Parisuhde neuvoja?

Olen ollut avopuolisoni kanssa kihloissa vasta puoli vuotta ja yhdessä vajaat kaksi vuotta ja olemme aivan hukassa. Riitelemme jatkuvasti ja riidat aiheutuvat aivan turhista ja pienistä asioista.

 Olen itse luonteeltani avoin ja menevä ja viihdyn erilaisten ihmisten seurassa. Mieheni puolestaan nauttiin myös omasta ajastaan mutta viihtyy välillä porukalla. Jos tapaammekin muita ihmisiä, ne ovat aina hänen läheisiään ja kavereita. Perheeni kanssa hän tulee hyvin toimeen, joka on hyvä puoli, mutta kaikki ystäväni ovat lapsellisia hänen mukaansa ja hänen ei tarvitse tutustua heihin, koska ei hän niitä tule koskaan näkemään. Olen kyllä itse erimieltä, sillä haluan itse, että mieheni tuntee myös minun ystäväni, ettei ystävät ole ihan "toinen maailma" ja ystäväni haluisivat mielellään tulla vierailulle heidän puolisoidensa kanssa, mutta mieheni kieltäytyy vedoten, ettei häntä kiinnosta ja ei hänen tarvitse. Tätä en tietenkään kehtaa kertoa suoraan ystäville.

Toisena suurena asiana minua ärsyttää se, ettei hän ymmärrä pahoittavansa mieltäni kiukuttelemalla minulle kaikesta turhasta ja pienestä. Jos hänen on paha olla, hän purkaa sen muhun. Itse en koskaan tiedä millaisella päällä mieheni minua odottaa, jos tilanne on ollut hieman epävakaa tai jos olen ollut jossain ystävieni kanssa, hän saattaa olla hiljainen ja vähä sanainen. Välillä sanon ettei tuo ole tarpeellista kesken kiukuttelun vaan voisi todeta, että on huono päivä ja olla omissa oloissaan hetken, mutta hän ei siltikään ymmärrä. Riidat saattavat aiheutua välillä aivan turhista asioista ja sen lisäksi saan kuulla lähes päivittäin, että mitä asioita voisin tehdä toisin ja milloin voisin tehdä ja miten voisin tehdä..Itselle tulee sellainen olo että koko ajan ohjataan ja yritetään "määrätä" tekemisiä. Suhde muistuttaa tuossa vaiheessa enemmän isä-tytär suhdetta kuin parisuhdetta. Itse en nalkuta ja valita koko ajan ja en valita jos mieheni haluaa lähteä johonkin tai ottaa illalla olutta. Hän usein siitä myös ehkä nätisti sanoo jos haluaa juoda tai mennä ja se on ok ja päästää minut myös menemään, mutta saattaa käytöksellään kuitenkin osoittaa mieltään..hän käyttäytyy välillä tosi kummallisesti, aivan kuin ei luottaisi ja olisi mustasukkainen. Hän kuitenkin sanoo luottavansa, ja minä luotan häneen täysin. itse en ole koskaan pettänyt ja en ole koskaan antanut syytä edes olettaa että pettäisin. Minulla on myös miespuolisia ystäviä lapsuudesta jotka olen tutustuttanut miehelleni, jotka hän tuntee.  Joten hän tietää kenen kanssa liikun ja missä, olen aina avoin ja rehellinen hänelle.

Hän ei pysty välillä hallitsemaan tunteitaan, hän ei ole ikinä lyönyt tai kohdellut minua huonosti, mutta hän on todella pelottava suuttuessaan ja hän saattaa lyödä esineitä. Hän ei ikinä huuda kun riitelememme, mutta joskus hän saattaa korottaa ääntään. Minulle hän hokee aina,että en saa korottaa ääntäni kun riitelemme, vaikka en huuda, mutta saatan välillä kiihtyä ja korottaa ääntäni. Siitä hän raivostuu. Hän ei kuuntele minua, vaan usein hokee , älä korota ääntäsi, minun puheen päälle, jos hän kuitenkin kuuntelee hän ei ota ikinä antamaani palautetta osakseen vaan vähättelee sitä ja sanoo, että yritän saada itseäni taas niin väärin kohdelluksi. Vaikka oikeasti yritän vilpittömästi ja nätisti     puhua. Yritän ehdottaa, että keskutelisimme asioista, mutta siihen hän tokaisee, ettei jaksa keskustella, eikä häntä kiinnosta. Kuulemman "jatkuva" keskustelu pilaa suhteemme. Olen nimittäin ollut ehkä liian kiltti ja antanut hänelle aikaisemman törttöilyt aina anteeksi ilman suurempia keskusteluita tai puhumista asioista, sillä olen ajatellut, että hän ymmärtäisi ja oppisi virheistään. Nyt kuitenkin kaikki "virheet" toistuu uudestaan ja uudestaan ja en vaan enää jaksa/pysty antamaan anteeksi huonoa kohteluani ja vaadin selityksiä kiukutteluille yms. Olen sanonut, että kaipaan tasapainoa elämään, etten jaksa jokapäivä miettiä että mistä tänään saadaan riita aikaiseksi. Aijemmin en ole koskaan saanut riitoja aikaan ihmisten kanssa ja ystävieni kanssa en riitele koskaan. Jos jotain erimielisyyksiä tulee, ne pystytään aikuismaisesti puhumaan.

Vaadinko liikaa ja pitäisikö minun "tyytyä" tähän? Olen aina ollut iloinen ja pirteä ihminen ja mieheni seurassa en ole nauranut hetkeen, sillä hän tuntuu välillä tosikolta ja ei ymmärrä vitsejä? Olemmeko vain ihan erilaisia vai mikä avuksi? Olisin valmis muuttamaan käyttäytymistäni ja tekemään myönnytyksiä jos se auttaisi, mutta tuntuu että mieheni ole edes valmis muuttumaan omalta osaltaan..hän onkin usein keskusteluissa sanonut, että jos et haluu olla mun kanssa kun hän on sellainen, niin älä sitten ole. Tiedän, että hän aidosti välittää minusta ja minä hänestä ja perhearvot yms. meillä on kohdallaan, mutta arki ja rutiinit eivät vaan tahdo tästä kaikesta huolimatta toimia..