. Kun päätös sitten oli selvä, opettaja tyytyi siihen ammattimaisesti. Miten perustelin ratkaisun. MInä Panin paperille sen pienryhmän tilanteen ja sitten tutkimustietoa siitä, milaisen paikan lapseni kaltainen oppilas tarvitsee ja vedin siitä yhteen, että tuo ei ollut sitä. Tässä puhuttiin asitiyliherkkyyksistä ja mallioppimisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Totesin myös, että alkuun päässyttä sosiaalista kehitystä lähikoulussa ja kaverisiipissä ei saa katkaista kun lapseni kaltaisilla aspergereilla kaverien saanti on kovin hidasta ja hankalaa ja jos tämä nyt katkaistaan siitä todennäköisesti seuraa syrjäytyminen ja masennus. Lisäksi selvitin ja esitin paperilla, millä keinoilla sen normaaliluokan toiminta saadaan järkevöitettyä sille tasolle, että kukaan ei kärsi. Hankin opettajalle paikan lyhyellä nepsykurssilla ja täsmäongelmatapaamisen neuropsykologin kanssa. Ratkaisu oli ehdottomasti oikea. Kn opettaja lopulta (ja hän oli tässä vaiheessa eri ope kuin aikaisemmin) päätti hoitaa asian kotiin ja kävi nuo kurssit, luokka ryhmäytyi ja alkoi toimia yhteen. Järjestyshäiriöt ja kiusaaminen loppuivat. Meidän poika ei enää kerännyt ja heiajstanut ongelmia. Hän oppi kouluaineita hyvin, hän sai kavereita ja pääsi luokkayhteisön jäseneksi. Myös luokkayhteisö voitti. Se oppi tulemaan toimeen vähän erilaisen lapsen kanssa, kohtelemaan toista tasa-arvoisesti ja pohtimaan omaa toimintaansa ja sen oikeutusta eettisesti. He voittivat myös monessa oppimiseen liittyvässä jutussa, koska käyttöön otettiin paljon sellaisia menetelmiä, jotka ovat yleisesti hyödyksi kenelle vain. Lisäksi meidän pojalla oli tietysti tietoa, jota hän jakoi muillekin. Opettajakin voitti, sillä nyt hänellä on se ammattitaito, jota hän tule jatkossakin tarvitsemaan, sillä erilaisia oppijoitahan on kaikissa ikäluokissa vallan paljon, eikä heitä kaikkia millän voida siirtää jonkun muun ongelmiksi.

eikä se tietenkään mikään simsalabim ollut, vaan vaati 2-3 kuukautta varsin totista työtä. Ja juu, vaivannäköä myös siltä opettajalta. Mutta hänellekin se kannatti, koska nyt hän osaa jatkossa hoitaa nuokin tilanteet - ja tietää, mistä lisäapua saa, kun sitä tarvitsee. Joskus vaan ei kannata mennä siitä, mistä aita on matalin.

vähän vastaavanlaista tarvetta olisi



(ja ymmärrän oikein hyvin ratkaisusi ja ponnistelusi)

Saattaisin kieltäytyä, jos tietäisin että ryhmässä on aivan kauhea meininki, siis paljon häiriköintiä ja ns. huonoilla teillä olevia luokkakavereita. En suoraan sanottuna haluaisi lastani sellaiseen porukkaan.



Niin, meillä on kiltti ja hiljainen add-lapsi, joka toisaalta tarvitsee pientä ryhmää, mutta toisaalta kärsii älämölöstä ympärillään.

enkä ymmärrä jos joku sellaisesta kieltäytyy. ei sitä paikkaa turhaan tarjota vaan lapsen parasta ajatellaan. Ja pienryhmä ei ole Tarkkis. Nykypäivänä ei kiusata sen takia. ainakaan poikani koulussa. Meidän kunnassa on järjestetty paikat niin että kolmessa eri koulussa on pienrymät, yhdessä sellaiset joilla oppimisvaikeuksia, toisessa nämä adhd tapaukset ja kolmannessa vaikeasti kehitysvammaiset. Poikani on tässä ensimmäisessä ryhmässä ja mielestäni ihan tavallisia lapsia siellä on.

Eikä pienryhmä ole lopullinen vaan sen tarkoitus on sopeuttaa lapsi työskentelemään isossa ryhmässä ja lapsi siirretään tavalliseen luokkaan heti kun mahdollista, ensin niissä aineissa missä pärjää. Olis ollut kamala kolaus meidän pojan itsetunnolle jos olisi tavalliseen luokkaan joutunut eikä olisi pysynyt muiden mukana oppimisessa.

ekaluokalla kokeilujaksoa pienryhmässä, kun oli hyvin vilkas vaikka kouluaineissa pärjäsi hyvin. En halunnut lasta sinne, koska ensinnäkin tiedän miten noissa pienryhmäsiirroissa käytännössä käy, tiedän, että opetuksen taso ei ole sama kuin isossa ryhmässä, ja tyypillinen oppilas ei ole samantyyppinen kuin oma lapseni.



Lapsi sopeutui isoon ryhmään pian, tokaluokalla pojan ope, sama kuin ekalla, oli sitä mieltä, että pojan paikka on isossa ryhmässä. Nyt on jo yläkoululainen, käytösnumero ysi, ja tuntuu pärjäävän edelleen isossa ryhmässä.

ja keskiarvo on kokoajan ollut noin 8. Sosiaalinen puoli menee hyvin, mutta ongelma on omantoiminnan ohjauksen suuret vaikeudet, jotka eivät iän myötä ole juurikaan helpottaneet. Tämä aiheuttaa suurta lisätyötä opettajalle, ja koska avustajaresurssia ei käytettävissä ole, poikani halutaan siirtää toiseen kouluun. Mutta minä jääräpää äiti olen sitä mieltä, että avustajaresurssin puuttuminen, tai opettajan lisäduuni ei ole riittävä syy siirtää "haastava" oppilas pois tutusta ja turvallisesta ympäristöstä.



Onko minulla perusteita kumota päätös siirtämiseksi?



ap

siirto tapahtuu joka tapauksessa, mutta jos kyse on lapsen omasta oppimisesta, vanhempia kuunnellaan varmasti enemmän. Mutta sitäkin kannattaa miettiä, mitä tarkoittaa open lisätyö. Jos ope väsyy, se voi näkyä siinä, ettei lastasi huomioida, ja ope ei jaksa jokaista asiaa erikseen käydä hänelle ohjaamassa. Jolloin kärsijä on lapsi ja lapsen oppiminen. Ihanne olisi avustajan saaminen, sen eteen kannattaa taistella. Ja vedota uuteen erityisopetuslakiin, missä nimenomaan painotetaan lapsen oikeutta omaan lähikouluun tukitoimin.

Sitä myötä saisitte luokkaan avustajankin. Meillä on lapsella tismalleen sama ongelma kuin teilläkin, tosin hän on vasta tokaluokalla. Diagnoosia ei ole, koska luokassa on muita joilla on diagnoosi, ja sitä kautta luokkaan on saatu vakituinen avustaja. Meidän lapsemme ei siis "tarvitse" diagnoosia tällä hetkellä. Tiedän että kuulostaa hölmöltä, mutta joskus näissä asioissa joutuu kikkailemaan.



Luokka-avustajan lisäksi lapsi käy joillakin tunneilla pienryhmässä (noin 5 tuntia/viikko). Ymmrärän että toiseen kouluun siirtäminen on iso kynnys, en itsekään innostuisi ajatuksesta. Meillä on mahdollisuus päästä pienryhmään omassa koulussa, mikäli se on jossain vaiheessa tarpeen.