Minkä ikäisenä olet ollut onnellisin/onnettomin?

eli mä olin silloin 23. Toinen onnellisuuskausi tuli n. 27 v. ja viime kesänä oli äärimmäisen onnellinen ja sillon olin 35 v.

Teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa olin aika onneton.



Onnellisimmat elinvuoteni ovat siis olleet n. 0 - 16 ja sitten taas n. 27-35 (eli viimeisimmät 8 vuotta ja edelleen jatkuu).



Lapsuuteni oli turvallinen ja iloinen. Teini-iässä ja parikymppisenä sitten kärsin masennuksesta, syömishäiriöstä, jonkinlaisesta suunnattomuudesta ja rajattomuudesta (mm. liikaa alkoholinkäyttöä) ja huonosta parisuhteesta. Onneksi sain itseni, elämäni ja mieleni takaisin raiteilleen!

Kaikista onnelisin taisin olla kun sain esikoisen, odotusaika ja ensimmäinen vuosi! Elikkä 22-24v.

Itsenäistymisvaiheessa siinä parinkympin molemmin puolin ja sitten avioeron molemmin puolin kolmenkympin tietämillä.



Vastaavasti onnellisimmillani olin siinä ikävuosina 22-29, kun olin onnellisessa parisuhteessa... sitten sille kävi huonosti ja tuli se toinen onnettomuusajanjakso. Toinen onnellisuusjakso on ollut 30+ uuden parisuhteen löytymisen myötä.

Olen 39 ja yhä useammin tajuan aivan yhtäkkiä, miten onnellinen olen. Tai ehkä vain tietoisuuden ja läsnolon taidot ovat vanhetessa parantuneet.



Lapseni on nyt 6-vuotias ja se on hyvä ikä se.

jotenkin haikailen aina takaisin lapsuusvuosiin, koska sillon olin onnellinen ja huoleton. Tavallaan teinivuodetkin kaikkine hölmöilyineen olivat ihan hauskaa aikaa, elämänintoa ja sellasta optimismia on vaikea enää oikein löytää itsestään. Mutta kai se on osin sitäkin, että aika kultaa muistot ;)



Aikuisiältä sanoisin, että onnellisin aika oli esikoisen odotus ja eka vuosi kun lapsi oli syntynyt. Aika oli tavallaan rankkaa, mutta toisaalta ihanan seesteistä ja jotenkin oli hyvin selkeää, että asiat on just niinkun pitääkin - ja kaikki hyvin. Sittemmin on tullut kaikkea arkeen liittyvää stressiä enemmän (toki se onnellisuus perheeseen liittyen on ja pysyy).

olin ehkä opiskeluaikoina, ikävuosina 15-17 ja myös lapsen odotus- ja vauva-, ja taaperoaikana 17-21 ikäisenä. Onnettomin nyt viimeisen vuoden aikana.

onnettomin vaihe on myös liittynyt lapsuudenperheestä itsenäistymiseen siinä 18-20v tienoilla. Olen silloin ollut huonossa parisuhteessa ja hyvin epävarma itsestäni.



Onnellisuuskausi seurasi 25-27 vuotiaana kun kasvoin aikuisemmaksi ja itseluottavaisemmaksi. Olin alkuun sinkku, ja nautin vapaudestani. Sitten löysin uuden parisuhteen.



Seurasi murehtimisjakso hedelmöityshoitojen ja keskenmenojen vuoksi, joka on sittemmin raskauden ja lapsen saamisen myötä muuttunut taas onnellisuudeksi :) Olen nyt 30.

vauvasta n 12 veeksi asti, toinen kausi n. 20 - 30v,



nyt olen 40+ ja elän ehkä pahinta vaihetta elämässäni, ongelmia ja murheita on vaikka kenelle jakaa. Joka suunnasta vaatimuksia.

silloin kun olisi elämän pitänyt kaiketi olla elämäntuskaa, sitten kun sain lapset 25v- 35v, kotiäiti vuosina ja vielä kun olin töissä lasten ollessa pieniä, 35v-45v olin onnettomin riitaisessa liitossa jne ja viimein ero, nyt taas olen tosi onnellinen ja ikää 50v.



Oikeastaan olen perusonnellinen ollut aina, silloinkin kun elämä on potkinut päähän eli juuri noin 35-45v vuosina, johon kuului paljon muutakin ikävää kuin ero.

Mitä vanhemmaksi, sen onnellisempiolen. Välin on mahtunut tragedioita, mutta perusonnellisuus on silti kasvanut.

Onnettomin 14-vuotiaana, 25-vuotiaana sekä 35-37-vuotiaana.

Lähes koko elämän mua on tietty ahdistus seurannut. Pikkulapsena sain sairaalasta hirveät traumat ja vielä nyt aikuisenakin tuo varjostaa mun elämää, koska aivan kuten lapsena, edelleenkin pelkään mihin kaikkeen ehkä vielä joudun.



Kuitenkin jos nyt ei välitetä siitä tasaisesta tausta-ahdistuksesta niin kyllä mä joskus ala-asteikäisenä suht onnellinen olin. Kasiluokalla sitten putosin, se tuli ekana mieleen kun mietin mikä on ollut onnettomin aika elämässäni. Olin todella masentunut vaikken sitä itse edes tajunnut, vähän kiusattukin ja sosiaalisista kuvioista ihan syrjässä. Mutta se masennus oli pahinta, se taisi olla lähellä psykoottistasoista... Pahin aika oli tuo yläaste, lukio oli jo ihan siedettävää vaikka ei mun silloinkaan todellakaan mitenkään hyvä olo ollut itseni kanssa.



Sitten jostain 19-vuotiaasta eteenpäin alkoi nousukausi ja olin aikaisempaa menevämpi ja sosiaalisempi, tavallaan se olo sisällä ei ehkä siltikään ollut niin erilainen. Tosin usko omaan viehätysvoimaan ja persoonan kiinnostavuuteen oli eri luokkaa kuin nuorempana. Aika tuosta 19-veestä eteenpäin oli ihan hauskaa aikaa, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna en silloinkaan nyt aina niin hirveän hyvin voinut.



Ehkä ihaninta aikaa oli joskus 25-26-vuotiaana, silloin ei ollut mitään ulkoisia huolia, rahaa tuli riittävästi, usko itseen koheni entisestään jne. Olin sinkku ja aika paljon juhlin, mutta samalla myös liikuin paljon ja huolehdin itsestäni. Silloin oli kivaa ja hauskaa. Sitten taas n. 28-vuotiaana tuli monenlaista isoa kriisiä (ihan itsestä riippumattomia osa) ja tuli aika iso pudotus.



Sittemmin hyvä parisuhde on ollut tosi iso "tuki". En tarkoita että hoidattaisin itseäni suhteessa vaan tarkoitan ihan sitä, että normaali arki on ihan erilaista kun on se toinen, jonka kanssa sen voi jakaa. Ja kun se toinen on vielä sellainen jonka kanssa tosiaan on yhteys. Kaikkea kamalaa on viime aikoina sattunut ja omakin fysiikka tuntuu huolestuttavasti hajoavan vaikka ikää on vasta 30. Vaikean kautta olen kuitenkin oppinut jotenkin hallitsemaan itseäni ja stressiäni paremmin, ja olen kohtuuonnellinen vaikeista asioista huolimatta tällä hetkellä.

kun olin eskarilaisena aivan yksin, ilman kavereita. Ne kokemukset ovat varjostaneet sosiaalisia suhteitani aina nykypäivään asti. Vieläkin ihmettelen ettei kukaan puuttunut siihen että seisoin eskarin pihalla aina yksin.

1-7-luokkalaisena meni ihan kivasti, oli pari ystävää. Sitten jouduin eri luokalle ja loppuaika yläasteella oli aika kurjaa.

Aikuisuus on ollut ihan ok, tosin kohta olen 40v ja perussairauksia on jo useita, ne heikentävät elämänlaatua.

Elämä on synkkää ja ilotonta ja jatkuva huoli huomisesta ja selviämisestä painaa mieltä.