Lue keskustelun säännöt.
Haluan vanhempien mielipiteitä äitini ja isäni käyttäytymiseen!
27.11.2011 |
Hei!
Olen 13-vuotias tyttö ja menin juuri yläasteelle. Minulla on syömishäiriö, masennus, viiltelen, ajattelen itsemurhaa... Minua on kiusattu ala-asteella todella pahasti ja jäljet eivät lähde mielestäni pois. En ole vielä yrittänyt itsemurhaa, mutta koska minulla ei enää ole mitään elämässäni, niin enää en tiedä, milloin oikeasti teen sen. Ehkä ihan minä hetkenä hyvänsä. En ole hymyillyt pitkään aikaan. Nytkin katson omaa ikkunaani ajatellen, että kohta hyppään siitä.
Vanhempani eivät rakasta minua. Tänäänkin minun pitää valvoa klo 23 saakka päntäten kouluhommia. Minulle huudetaan, romutetaan henkisesti ja kavereitakaan ei minulla enää ole. Pikkuveljeni on vanhemmille rakas. Niin minäkin olin, kunnes täytin 11. Veljeni täytti keskiviikkona 11, ja hän on vieläkin niin ihana ja rakas pikkuenkeli. Olen todella kateellinen.
Haen turvani netistä etsityistä kauhutarinoista ja katson paljon kauhuelokuvia. Liiankin paljon. Saan helpotusta niistä. Olen jopa ajatellut tappavani jonkun. Jonkun, joka on saanut minulle aikaan paljon kärsimystä.
Minun ei anneta onnistua missään. Jos ostan jotain uutta, niin äitini hermostuu minulle heti. Viikonloppuna join muutaman lasin colaa ja söin patukan ja minulle huudetaan, kuinka paljon lihon ja ahmin. Käyn psykologilla, mutta lopetan sen. En saa enää käydä. Minulta kielletään se. Huudetaan ja paiskotaan tavaroita seiniin, kun paljastuu, että olen ollut siellä. Huomenna käyn siellä viimeisen kerran. Olen ollut siellä 11-vuotiaasta saakka.
Koko elämä on helvettiä. Valonpilkettä ei ole missään. Poika, jota rakastan. Ensimmäinen ihastus, torjui minut ulkonäköni takia, ja levitti minusta juoruja. Isälläni on jokin häiriö kait mielessä, kun viime kesänäkin kävi niin, että kun huomasi, että minulla on pepsipullo kädessä, niin löi olkapäähän niin pahasti, että se turposi. Muutenkin joka viikonloppu pitää kerrata koulunkäyntiä yli 7 tuntia.
Keksin monesti omia tarinoita siitä, minkälaisia ystäviä minulla on, minkälainen perhe... Kaikki on niissä erilaista, mutta nykyään tuntuu, etten ansaitse niitä. Haluaisin tulla tapetuksi tai tappaa itseni. Haluan kuitenkin vielä yrittää, mutta en tiedä, jaksanko.
Vanhemmat nauttivat siitä, kun epäonnistun. He eivät luo minulle yhtään onnistumisen kokemusta. Vain epäonnistumisen. Kun toin 8.5 numeron ensimmäistä kertaa kotiin 5-luokkalaisena tyttönä, minulle huudettiin ja raivottiin. Vanhemmat selaavat nettihistoriaani ja lukevat kaikki paperit, joihin olen jotain kirjoittanut. Olen soitellut monta kertaa nuorten puhelimeen, mutta aina, kun olen jäänyt siitä kiinni, niin huuto siitä on tullut. Ei ole oikeutta soitella sinnekään. Minulla ei ole ketään, ei mitään. Ainoa ystäväni on leffakokoelmani. Sanokaa jotain mukavaa, etten murru lopullisesti ja tapa itseäni. Vihaan elämää.
Tämä ei ole provo. Niin alhaiseksi harva ihminen uskaltaa vajota, että tällaisilla asioilla leikkii. Kiitos.
Kommentit (8)
Ymmärrä jo et sun kirjoitustyylin tunnistaa.Ei siitä ole montaa päivää kun satuilit siitä miten sun vanhemmat syrjii ja pilkkaa sua muiden sisarustesi kanssa vaikk olet niitä kauniimpikin.
Sun tarinat ei ole edes hyviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti tuo on teinien keskuudessa kovin tavallista. Oma lapseni kipuilee juuri masennuksen kanssa ja odottaa pääsyä psykoterapiaan.
On ihan hirveää seurata sivusta sellaista tuskaa. Haluaisin niin ottaa hänet syliin ja suojella kaikelta, mutta äidin syli ei tuossa iässä kelpaa.
Kenelle tahansa teinille siinä tilanteessa toivoisin yhtä aikuista, joka sanoo, että hän on arvokas, koska jokainen on. Vaikka kuori olisi millainen, jokaisessa teinissä asuu pieni lapsi, joka tarvitsee tiedon siitä, että on tärkeä omana itsenään ja arvokas ihminen. Ja että jonakin päivänä tulee vielä ilokin, vaikka siltä ei tuntuisi.
jos tämä kaikki on totta, mitä saoit niin ota ihmeessä yhteys lastensuojeluviranomaisiin! Ei tuollainen ole terveellistä, saati inhimillistä lasten kasvatusta.
Voimia sinulle, ja toivottavasti saat asiat selvitettyä. Sinulla on vain yksi elämä, älä sitä hukkaa!
kouluterkka on nyt oikea osoite.Sinun ei tarvitse kärsiä lyömistä eikä huonoa kohtelua!Siunausta sinulle
Tänne palstalle ei missään nimessä kannata tulla valittamaan, täältä saa vain paskaa niskaan.
Kamalaa, jos jollakin olisikin tuollainen kohtalo. Kuka silloin oikeasti voisi auttaa? Voisiko lastensuojelu tehdä sen? Mitä tuollaiset vanhemmat silloin tekisivät, jos tulisi lastensuojeluilmoitus? :/
Onko lapsen mahdollista yrittää vain jaksaa? Itsekin kurjan kohtalon läpikäyneenä tiedän, että joku päivä se kurjuus loppuu kyllä. Aivan varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänne palstalle ei missään nimessä kannata tulla valittamaan, täältä saa vain paskaa niskaan.
Kamalaa, jos jollakin olisikin tuollainen kohtalo. Kuka silloin oikeasti voisi auttaa? Voisiko lastensuojelu tehdä sen? Mitä tuollaiset vanhemmat silloin tekisivät, jos tulisi lastensuojeluilmoitus? :/
Onko lapsen mahdollista yrittää vain jaksaa? Itsekin kurjan kohtalon läpikäyneenä tiedän, että joku päivä se kurjuus loppuu kyllä. Aivan varmasti.
Tottakai ne puuttuvat
Toivottavasti luet tämän, jos tilanteesi on todella niin epätoivoinen kuin kuvailet.
Uskotko, että useimmat av-mammatkin ovat joskus olleet 13-vuotiaita? Kyllä me vielä muistamme, kuinka kamalaa se oli, kun Elämän Suuri Rakkaus oli juuri hylännyt ... mutta paljon muuta on unohtunut.
Ei sinua pelasta kukaan muu kuin sinä itse. Kerro tilanne rehellisesti psykiatrille, psykologille, koulukuraattorille, kouluterkkarille tai jollekin aikuiselle. Sitä kautta pääset irti perhehevletistäsi.
Mutta haluatko sinä oikeasti päästä, vai kerjäätkö vain sääliä?
Teini vois mennä vaikka jonnekin muualle vinkumaan.