Lue keskustelun säännöt.
Mikä ihmeen tarve sanella miten toisen täytyy uskoa?
04.10.2011 |
Ei ole väliä uskokooko tällainen ihminen itse mihinkään vai ei.
Saa kai sitä jokainen uskoa omalla tavallaan tai olla uskomatta?
Ihmisillä on uskonnonvapaus, mutta silti välillä tuntuu ettei minulla tällaista vapautta ole.
Jos kerron että uskon Jumalaan niin johan on muut ihmiset sanelemassa sen miten minun täytyy uskoa, tai muuten ilkkumassa uskoon liittyvistä asioista joita en edes itse välttämättä allekirjoita.
Jos uskoo Jumalaan niin olet joidenkin ihmisten simissä siinä samassa heidän muovailemassa muotissa.
Jumalaan (kutsuttiin häntä sitten millä nimellä tahansa) uskominen näyttäisi olevan monille ihmisille jokin ongelma.
Väitetään että pahuus maailmalla on uskontojen vika.
Unohdetaan samalla se että esim terroiskuja tekevät ihmiset, eivät aina ole uskovaisia. Yhteistä heille on kuitekin se että tekevät tekonsa "hyvän" asian puolesta.
Kukaanhan ei voi tietenkään pakottaa minua ajattelemaan toisin, mutta kyllä se harmittaa etten saa olla sellainen kuin olen, enkä uskoa niin kuin uskon, vaan muut ovat päteviä sanomaan miten minun tulee uskoa, tai luulevat että uskon kaiken samoin kuin he määrittelevät kuinka uskovainen uskoo.
En tuo uskoani hirveästi julki missään. Uskonasiat saattavat tosin tulla puheeksi ihan muuten vaan, mutta sen olen huomannut että harva on näistä asioista oikeasti keskustelemaan. Kunhan esittävät mielipiteensä eikä kenelläkään tulisi olla siihen mitään sanomista.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jumalasuhde on jokaisen henkilökohtainen asia.
Kuitenkin, kun ihmisiä ollaan, niin ikävä kyllä myös hengellistä väkivaltaa esiintyy.
Ihminen on senkaltainen, että oma näkemys vaan tuppaa olemaan helposti se ainoa ja oikea, ja kaikki erilaisuus koetaan uhkana ja se pitää jollain lailla mykistää.
Eilen tapasin Irja Askolan, Helsingin piispan joka sanoi hienosti, että jos kristiusko pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi kohtaaminen.
Ihminen kohtaa Jumalan, mutta myös toiset ihmiset. Ja näissä kohtaamisissa parhaimmillaan tapahtuu jotain uskomattoman hyvää: voi tulla hyväksytyksi, nähdyksi, kuulluksi omana itsenään. Syntyy todellinen, aito kohtaaminen, aito dialogi. Mutta pahimmillaan ihmisten kohtaamiset ovat törmäilyä, kolhimista, rynnimistä. Sellaisesta kohtaamisesta jää juuri se olo, mitä kuvasit kirjoituksesssasi: enkö saa olla minä, muutko sen haluavat määritellä, mikä on minun arvoni ja miten saan sitä puolustaa tulematta jyrätyksi.
Ajattelen, että sinun täytyy vain hyväksyä se, etteivät kaikki ole sinun kanssasi samoilla linjoilla. Suostu kohtaamaan itsesi avoimesti, vaikka olisitkin pettynyt kohtaamaan muita. Kuuntele sydäntäsi ja sitä, mihin uskoon ja arvomaailmaan itse liityt.
Seurakunnassa saa olla jokainen omalla paikallaan. Seurakunta on myös perhe, Jumalan lasten yhteisö. Perheeseen ei valita, vaan siihen kuulutaan. Sinulta ei kukaan voi sitä kuulumista ottaa pois. Kaikki saavat siihen kuulua, jotka haluavat. Jokainen riittää, ja heikkokin, epävarma ja hapuileva usko riittää.
terveisin diakoni Meiju
Tikkurilan seurakunta
Vantaan seurakunnat