Neuvoja parisuhteen pulmatilanteeseen?

Meillä on tilanne se, että mies on erinäisistä syistä todella väsynyt. Taustalla on tosi isoja projekteja omassa elämässä, ja siihen päälle sitten kaljalla tissuttelu + yömyöhään kukkuminen. Meillä on pieni lapsi, alle 2-vuotias, ja olen aloittanut työt tänä syksynä. Syksy on ollut ihan kamala, lapsi joutui heti hoidon aloitettuaan korvakierteeseen ja paljon, paljon muutakin hankaluutta on ollut.



Nyt tässä kaiken keskellä minulle on selvinnyt, että mies ei ole vielä(kään) tottunut elämään pikkulapsiperheen isänä. Kun olin kotona lapsen kanssa, joustin hyvin paljon. Mies saattoi tulla ennalta ilmoittamatta vasta 7-8 aikaan illalla töistä, oli siinä samalla käynyt vähän kuntosalilla yms. Omaa aikaa oli tosi hankalaa saada, mies aina vain tokaisi, että sen kun menet, sen kun otat sitä aikaa, mutta ei suostunut ymmärtämään,että pikkulapsen äidillä ei ole omaa aikaa ellei joku (eli puoliso) sitä anna. En minä voinut ottaa sitä omaa aikaa, jos mies on töissä! Tai minne kaverille tai edes kaupoille voin mennä, jos toinen on kotona vasta klo 8 illalla?



Nyt mies kokee olevansa vankilassa. Minä olen tosi ikävä ihminen ja teen elämän vaikeaksi, kun edellytän, että illalla töistä ja hoidosta kotiin tultua syödään, puuhastellaan kotihommat (tai minä ne vieläkin pääosin teen), leikitään lapsen kanssa ja laitetaan lapsi iltatoimien jälkeen nukkumaan iltaisin suht samaan aikaan. Sitä omaa aikaa pitäisi olla miehellä niin mahdottomasti, pari-kolme tuntia lapsen nukkumaan menon jälkeen ei riitä mihinkään, vaan päälle pitäisi olla vielä monta kuntosalikäyntiä viikossa ja viikonloppuisin vielä ekstraa. Tuttuja pitäisi ehtiä auttelemaan, ja pitäisi saada nukkua pitkään ja paljon päiväunia ja ja ja...



Eilen otin asioita vähän puheeksi. Tähän asti mies on vain ollut tosi pahalla tuulella, aloitteellisuus kotihommiin yms. nollassa ja mököttänyt omissa oloissaan. Nuo vankilaolot yms. tuli mulle ihan yllätyksenä. Lisänä tässä sopassa on mun oma vaikea perussairaus, jonka hoito vie todella paljon aikaa ja vaivaa päivittäin, ja sen sairauden hyvä hoitotasapaino edellyttää toimia myös mieheltä ja lapselta. Nyt tuntuu, että mies laittaa ihan kaiken pahan olonsa minun ja tuon sairauden piikkiin, yhtään ei näe vikaa omassa toiminnassaan. Kun koetan jutella, niin mies vain ärjyy. Kun koetan selittää, miten asiat koen, mies vain sanoo, että puhun häntä suohon yms.



Miten ihmeessä tässä pitäisi toimia? En haluaisi erota, mutta kotiorjaksikaan en halua ryhtyä. Miten miehen kanssa kannattaisi jutella? Miten miehen saisi ymmärtämään, että pikkulapsiperheen arki nyt vaan on suht säännöllistä ja yksitoikkoistakin, että tätä on nyt aikansa ja lapsen kasvaessa koittaa toisenlaiset ajat? Miten miehen saisi ottamaan oikeasti vastuuta lapsestaan? Tajusin tässä, että pisin aika, jonka mies on yksin hoitanut lasta, on luokkaa 12 tuntia. Jos hän on pidempään hoitovastuussa, hän menee lapsen kanssa aina mummulaan, ja mummu hoitaa lapsen.