Kysymyksiä pitemmistä (3 v ja yli) parisuhteista

Olen seurustellut aina vain muutamia kuukausia, ja pitemmissä parisuhteissa mietityttää nämä:

- kuinka kauan teillä on mennyt, että toinen on ruvennut vähän kyllästyttämään?

- miltä se sitten tuntuu, kun huomaa, että mies on hieman kyllästynyt suhteeseen (ei siis halua erota tai mitään, mutta vilkuilee useammin muita naisia, haluaa vähemmän seksiä, menee enemmän omissa menoissaan jne mutta ei mitään kusipääkäytöstä kuitenkaan)

- missä vaiheessa "kuuluu" tietää, että haluaa viettää toisen kanssa mahd. loppuelämän eikä enää katsella vain päivä kerrallaan?

Me ollaan oltu reilu 6 v. kimpassa, eikä olla kyllästytty. Oli alusta asti selvää, et "tää oli nyt tässä".

Eikä mies kyllä muita ole ikinä vilkuillut. Huomioidaan toisiamme tasapuolisesti ja meillä on omia ja yhteisiä menoja. Tietysti välillä menee paremmin ja välillä vähän viileämmin mutta sehän on vaan normaalia..

2 yli 3 v. parisuhdetta jotka kuitenkin sitten päättyneet.



- Kyllästyttämään on alkanut jompaakumpaa tai molempia osapuolia jonkin verran siinä vuoden kohdalla. Silloin on suhde "arkistunut" ja se pudotus romanttisesta huumasta arkeen on alkuun inhottavaa, mutta sitten tilanne tasaantuu eikä enää kyllästytä vaikkei alun huumaa olekaan.

- tuohon miltä se tuntuu kysymykseen, niin minusta ei kauheasti miltään, kaikenlaisia vaiheita tulee ja menee

- mä en varmaan koskaan voisi kenenkään kanssa päättää että haluaisin olla loppuelämän hänen kanssa vaan haluan elää aina päivä kerrallaan.

Kyllä se minulla kolahti heti kun miehen näin.

ja listasi tuntui kovin vieraalta. En tunnistanut meitä siitä ollenkaan.

parisuhteessa väistämättä käy noin, tuskin kovin kukkeaa pitkää suhdetta tulet saamaankaan. Meillä tulee 9 vuotta kasaan tänä kesänä, ja mulle on ihan uutta tietoa, että jossain vaiheessa väistämättä käy / olisi jo pitänyt käydä noin!



Toki parisuhde ja tunteet jonkin verran matkan aikana ovat muuttuneet: rakastumisen ja ihastumisen tunne on tavallaan väistynyt sellaisena kuin se ihastumisvaiheessa tuntuu, mutta ei se tarkoita sitä, että romantiikka, erotikka ja kiinnostus toista kohtaan olisi lopahtanut. Lisäksi päälle on tullut lujaa rakkautta, kiintymystä ja ystävyyttä, jota voi syntyä vain ajan kanssa.



Kunnioitus on itsestäänselvyys meidän parisuhteessa alusta loppuun: tietenkään mies ei - ainakaan minun seurassani - vilkuile toisia naisia!



Ja mitä omiin menoihin tulee, ei niitä alkuvaiheessakaan ole hylätty! Molemmilla on omia ystäviä ja omia menoja parisuhde- ja perhe-elämän lisäksi, ja niitä on ollut kyllä ihan alusta asti. Eipä niiden määrä muuten ole muuttunut, kuin että vanhenemisen ja perheen myötä ne ehkä luonnollisesti ovat vähän molemmilla vähentyneet, eivät nyt ainakaan LISÄÄNTYNEET.



Miksi ihmeessä ajattelet, että kaikki parisuhteet muuttuvat jossain vaiheessa puuduttaviksi?

2 yli 3 v. parisuhdetta jotka kuitenkin sitten päättyneet.

- Kyllästyttämään on alkanut jompaakumpaa tai molempia osapuolia jonkin verran siinä vuoden kohdalla. Silloin on suhde "arkistunut" ja se pudotus romanttisesta huumasta arkeen on alkuun inhottavaa, mutta sitten tilanne tasaantuu eikä enää kyllästytä vaikkei alun huumaa olekaan.

- tuohon miltä se tuntuu kysymykseen, niin minusta ei kauheasti miltään, kaikenlaisia vaiheita tulee ja menee

- mä en varmaan koskaan voisi kenenkään kanssa päättää että haluaisin olla loppuelämän hänen kanssa vaan haluan elää aina päivä kerrallaan.

että ehkä tuossa on niitä syitä, miksei ne suhteet kestäneet. Me ollaan tottakai välillä onnellisempia, mutta silloin huonoimpinakin aikoina nukutaan sylikkäin, halataan ja pussaillaan usein. Itse koen, että me elämme vielä sellaista alkuhuumaa, tavallaan. Mun mielestä se suhteen arkipäiväistyminen on kivaa, se jotenkin vahvistaa sitä tunnetta, että olemme elämänkumppanit, emme vain rakastavaisia.

Oma äitini totesi, että kyllä vuodessa sitä jo tietää onko toinen itselle oikea (huom! Ei Se Oikea, koska itse en ainakaan usko siihen yhteen ainoaan). Olen äitini kanssa samaa mieltä, vuoden aikana jo oppii toisen tuntemaan niin, että on validi arvioimaan onko itsellä mahdollisuutta onnistua loppuelämän kestävään parisuhteeseen hänen kanssaan.



Minä myönnän, että meillä on vuoronperään hetkittäin kyllästytty toiseen tai lähinnä siihen tylsään arkeen. Sen huomaa kun toinen pakenee omiin oloihin. Sieltä sitten se toinen herätellään huomaamaan parisuhde jos ei itse oma-aloitteisesti tajua tilannetta. Yhdessä ollaan oltu 10v.



Parissa kuukaudessa ei pitäisi kyllästymistä tulla. Ehkä olet vain tavannut miehiä, jotka eivät ole valmiita sitoutumaan ja heihin iskee pakokauhu kun suhdetta pitäisi alkaa syventämään.

enkä minäkään vielä tunnista noita mainitsemiasi kyllästymisen oireita. Tiesin heti alussa, että tää on tässä, tässä suhteessa haluan olla lopun elämäni. Sama tunne on edelleen. Juuri puhuttiin miehen kanssa, kuinka ihana tunne on, kun on toisesta täysin varma. Olisi elämäni suurin pettymys, jos mieheni pettäisi minut. Se tulisi niin puun takaa. Eihän se elämä aina mitään auvoista ole ja välillä toinen ärsyttää, mutta sellaista se on. Ei tulisi mieleenkään vilkuilla ketään muuta sillä silmällä. Kauniita ihmisiä toki katselemme molemmat ihaillen, mutta ilman mitään sen kummempaa haikailua. Kyllä sen vaan tietää, kun toinen on se oikea!

Ja sen vaibn tietää kun oikea osuu kohdalle.

Ap:n ajatukset on ehkä hiukan..noh... lapsellisia.

Älä pohdi niin paljon vaan ELÄ!

Ihan ensimmäisen kuukauden aikana kumpikin tiesi, että haluaa olla yhdessä aina. :)

No mieshän kosaisikin reilun kuukauden seurustelun jälkeen, ja kyllä oli ihmiset kauhuissaan kun muutimme heti yhteen. ;D



Nyt 10 vuotta naimisissa, 3 lasta ja ihanan onnellinen elämä.



Rakastan miestäni edelleen yli kaiken, niin että jo toisen näkeminen saa vatsassa perhoset lentelemään. Ei osaisi edes kuvitella elämääni ilman miestäni.



Seksi... ;)

Kyllä, edeleen kuhertelisimme toistemme kimpuissa kuten alku aikoina, jos vain aikaa olisi. ;D Nykyään ei vain voi jättää aamulla hetken mielijohteesta menemättä luennolle, ja viettää koko päivä sängyssä. ;D Mutta elämäntilanteesta riippuen seksiä ja säännöllisesti ja edelleen yhtä intohimoista. Mieheni on maailman haluttavin mies.

(Nyt 3:s lapsi 6kk, joten seksiä ehtii pääsääntöisesti harrastaa vain viikonloppuisin. Mutta tämä on vain sellainen pikkulapsi-vaihe.)



Mies kohtelee minua aivan samalla tavalla kuin alkuaikoinakin; kuin kukkaa kämmenellä. Kehuu päivittäin minua naisena, ystävänä, vaimona, puolisona (ja saa tietenkin itsetunnon kohoamaan pilviin, kun osoittaa sen, kuinka haluttavana ja seksikkäänä minua pitää). Halailee ja pussailee päivittäin, eikä taida olla päivääkään, jolloin ei olisi sanonut rakastavansa minua



ja kyllä, on meilläkin ollut omat kriisimme välillä, ja niistä on noustu ja selvitty, kun kuitenkin olemme tienneet koko ajan, että rakastamme toisiamme ja haluamme elää yhdessä.



Mutta minulla kävikin aikoinaan lottovoitto, ja löysin maailman ihanimman miehen.

Meillä on selkeästi jotenkin ratkaisevan erilaiset käsitykset onnellisesta parisuhteesta. Mä vastaan tästä omasta näkökulmasta (10v. yhdessä)



- mä en oikein ymmärrä, miten se toinen voi alkaa "kyllästyttämään". Mitä tällä tarkoitetaan? Tarkoitatko, ap, että milloin se toinen ei näytä enää niin ihmeelliseltä? Tämä vaihe tulee silloin, kun on _itse_ riittävän kypsä näkemään sen toisen juuri sellaisena kuin hän on, eikä tarvitse enää _itseä_ varten nähdä häntä jotenkin epärealistisessa valossa, jotenkin poikkeuksellisena ihmisenä. Se ei ole merkki siitä, että jotain on pielessä, vaan merkki siitä, että suhde kehittyy realistiseksi, tavallaan "oikeammaksi" suhteeksi.



Kummallakin on parisuhteessa se oma elämä, ja sitä täytyy arvostaa ja tukea. Molemmilla pitää olla omiakin menoja, ja omia hyviä ystäviä, koska muuten siihen kumppaniin kohdistuu aivan kohtuuttomia paineita. Esimerkiksi naiselle se mies voi olla paras ystävä, mutta ei koskaan ymmärtää naisen tarpeita ja tunteita kuten toinen nainen. Ja toisinpäin.



Se, että rakastaa omaa kumppaniaan ja on sitoutunut tähän, ei estä sitä etteikö voisi ihastua toiseen. Ihastuminen on ihan normaalia, se vastuu parisuhteesta ja kumppanista on se ankkuri, joka estää viemästä sitä ihastumista tekojen tasolle. On eri asia haaveilla asioista kuin loukata läheisiä ihmisiä.



- ihmisen mieli ei tajua isoja sitoutumisia, kuten sitä että ollaan loppuikä yhdessä tai tehdään lapsia yhdessä, ennen kuin vuosien ja yhteisten kokemusten kautta. Siksi yhteen muuttaminen tai naimisiin meno on monille kriisi; siinä päätetään, että halutaan olla nyt yhdessä, ja se nostaa onnellisessakin suhteessa esiin monenlaisia tunteita, koska se voi tuntua niin lopulliselta ja sitovalta. Siksi mä en hoputtaisi ketään tekemään tällaisia päätöksiä, ennen kuin ne tuntuvat täysin oikeilta. Ei siihen voi laittaa mitään aikajanaa.

Josta yhdessä asumista alle puolet.



Mullekin tuo lista oli vähän vieras. Ei mun suhteessa ainakaan tainnut olla mitään selkeää "huumavaihetta" jonka jälkeen olisi tullut "rankka pudotus" arkeen. Tietyllä tapaa se oli aika arkista alusta alkaen, mutta ei mitenkään huonolla tavalla. Tultiin vaan heti juttuun niin hyvin, että kaikki vähän kuin tapahtui itsestään.



Toki ihan alussa voi suhtautua aika lämpimästi siihenkin että toinen sotkee ja tiputtelee vaatteitaan pitkin lattiaa, kun taas jossain vaiheessa se alkaa riepoa. Mutta suhteellisuudentaju kyllä muistuttaa että aika pienet on ongelmat jos likaiset sukat lattialla on vakava epäkohta. Mutta en mä osaa sanoa missä vaiheessa se todellinen arkistuminen olisi tullut, ehkä sitten yhteen muuttaessa. Toisaalta oltiin oltu niin tiiviisti kuitenkin jo ennen virallista yhteenmuuttoakin, että ei se yhteenmuuttokaan mikään ihan valtavan suuri elämänmuutos enää siinä vaiheessa ollut.



Ja kuten täälläkin on jo sanottu, niin tottakai tulee vaiheita kun on viileämpää. Ainakin itselläni tämä tuntuu menevän pienissä aalloissa. Viileämmässä vaiheessa saattaa ketuttaa herkemmin eikä oikein hirveästi mitkään halipusit innosta, mutta kuitenkin ollaan paljon lähekkäin ym. Paremmat vaiheet tuntuvat sitten erityisen kivalta viileämmän vaiheen jälkeen.



Ja tosiaan kun on pohjana se tunne että sovitaan erittäin hyvin yhteen ja perusasiat kuten kunnioitus ja luottamus ovat kunnossa, niin ei se viileämpi vaihe mitään ihmeempää kriisiä aiheuta. Kyllä se siinä menee, kun tietää miten paljon arvokasta suhteessa on.

tietty kaari on nähtävissä, mutta ei sovi jokaisen suhteeseen. Yleensä ihan biologisperäinen alkuhuuma (hormonaalista pitkälti) jatkuu noin 2 - 3 vuotta. Tällöin seksuaalinen halukkuus on keskimääräistä suurempaa ja seksielämä aktiivisempaa. Alkuvuosina myös tietty panostaminen itseen, omaan ulkomuotoon ja aikaan ja "vaivaan" parisuhdetta varten ovat suuremmassa osassa elämää. Myöhemmin suhteessa korostuvat vähemmän seksuaaliset ja romanttiset piirteet ja kumppanuus, ystävyys, luottamus, yhdessä selviytyminen ja huumori koetaan mrkittävimmiksi syiksi pysyä yhdessä. Seksuaalinen aktiivisuus erityisesti miehen puolelta laskee, kun uutuudenviehätys hupenee. Naisella haluihin vaikuttaa negatiivisesti usein lasten saaminen.



Kyllä se suhde yleensä vuosien varrella muuttuu, mutta osa muutoksista on vain positiivista!

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_l…

Tuo viimeinen kappaleeni viittasi siis siihen, että jos vertailukohtana on pelkkään ihastuksen huumaan perustuva suhde, jossa ei välttämättä ole henkisesti oikein yhteyttä, niin voikin tulla sellainen olo että "kyllästyttää". Mutta kun on ihmisen kanssa jonka kanssa aidosti viihtyy ja joka on myös kuin hyvä ystävä, niin joku "kyllästyminen" on aika outo ajatus.



Kyse on myös arvoista. Toki jos esim. haluaa ehdottomasti huikaisevan jännittävää ja aina uutta seksiä niin se voi olla hankalaa pitkässä suhteessa.

yli kolmen vuoden parisuhteesta, ja molemmissa kyllästyminen tuli alle vuodessa eteen. Ymmärrän ap:n kysymyksen täysin, mulle siinä ei ole mitään epäselvää, enkä ymmärrä, miten näin moni on vastannut, ettei muka kyllästytä jne. Kyllä se vaan on niin, että kun aina katselee samaa naamaa, niin jossain vaiheessa vähän kyllästyttää. Ei se tarkoita, että rakkaus loppuisi :D

Oon ollut naimisissa kohta viisi vuotta, ja kyllä mulla säännöllisesti tulee vaiheita, että mietin eroa ja oon kyllästynyt mieheni käytökseen.



t. nainen 26 v.

(ja täytän itse pian 30v.)

Eli siis kyseessä ensirakkauteni, se ainoa ja oikea ja osui kohdalle.



Oltiin yhdeksän vuotta sitten puolen vuoden ajan erossa ja se vain vahvisti sitä tunnetta että kuulutaan toisillemme.



Nyt meillä on neljä mahtavaa muksua ja eletään onnellista perhe-eloa johon mahtuu niin iloja kuin surujakin.



On ollut aikoja jolloin on ollut vähemmän seksiä ja intohimoa, mutta jostain ne himot on takasin tulleet ja on sitten otettu kiinni oikein urakalla ;)

Kahdestaan saadaan olla aika usein, kiitos maailman upeimman anopin joka hoivaa muksujamme jolloin joko sitten olemme ihan vain kotona kaksin, tai lähdemme keskustaan leffaan ja syömään tai jos tahdomme niin menemme risteilylle tai pienelle hotellireissulle.



Kummallakin on myös omia menoja ja sitten on tietysti niitä yhteisiäkin + kaikki mitä tehdään yhdessä perheenä.



On puhuttu siitä kuinka meinataan yhdessä olla vielä vanhoina ja viisainakin :)

40-v ja välillä jurppii, mutta ei tämänikäisenä enää viitsi välittää, kun useimmiten on ihan mukavaa.

Eka jurpintavaihe oli ehkä n.10-v paikkeilla.

Ihan kiva kuulla, että kysymykseni ovat omituisia, koska tietysti on parempi, jos suhde voi olla sellainen, ettei toinen ala kyllästyttämään. Mietin kuitenkin, että mitähän miehet tähän vastaisi, juuri siksi että miehet varmaan enemmän kuitenkin ajattelee parisuhdetta seksin kannalta ja haluavat enemmän kokemuksia eri kumppaneiden kanssa. Että sanoisiko miehet, että kaikki on muuten mukavaa, mutta muita naisia tekisi kyllä mieli tms. Joo, olen ehkä vähän kyyninen. En myöskään oikein tajua miltä sellainen rakkaus tuntuu, että tietää puolison olevan vaikka ihastunut toiseen ja haaveilevan muista naisista mutta silti kokee olonsa rakastetuksi. En kyllä ole koskaan ollutkaan rakastunut kehenkään. Ja nämä kysymykset tulee siis ympärillä olevien parisuhteiden näkemisestä joissa noita mainitsemiani ongelmia on kyllä kaikissa.