Pojastani

Hän oli lumoava. Liikkui hypähtelemällä kuin västäräkin pyrstö. Askeleet näyttivät pyrähtävän ilmaan hetkittäin. Kädet lennähtelivät puheen solinan mukana kuin perhosen holtiton lento. Katselin hänen leikkiään rantakivikossa ja tiesin jo silloin, että maailma on liian kova niin pehmeille jalkapohjille ja pienille kämmenille.



Kun hän nauroi, ilo helisi kallioilla vierivinä lasihelminä. Leveä suu hymyili luottavaisena ja minä suljin hänen ilonsa syliini turvaan. Silitin hänen hahtuvaisia hiuksiaan ja talletin kesän paahtaman ihon tuoksun sinne, mistä unet löysivät lähteensä. Näiden päivien auringonvalo tulisi valaisemaan niitä öitä, kun sydän pelkäsi pimeää. Hän ei vielä pelännyt mitään, saatoin pitää surun ja pettymyksen käsieni kehän ulkopuolella.



Kiedoin hänen kapeille olkapäilleen ison rantapyyhkeen, lämmitin ohuita jäseniä omalla vartalollani. Hän katsoi minua ja katsoin takaisin. Suurissa silmissä asui vielä toisesta maailmasta tulleen sielun tutkimattomuus. Sellainen kuin hän muistaisi vielä olevaisuuden salaisuuden. Sama viisas arvoitus näkyy vastasyntyneen katseessa häilyvän verhon takana. Hänessä se säilyi eikä kadonnut koskaan.



Unohduin ajatuksiini ja aika valui lämpimänä hiekkana sormieni lomasta. Kun havahduin, poika leikki yhä vierelläni. Hän istui kyykyssä kuten aina ja järjesteli sileiksi hioutuneita kiviä jonoihin ja kehiin yhä uudestaan. Kosketin hänen olkapäätään hellästi, sillä en enää yltänyt kietomaan häntä syliini. Hän irtosi lumotusta maailmastaan ja säpsähti seisomaan minua päätä pitempänä. Tavoittelin hänen vihreätä katsettaan, säikähtäneen miehen silmiä. Pysäytin niiden villiintyneen pälyilyn omieni levollisuudella. Puhuin hänelle huolellisilla ja rauhallisilla sanoilla: Ei mitään hätää, nyt on aika lähteä jatkamaan. Hän viittoi ”Mihin mennään? Mihin?” ja minä vastasin kämmenet avoimina: En tiedä.