Lue keskustelun säännöt.
Milloin alan rakastaa nyt kolmikuista poikaani?
12.12.2011 |
Odotin äidinrakkauden nousevan välittömästi saatuani lapsen rinnalle, mutta niin ei käynyt. Tunnen lastani kohtaan kyllä syvää kiintymystä, mutta vallitsevin tunne on tietynlainen, ainakin minulle negatiivisessa valossa näyttäytyvä, epäuskoisuus koko pojan olemassaolosta. Monesti aamulla herätessäni menee hetki ennen kuin tajuan pienen ihmisen tuhisemassa sängyssään, enkä tajutessani ole mitenkään onneni kukkuloilla, niin kuin kaltaiseni tuoreen äidin ehkä pitäisi?
En suhtaudu vauvaan mitenkään omistavasti, annan hänet mieluusti syliin muillekin ja nautin siitä, kun lapsen isä hoitaa häntä työpäiviensä jälkeen. Arkirutiineista selviytyminen ei kuitenkaan tuota minulle lainkaan tuskaa ja oikeastaan elämä vauvan kanssa on paljon helpompaa kuin minulle etukäteen uskoteltiin. Riittämättömyyden tunne nousee toisinaan pintaan, kun en itse pysty vastaamaan lapseni itkuun/kitinään/jne. yhtään sen ihmeellisemmin kuin lapsen isä, tuttipullo kelpaa tarvittaessa siinä missä rintakin ja minun sylini ei ole ainoa paikka johon lapsi rauhoittuu.
En koe kuitenkaan kärsiväni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, sillä juurikin se masennus puuttuu. Suorituskykyni on ennallaan, olen energinen, jaksan harrastaa ja tavata ystäviäni ja teen jopa paljon enemmän kotitöitä kuin ennen lasta, sillä helpon vauvan kanssa äitiysloma tuntuu todella lomalta.
Kommentit (8)
Tuo kuullostaa aika samalta, mitä tunnen tyttöäni kohtaan nyt. Vierelläni on myös 2v esikois poika, jota kohtaan tunnen joskus jopa pakahtuvani rakkauteen. Ja helposti silloin huomaa ettei tyttöä kohtaan tunteet ollenkaan ole samaa kaliiperia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en mäkään ole koko ajan onneni kukkuloilla siitä, kun vauva herää, ja musta on todella helpottavaa, jos joku muu välillä ottaa hänet, niin että saan olla hetken omissa oloissani. En katso noiden asioiden mitenkään vähentävän rakkauttani vauvaa kohtaan, joka muuten myös on kolmikuukautinen poika.
En tiedä, voisko sulla osasyynä olla suuret odotukset? Itse olin raskausaikana hieman huolissani siitä, rakastanko vauvaa vai ärsyttääkö mua vaan sen jatkuvat vaatimukset. Olin hämmästynyt, kun se äidinrakkaus sitten syttyikin niin nopeasti.
Mä koen, että koska vauvan tarpeisiin on vastattu, se on luottavainen myös muita ihmisiä kohtaan ja rauhoittuu sen takia muidenkin ihmisten sylissä. Suosittelen, että säkin alat nauttia siitä, etkä tunne syyllisyyttä! On ihanaa, kun voi hetkeksi luovuttaa vauvan jollekin toiselle ilman, että on pakko kuunnella sen tyytymätöntä kätinää viereisestä huoneesta.
Jos susta oikeasti tuntuu siltä, ettet rakasta vauvaasi tarpeeksi, suosittelen bondaussessioita: pane alaston vauva omaa ihoasi vasten löysän paidan alle tai opettele vauvahierontaa.
- Laitat lapsen kokopäiväiseen hoitoon 10 kk:n ikäisenä ja nautit täysillä työtovereittesi seurasta.
- Koululaisena lapsesi on huomattavasti ikäsisään itsenäisempi, hoitaa koulun ja harrastuksen itse,samalla kun sinä keskityt itseesi ja harrastuksiisi.
- Teininä lapsesi muuttaa pois kotoa ja hänelle riittää, kun siirrät silloin tällöin muutaman satasen hänen tililleen.
- Aikuisena lastasi ei kiinnosta tulla juhlapyhinä Sinun luoksesi, vaan hän viettää ne mieluummin keskenään oman perheensä kanssa.
- Ero olisi pojallesi elämää suurempi kolhu, josta hän tuskin selviäisi ilman terapeuttista apua.
Lapsestasi voi siis tulla joko menestyjä tai syrjäytynyt juoppo, joka ei ole koskaan tuntenut aitoa ÄIDIN KIINTYMYSTÄ.
Itse rakastuin omaan vauvaani kun hän täytti vuoden, ja alkoi jo olemaan 'ihminen'. Synnytyssairaalassa ajattelin vain, että onpas ruma vauva ja koska saan nukkua :D
Ei normaali vanhemmuus loppupeleissä mitään polttavaa rakkautta edes (vaan vakaa kiintymyssude, jossa on tilaa muullekin kuin hattaralle ja glitterille)ole ja lapset ovat ärsyttäviä, vaativia aikasyöppöjä jotka tuhoaa ihmissuhteet ja tavarat ;)
Esikoiseni on jo iso ihminen, melkein aikuinen ja suhteemme on hyvä ja rakastava. Olen muutenkin vähän hitaasti lämpiävää sorttia, enkä innostu heti vieraista ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kun olen rakastanut ihan hulluna lapsiani jo silloin, kun olivat vatsassa...
kun lapsi alkaa oikeasti vuorovaikuttaa kanssasi. Kolmekuinen vauva on vielä aika pitkälle hoivan kohde, joka osaa vielä aika vähän kertoa millainen on ja mitä tuntee. Kun lapsi kasvaa, hän alkaa ottaa aivan eri tavalla kontaktia, ja kertoo sinulle monin tavoin, kuinka valtavan tärkeä olet hänen elämässään. Minä veikkaan, että kun vauvasi muutaman kuukauden päästä moiskauttaa poskellesi ekan kuolaisen pusun, olet aivan myyty. :) Itsekästä tai ei, niin ainakin itse tunnen pakahduttavaa rakkautta lasta kohtaan juuri niinä hetkinä, kun lapsi jotenkin tarvitsee minua tai osoittaa ilonsa siitä, että olen siinä, hänen äitinään.
Minä en olisi ollenkaan huolissani sinusta ap. Olet ihan normaali ihminen, jonka rakkaus lapseen kasvaa ajan ja vuorovaikutuksen myötä. Missäänhän ei ole sanottu, että äidin pitäisi rakastaa lastaan heti ensimmäisestä hetkestä lähtien niin. Riittämättömyys kuuluu äitiyteen, varsinkin tänä aikana, kun äitiyden paineet on ihan kohtuuttomat; äidin pitäisi pystyä täyttämään ihan kaikki lapsen tarpeet, lapsi ei saisi koskaan itkeä tai olla tyytymätön jne. Kukaan ei sellaiseen pysty.
päälle eräänä kauniina päivänä kun lapsi oli 6 kk ikäinen. Katselin kun hän leikki lattialla ja sellanen lämmin aalto kävi ylitse :)