Väkivaltaa/sen uhkaa kokeneet: Onko joku oikeasti lähtenyt ekan lyönnin jälkeen?

Oltiin 8 vuotta oltu naimisissa, mies ei ikinä osoittanut mitään väkivaltaisuuden tai edes henkisen väkivallan merkkejä, kunnes kerran kännipäissään riidan yhteydessä tönäsi mut tiiliseinään. Putosin seinää vasten lattialle jättäen valkoiseen seinään kunnon verirannun päästäni, ja mies pelästyi kuollakseen - soitti ambulanssin ja poliisin ja monta päivää itsi mitä oli tehnyt, vaikka ei mulle mitään käynyt kun pieni reikä päässä.

Jätin miehen, koska päätin, että sille on näytettävä että mä en sellaista hyväksy, en vaikka kuinka katuisi. Erottiin, oltiin erossa vuosi, ja nyt ollaan oltu yhdessä 12 vuotta tuon jälkee- ilman yhtään väkivaltaista tilannetta.

Ulkopuolisen on helppo sano mitä kannattaa tehdä, mutta jokainen tilanne on erilainen. Jos ihan oikeasti pelottaa että mies käy käsiksi, tai niin tekee, niin suosittelen lähtemään. Varsinkin jos on lapsia, en miettisi kahta kertaa.

Itse en omaa suhdettani osaa väkivaltaiseksi luokitella vain tuon yhden tapauksen perusteella, mutta olen vierestä katsonut montaa oikeasti väkivaltaista suhdetta ja huomannut, että se ongelma lähtemisessä on usein se, että se suhde on muuten intohimoinen ja se rakkaus on jotain aivan ylenpaattista, ja sen sitten koetaan korvaavan noita turpaansaanteja. Jokainen aikuinen ihminen tekee omat päätöksensä ja ymmärrän jos tuollaisessa "jännittävässä" suhteessa haluaa olla mutta silloin kun on lapsia, lapset pitää laittaa edelle.

TUo on vaan yksi psyyken keino muokata niistä väkivaltatilanteista helpommin kestettäviä. Eräs ystäväni, joka eli monin tavoin väkivaltaisessa suhteessa on puhunut juuri tuosta:

kun suhteessa on väkivaltaa tai pettämistä tms. sontaa, sitä alkaa pitää normaalina, ja sitten kun on sitä, mikä tavalliselle ihmiselle on normaalia yhteiseloa, se on niiiiin IHANAA! Eli ihmisen näkökanta kieroutuu tuollaisessa suhteessa, ja pahasti. Ei ne väkivaltaiset miehet oikeasti ole muuten "niin ihania ja aivan täydellisiä", lukuun ottamatta sitä väkivaltaa. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka sen lisäksi käyttäytyvät välillä sikamaisen paskamaisesti.

Ei oltu naimisissa, ei lapsia joten sikäli helppoa. Myönnetään kuitenkin, että olisin saattanut palata takaisin ellen olisi tavannut nykyistä miestäni sattumalta juuri silloin (oltu jo 10v naimisissakin!). Nimittäin lyöjä katui ja itki kovasti ja soitteli perään vielä melkein vuoden ajan. Myöhemmin kuulin, että hän oli lyönyt myös seuraavaa tyttöystäväänsä, joka ei sitten lähtenyt vaan ovat nyt naimisissa. Haki kyllä apua sen lyömisen jälkeen.



Pahinta tuossa väkivallassa oli se, että se tapahtui humalassa uudenvuoden aattona julkisella paikalla, eikä kukaan ohikulkija tehnyt mitään vaikka makasin maassa ja mies potki päähän ja hakkasi päätäni seinään. Minua ei silloin vielä sattunut, olin ulkopuolinen kuin se olisi tapahtunut jossain elokuvassa. Mieleen jäi kuitenkin tunne, että ihan kuin olisin joku h*ora, jota saakin hakata. Onneksi miespuolinen tuttu osui paikalle ja pääsin pakoon. Yöksi en sitten enää mennyt kotiin. Se kaduttaa, etten tehnyt rikosilmoitusta.



Päivääkään en ole katunut, narsistisia piirteitä tuossa kaverissa alkoi olla muutenkin liikaa.

TUo on vaan yksi psyyken keino muokata niistä väkivaltatilanteista helpommin kestettäviä. Eräs ystäväni, joka eli monin tavoin väkivaltaisessa suhteessa on puhunut juuri tuosta:

kun suhteessa on väkivaltaa tai pettämistä tms. sontaa, sitä alkaa pitää normaalina, ja sitten kun on sitä, mikä tavalliselle ihmiselle on normaalia yhteiseloa, se on niiiiin IHANAA! Eli ihmisen näkökanta kieroutuu tuollaisessa suhteessa, ja pahasti. Ei ne väkivaltaiset miehet oikeasti ole muuten "niin ihania ja aivan täydellisiä", lukuun ottamatta sitä väkivaltaa. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka sen lisäksi käyttäytyvät välillä sikamaisen paskamaisesti.

Se on totta, että kun ensimmäisistä tilanteista on päässyt yli ja niitä tulee lisää, tilanne normalisoituu, eikä se ole enää niin yllättävää, millä tavalla toinen käyttäytyy. Ja varmaan väkivallan tekijälle/uhkaajalle itselleenkin madaltuu väylä käyttää tuota valtaa. Minuun se uhkailu on tehonnut, eli kyllä menen hiljaiseksi ja vetäydyn, yritän olla rauhoitteleva. Entäs, jos osoittaisin miehelle, että uhkailusta ei ole apua. No siinä voisi tosiaan käydä huonosti itselle.

En sanoisi, että meillä olisi muutoin mitenkään erikoisen ihmeellinen ja jännittävä parisuhde. Hyvin arkinenhan tämä sen sijaan on pienten lasten kanssa. Ap

Ei oltu naimisissa, ei lapsia joten sikäli helppoa. Myönnetään kuitenkin, että olisin saattanut palata takaisin ellen olisi tavannut nykyistä miestäni sattumalta juuri silloin (oltu jo 10v naimisissakin!). Nimittäin lyöjä katui ja itki kovasti ja soitteli perään vielä melkein vuoden ajan. Myöhemmin kuulin, että hän oli lyönyt myös seuraavaa tyttöystäväänsä, joka ei sitten lähtenyt vaan ovat nyt naimisissa. Haki kyllä apua sen lyömisen jälkeen.

Pahinta tuossa väkivallassa oli se, että se tapahtui humalassa uudenvuoden aattona julkisella paikalla, eikä kukaan ohikulkija tehnyt mitään vaikka makasin maassa ja mies potki päähän ja hakkasi päätäni seinään. Minua ei silloin vielä sattunut, olin ulkopuolinen kuin se olisi tapahtunut jossain elokuvassa. Mieleen jäi kuitenkin tunne, että ihan kuin olisin joku h*ora, jota saakin hakata. Onneksi miespuolinen tuttu osui paikalle ja pääsin pakoon. Yöksi en sitten enää mennyt kotiin. Se kaduttaa, etten tehnyt rikosilmoitusta.

Päivääkään en ole katunut, narsistisia piirteitä tuossa kaverissa alkoi olla muutenkin liikaa.

... kuin lähteä tuonkaltaisen väkivallanteon jälkeen, mitä kuvasit. Voisiko mieheni tehdä minulle joskus noin? Vaikea kuvitella, mutta en toki voisi jäädä päähän potkimisen jälkeen suhteeseen.

Sattuu, kun joutuu tällaisia miettimään. Ap.

ensimmäisestä väkivallalla uhkaamisesta. Oikeastaan jälkeenpäin ajatellen en suoranaisesti pelännyt että turpiin tulee, mutta kaikki kunnioitus ko "miestä" kohtaan loppui siihen. En kyllä kertakaikkiaan olisi voinut sellaisen idiootin kanssa enää elää, jos vaimoaan raukkamaisesti uhkaa päähänvetämisellä. Kaksi yhteistä lasta ja ero vireille samalla viikolla. Nyt täydellinen parisuhde, exän kanssa hyvät välit.

En osaa muuta neuvoa sanoa sinulle kuin että ajattele itseäsi ja lapsiasi.



Meillä tuota episodia ennakoi muutama uhkaava tilanne, lähinnä nipistelyä tai tönimistä tai liikkumisen rajoittamista (seisoo keittiön oven edessä tms.) Muutamassa kuukaudessa siitä edettiin tuohon pisteeseen. Yllätys oli.



Kun olin sitten lähdössä ja käymässä tavaroita hakemassa, muistan kuinka hän oli keittiössä veitsi kädessä (tiskaamassa). Hän arvasi ajatukseni ja miksi pysyttelin ulko-oven puolella. Hän ei uskonut voivansa käyttää veistä mutta minä en pitänyt sitä mahdottomana. Silloin hän ei tosin ollut vihainen mistään. Silti en enää luottanut.



Luottaisitko mieheesi kahden kesken miten pitkälle, entäpä jos hän on pahalla tuulella?



Voimia ja kaikkea hyvää sinulle.



t. nro 20

ensimmäisestä väkivallalla uhkaamisesta. Oikeastaan jälkeenpäin ajatellen en suoranaisesti pelännyt että turpiin tulee, mutta kaikki kunnioitus ko "miestä" kohtaan loppui siihen. En kyllä kertakaikkiaan olisi voinut sellaisen idiootin kanssa enää elää, jos vaimoaan raukkamaisesti uhkaa päähänvetämisellä. Kaksi yhteistä lasta ja ero vireille samalla viikolla. Nyt täydellinen parisuhde, exän kanssa hyvät välit.

Sehän tässä on ikävää, että se kunnoitus toista kohtaan on hävinnyt. Oikeastaan kaikki tunteet ovat latteita häntä kohtaan. Mutta sitten se arki yksin kahden pienen kanssa. Se ei vain houkuta. Ap

Luottaisitko mieheesi kahden kesken miten pitkälle, entäpä jos hän on pahalla tuulella?

Voimia ja kaikkea hyvää sinulle.

t. nro 20

Pitänee tästä lähteä nukkumaan, vaikka ajatukset ovatkin sekaisin. En mä koe eläväni missään jatkuvan väkivallan pelossa, mutta riitoja pitäisi välttää, jos haluaisi varmistaa ettei mies hermostu. Ja kyllä terveessä parisuhteessa pitäisi voida olla turvallisesti eri mieltä, ilman että ääni korottuu heti jne. Ap

Olen ollut mieheni kanssa 6 vuotta. Ei ole koskaan lyönyt tai muutenkaan fyysisesti satuttanut minua tahallaan.

Siksi on vaikeaa nyt sanoa mitä tekisin, jos hän joskus kävisi minuun fyysisesti käsiksi. En tiedä mitä tunteita se herättäisi, joten en tiedä miten reagoisin ja toimisin.

Mutta luulen, että antaisin anteeksi, jos hän suutuspäissään satuttaisi minua. En mitään sairaalakuntoon hakkaamista, mutta esim, vihainen tönäisy tai jopa lyöminen, ellei sekään olisi mikään hampaat kurkkuun -tyylinen. Itsekin olen joskus menettänyt hermoni, en mieheni mutta erään muun läheisen kanssa ja lyönyt. Kaduin sitä, kadun edelleen, mutta se on onneksi anteeksi pyydetty ja anteeksi annettu. Itse en kuitenkaan sitä voi unohtaa ikinä.

Joten ainakin yrittäisin antaa sen miehelle anteeksi, jos hän sitä selvästi katuisi, eikä tekisi samaa virhettä uudelleen ja toistuvasti. Mutta jos joutuisin elämään jatkuvassa väkivallan pelossa, elämästäni tulisi helvettiä. Siihen en pystyisi, ja haluan uskoa, että löytäisin itsestäni rohkeutta lähteä.

Toivon sitä myös kaikille heille, jotka ovat sellaiseen tilanteeseen joutuneet. Voimia lähteä huonosta parisuhteesta, oli se sitten henkistä tai fyysistä väkivaltaa, tai mitä tahansa muuta mikä rajoittaa omaa onnellista elämää.

Eli jos olen vihainen, niin saan tulla sinua tönimään? Tai vaikka vetämään litsarit? Kerää itsesi nainen, et ole mikään nyrkkeilysäkki! Suojelkaa itseänne! Ja lapsianne, ettei heidän tarvitse pelälä äidin puolesta!

En missään nimessä tarkoita, että hyväksyisin väkivallan! Itse olen siihen kerran vihaisena sortunut, en voi sitä virhettä ikinä unohtaa tai antaa itselleni anteeksi, enkä siihen ikinä enää sorru. Mutta tarkoitin vain tekstissäni sitä, että ihmiset tekee virheitä, myös hyvät ihmiset, jotka ei tarkoita pahaa.

Olemme mieheni kanssa kyllä riidelleet ja olleet toisillemme vihaisia, niin minä hänelle kuin hän minulle, eikä ikinä kumpikaan ole toista edes suutuspäissään satuttanut. En niin väittänytkään.

Kirjoitin näin: "Joten ainakin yrittäisin antaa sen miehelle anteeksi, jos hän sitä selvästi katuisi, eikä tekisi samaa virhettä uudelleen ja toistuvasti." Eli toistan vielä, ettei jää epäselväksi, jos tuosta ei pystynyt tarkoitustani ymmärtämään: En hyväksy väkivaltaa. Minua ei ole koskaan lyöty. Mies ei ole ollut väkivaltainen minua tai muita kohtaan. En tiedä millaiset tunteet ja ajatukset minulle tulisi, jos mieheni minua löisi. Ajatuskin tuntuu vieraalta. Mutta tämän aloituksen luettuani aloin ajatella asiaa, miten reagoisin ja miten toimisin. LUULEN, että ainakin YRITTÄISIN antaa miehelle anteeksi, jos hän syvästi katuisi, pyytäisi anteeksi, ei enää tekisi sitä toiste.

En siis suostuisi elämään peläten omaa miestä, tai jos meillä olisi lapsia, en saattaisi heitä mihinkään vaaraan, edes siihen, että heidän oma isänsä satuttaisi heitä.

Eli en todellakaan tarkoittanut tai kirjoittanut että minua saisi tulla tönimään tai lyömään. Et tainnut lukea koko viestiäni, tai et ajatuksiani ainakaan ymmärtänyt. Toivottavasti luit tämän viestin ja nyt ymmärsit mitä tarkoitin.

lähtö tuli vasta kun henki meinasi lähteä. Ja kaksi lasta.

Lähtekää heti kun viitteitä väkivallasta se on paljon helpompaa kuin lopulta uskookaan.

Mutta mies ei ollut sitä viemässä vaan minä itse. Jätin miehen, jotta ymmärtäisi teon vakavuuden jäin yksin lasten kanssa ja mies vaan otti uuden. Hajosin Täysin henkisesti. Lapset kärsi, kun äiti vaan itki ja huusi. Suunnittelin itsemurhaa. Sain mieheni takaisin. Lapset voi paremmin kun perhe on taas kasassa, mutta mies löi uudestaan. Enää en lähde ennemmin sitten kuolen miehen kädestä, kun omasta. Sanottakoon vielä, että mies on todella ihana ja hyvä. Hemmotteleva ja romanttinen. Jos siis mies olisi kaljaa kittaa a sohvalla haiseva äijä ni toki lähtisin. Fyysinen väkivalta ei mulle ole läheskään niin kivuliasta, kun oli se henkinen tuska puolenvuoden eron aikana.

Lähdin toisesta lyönnistä. Annoin yhden mahdollisuuden. Nyxä kyllä löi perseelle ympäri kännissä ja vielä ollaan aviossa..

lähtö tuli vasta kun henki meinasi lähteä. Ja kaksi lasta.

Lähtekää heti kun viitteitä väkivallasta se on paljon helpompaa kuin lopulta uskookaan.

Mutta mies ei ollut sitä viemässä vaan minä itse. Jätin miehen, jotta ymmärtäisi teon vakavuuden jäin yksin lasten kanssa ja mies vaan otti uuden. Hajosin Täysin henkisesti. Lapset kärsi, kun äiti vaan itki ja huusi. Suunnittelin itsemurhaa. Sain mieheni takaisin. Lapset voi paremmin kun perhe on taas kasassa, mutta mies löi uudestaan. Enää en lähde ennemmin sitten kuolen miehen kädestä, kun omasta. Sanottakoon vielä, että mies on todella ihana ja hyvä. Hemmotteleva ja romanttinen. Jos siis mies olisi kaljaa kittaa a sohvalla haiseva äijä ni toki lähtisin. Fyysinen väkivalta ei mulle ole läheskään niin kivuliasta, kun oli se henkinen tuska puolenvuoden eron aikana.

"Mies on todella hyvä ja ihana" Öö... Ei se ole. Olen muuten huomannut tän, että väkivaltaa kokevat naiset aina puolustelee miestään ja vakuuttelee, että kuinka ihana ja hyvä isä jne se on. Taitaa tollanen suhde sokeuttaa :/

Samoja mietteitä minulla. Meillä yhteinen lapsi, nyt 1v3kk.

Mies on käynyt käsiksi, kerran humalassa kuristi kurkusta ja piti toista kättä "lyöntiasennossa", mutta ei lyönyt. Minä "provosoin", koska en antanut lähteä ajamaan autolla humalassa, takavarikoin autonavaimet. Siihen loppui hänen juominen.

Toinen kerta on ollut nyt tytön syntymän jälkeen, käsivarresta raahasi ulos "miettimään" sanomisiani, eikä päästänyt takaisin sisään.

Nykyisin uhkailee väkivallalla riitatilanteissa, joita tuntuu nykyisin olevan liikaa. Huutaa, hermostuu todella pienistä asioista (viimeksi siitä, kun sanoin, että älä huuda). Uhkaa siis nakkaavansa pihalle, "lopsivan korville", opettavansa, että häntä kuuluu totella.

En ymmärrä, miksi en lähde. Rakastan, kai. Mutta tällaista esimerkkiä en todellakaan halua lapselle näyttää.. Miksi hitto on niin vaikeeta lähteä?????

Kuka sen sun vauvan hoitaa, jos miehesi hakkaa sut sairaalakuntoon? Mieti, minkalaisen perhe-elamamallin annat lapsellesi. Sekin on todistettu, etta pojista, jotka nakevat isansa hakkaavan aitiaan, saattavat tulevaisuudessa hakata omaa vaimoaan, koska se on ainut esimerkki, minka ne on lapsuudessa saaneet.

Ja, jos syyna ei-lahtemiseen on se, etta ei jaksa yh-arkea, niin aivan taatusti (asiaa kokematta) on henkisesti raskaampaa elaa ikuisessa pelossa, etta lyoko se vai ei.

Mihinkaan tasavertaiseen parisuhteeseen ei kuulu vakivalta. Ootte ihan oikeasti holmoja, jos niin haluatte elaa Ja pilata lastenne lapsuuden

En ekasta lyönnistä, en toisesta enkä kolmannestakaan. Ajattelin sen olevan ihan normaalia ihmissuhdetta kun minulla ei -väkivaltaisessa perheessä kasvaneena - ollut muutakaan kokemusta. Lopetin suhteen, kun pääsin teholta. Nyt minulla on vamma, joka oireilee joka päivä muistona ko. suhteesta.



Onneksi suhteeseen ei tullut lapsia.



Älkää antako hakata itseänne, naiset.

Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, kun mies mustasukkaisuuksissaan löi pääni seinään. En enää vastannut puheluihin enkä tekstareihin. Onneksi ei asuttu yhdessä eikä miehellä ollut avaimia mun kämppään.



Puolitoista vuotta jaksoi soitella ja lähetellä tekstareita, sittemin ei enää ole kulunut mitään.

Ensimmäisessä suhteessani joka alkoi jo teini-iässä, oli jatkuvaa väkivaltaa. Niin psyykkistä kuin fyysistäkin. Minut oli poljettu maan rakoon. 15v kestin kunnes tuli se viimeinen pisara.



Tuon suhteen jälkeen yksikään mies ei lyö minua, ei edes sitä ensimmäistä kertaa. Piste.

oletteko itse lyöneet myös?

tarttunut ikävästi tai mitään. En ole edes riidellyt yhdenkään miesystävän kanssa. En ymmärrä. Miten te edes päädytte pieksävien luolamiesten vierelle?



En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa mies tai kukaan löisi.



Mä periaatteessa en sietäisi edes mitään rähjäämistä tai haistattelua. Menisi kunnioitus itseä ja toista kohtaan kertaheitolla ja ilman sitä ei ole mitään.

Exä oli sitä ennen jo töninyt, harjoittanut henkistä väkivaltaa, pettänyt, sitten löi.

Lyömisen jälkeen minä lähdin. Menin lapsen kanssa turvakotiin, laitoin eron vireille ja hain oman asunnon.

Vaikeaa se oli koska toi äijä vainosi kaikin tavoin. Kävi potkimassa ovea, kyttäsi puskassa parkkipaikalla, teki häirintäsoittoja, uhkasi tappaa vuoroin minut vuoroin itsensä...

Kyttäys ja häirintä loppui kokonaan vasta kun löysin uuden miehen jota se pelkäsi.

Edes poliisien puhuttelut ei auttaneet. Silloin ei ollut vielä mahdollisuutta hakea lähestymiskieltoa.

8 vuoden suhde takana, 5 vuotta sitten alkoi väkivalta kun tytär syntyi. Pari kertaa aikaisemmin olen lähtenyt lapsen kanssa, mutta aina mies jotenkin luikerteli takaisin -kaippa sitten kuvittelin miehen aina muuttuvan. Tammikuussa viimeksi pahoinpiteli minut, maaliskuussa sai asiasta sakkotuomion. Säälittävää että olisin jatkanut suhdetta varmaan loppuelämäni jos en olisi törmännyt toiseen mieheen johon rakastuin samantien. Lopetin liittoni 7 viikkoa sitten, mutta olen 100% varma että tällä kertaa EN PALAA takaisin koskaan!!!! Tyttären ainoa kommentti asiasta on ollut että "kiva kun iskä muuttaa omaan kotiin niin meillä ei enää tarvi huutaa ja juoda kaljaa".