Mua ihan rehellisesti sanottuna ihmetyttää
nämä tarinat naisista, joilla ei eron jälkeen ole kuin pari pientä lasta, eikä yhtään mitään, ei pennin hyrrää omaisuutta, ei edes huonekaluja.
Ihan oikeasti, miten ihminen päästää itsensä sellaiseen jamaan? ja saattaa siihen vielä lapsensakin? Eikö missään kellot soi, että jos jonkun kanssa elämänsä jakaa, siinä pitäisi jakaa tosiaan vähän sitä omaisuuttakin? Vai onko teille ollut vain tärkeintä saada maata himassa toisen elätettävänä, olipa olosuhteet millaiset tahansa?
No joo, eipä mulla muuta. Ärsyttää vaan, kun yleensä vielä päälle vingutaan, että " ei tämä mun syytäni ole" No kenenkäs sitten? Ihan oikeasti? Kun suomessa ei pakkoliittojakaan ole, abortinkin saa ihan vapaasti, niin kuka ne valinnat on teidän puolestanne tehnyt?
Ottakaa naiset nyt vähän vastuuta itsekin omasta elämästänne ja sen hallinnasta.
Kommentit (17)
hinnalla millä hyvänsä. Eivät ole sen kummemmin ajatelleet asiaa ja sitten kun ero tulee, ovat ihan shokissa.
omaan tuttavapiiriini sellaisia osunut, vaikka tunnen yh-äitejäkin kymmeniä. Mutta kai niitä sitten on.
Vahinko on kerran jo tapahtunut.
Ihme empatiakyvytöntä porukkaa täällä.
t: ohis
Ja aloitin alusta sen jälkeen. En saanut exältä mitään ja sinne olisi ollut liian varallista mennä. Mutta en kokenut sitä mitenkään kurjaksi, kävin töissä, lapsi oli aurinkoinen ja osaan maalata, modata ja ommella. Ostin uuden sängyn ja Lundiaa, peitot ja tyynyt myös. Muut tavarat sain lahjoituksina ja kierrätyksestä.
Tunnen erään, joka pääsi kotiinsa hakemaan tavaroitaan kahden poliisin läsnäollessa. Siinä puolessa tunnissa ehti pakata vain henk.koht. tavarat ja vaatteet. Mies oli ehtinyt hajottaa aivan kaiken muun huonekaluja ja astioita myöten. Onneksi heillä ei ollut lapsia.
jep! no ap ei se elämä nyt ihan niin yksinkertaisen ihanaa oo...
tilanteita on niin erilaisia ja osa voi yllättää. Myös kyky toimia voi olla riippuvainen olosuhteesta. Ketään ei hyödytä rehellinen ihmettelysi, mutta avarakatseisuus ei olisi pahitteeksi.
täkeintä ei ole raha. Minä tunnen useita, jotka voivat pahoin ja katkeroituvat mutta eivät taloudellisista syistä eroa.
Yleistyksenä, naiset myös usein pitävät tärkeänä erossa sitä, että saavat lasten lähihuoltajuuden. Miehet uhkaavat hankaluuksilla ja lasten viemisellä jos nainen nostaa esiin oikeuden omaisuuteen. Nainen luovuttaa, koska lapset ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin sohva ja kipot.
kai sitä nyt itselleen saa avioliitossakin omaisuutta kerätä? Tai siis jaetaanhan se toki, mutta ei kai kukaan nyt noin vaan anna miehelle kaikkea?
kai sitä nyt itselleen saa avioliitossakin omaisuutta kerätä? Tai siis jaetaanhan se toki, mutta ei kai kukaan nyt noin vaan anna miehelle kaikkea?
erityisesti avoliitossa voi kerätä itselleen omaisuutta eikä tarvitse erotessa sitä miehenkään kanssa jakaa?
miksi ei oteta apua vastaan tai pyydetä, vaikka sitä olis tarjolla? Kuka haluaa tällaisen tuomariston eteen pyytämään apua? En ainakaan ite haluais.
Elän ite onnellisessa parisuhteessa, mutta uskon kyllä, että ihan aina ei voi osoitella syyttävällä sormella, vaikka kaikki ei olis löytänytkään kumppania, jonka kanssa vois elää.. moni haluamattaan raskaaksi tullut on voinut ns. lapsen takia mennä yhteen miehen kanssa, halunnut uskoa, että lapsen takia onnistuu.. ja voihan syitä olla muitakin, mutta mitä auttaa syyllistäminen siinä vaiheessa kun vahinko on tapahtunu.
Sit ehkä on syytä osoitella sormella, jos ajautuu epäonnistuvien suhteiden kierteeseen.. Mutta ehkä enemmän kuitenkin siinäkin tilanteessa auttaa tietynlainen armeliaisuus kuin syyttely..
Ap. tässä.
Siksi minä tätä ihmettelenkin, kun ei itsellänikään ole kovin kummoset lähtökohdat tähän elämään ollut. Silti on aina ollut ihan selvää, että pidän edes siitä vähästä omaisuudesta sen verran huolta, että sitä on.
Samoin itsestäänselvää on ollut, että hankin itselleni koulutuksen ja teen AINA töitä perheen eteen ja toki oman itsenikin. Ja töillä tarkoitan ihan niitä palkkatöitä. Sinänsä tiedän, että olosuhteet on olleet hyvät, sillä me olemme miehen kanssa pystyneet vuorottelemaan töissä, ja lapset saivat olla pitkään kotona. Mutta en ymmärrä niitäkään naisia, jotka hoitavat YHTEISIÄ lapsia kotona, ja vain mies kartuttaa omaisuutta.
Ja kyllä, mun mielestä näistä asioista on tärkeä puhua, eikä aina todellakin vaan jälkikäteen ihmetellä ja voivotella, että kuinkas tässä nyt näin kävi.
Naiset, kantakaa vastuuta itsestänne!
miksi ei oteta apua vastaan tai pyydetä, vaikka sitä olis tarjolla? Kuka haluaa tällaisen tuomariston eteen pyytämään apua? En ainakaan ite haluais.
Elän ite onnellisessa parisuhteessa, mutta uskon kyllä, että ihan aina ei voi osoitella syyttävällä sormella, vaikka kaikki ei olis löytänytkään kumppania, jonka kanssa vois elää.. moni haluamattaan raskaaksi tullut on voinut ns. lapsen takia mennä yhteen miehen kanssa, halunnut uskoa, että lapsen takia onnistuu.. ja voihan syitä olla muitakin, mutta mitä auttaa syyllistäminen siinä vaiheessa kun vahinko on tapahtunu.
Sit ehkä on syytä osoitella sormella, jos ajautuu epäonnistuvien suhteiden kierteeseen.. Mutta ehkä enemmän kuitenkin siinäkin tilanteessa auttaa tietynlainen armeliaisuus kuin syyttely..
ainakin kysyn tätä omaisuusasiaa ihan itseni takia, koska minulla on taipumusta ripustautua miessuhteiisini, en haluaisi päätyä tilanteeseen jossa olen antanut miehen ohjailla omaa elämääni siten että kaikki omaisuus on miehen nimissä ja minä vaan elättelen romanttisia kuvitelmia että ollaan ikuisesti yhdessä. Siis että miten tuon puille paljaille joutumisen voi välttää?
miksi ei oteta apua vastaan tai pyydetä, vaikka sitä olis tarjolla? Kuka haluaa tällaisen tuomariston eteen pyytämään apua? En ainakaan ite haluais.
Elän ite onnellisessa parisuhteessa, mutta uskon kyllä, että ihan aina ei voi osoitella syyttävällä sormella, vaikka kaikki ei olis löytänytkään kumppania, jonka kanssa vois elää.. moni haluamattaan raskaaksi tullut on voinut ns. lapsen takia mennä yhteen miehen kanssa, halunnut uskoa, että lapsen takia onnistuu.. ja voihan syitä olla muitakin, mutta mitä auttaa syyllistäminen siinä vaiheessa kun vahinko on tapahtunu.
Sit ehkä on syytä osoitella sormella, jos ajautuu epäonnistuvien suhteiden kierteeseen.. Mutta ehkä enemmän kuitenkin siinäkin tilanteessa auttaa tietynlainen armeliaisuus kuin syyttely..
ainakin kysyn tätä omaisuusasiaa ihan itseni takia, koska minulla on taipumusta ripustautua miessuhteiisini, en haluaisi päätyä tilanteeseen jossa olen antanut miehen ohjailla omaa elämääni siten että kaikki omaisuus on miehen nimissä ja minä vaan elättelen romanttisia kuvitelmia että ollaan ikuisesti yhdessä. Siis että miten tuon puille paljaille joutumisen voi välttää?
Toimi siis sen mukaan: pidät huolen, että a) joko menette naimisiin ilman avioehtoa, jolloin omistuksilla ei ole väliä
b) pidät huolen, että rahoillanne ostetaan tasapuolisesti omaisuuttaja ns. kulutustavaraa. Eli ei niin, että mies maksaa omissa nimissään olevna talon lainanlyhennyksiä, ja sinä ostat ruoat ja pesuaineet.
c) säästät rahaa omalle tilille/sellaiselle tilille, johon mies ei yksistään pääse käsiksi.
Tuossa nyt muutama simppeli keino ensi alkuun.
Mä olin tapellut ja riidellyt ihan tarpeeksi. Ei tullut mieleenkään ruveta vielä joistain pöytähopeista tai huonekaluista tappelemaan. Siitä pidin huolen että lapset sai omansa ja niistä ei eksäkään pidemmän päälle tapellut vaikka ensin kyllä yritti. Talo oli eksän alunperin jo, peri sen vanhemmiltaan. Autoa mulla ei silloin ollut. Aika tyhjin käsin lähdin, mutta ihan helvetin tyytyväisenä. Kyllä tavaraa aina uutta saa.
Mutta kas kummaa, tästä ei kukaan halua puhua, koska on kivempi leikkiä uhria kuin kantaa vastuuta.